Kun poikkeusaika on ohi, journalismilta on lupa odottaa paljon – Long Playn journalistinen vuosikertomus 2020

Jokaisen vuoden lopussa Harvardin yliopiston Nieman Journalism Lab julkaisee journalismin ammattilaisten ennustuksia siitä, mitä alalla tapahtuu seuraavana vuonna.

Vuotta 2020 ei kukaan osannut ennakoida.

Koronapandemia korosti median roolia luotettavan tiedon välittäjänä ja pakotti toimitukset opettelemaan uusia työtapoja. Toisaalta se söi tilaa muilta tärkeiltä juttuaiheilta ja eristi toimittajat entistä enemmän muista ihmisistä. Yhä useampi aihe jäi mediassa katveeseen.

Kun rajoitustoimet maaliskuussa alkoivat, meille oli selvää, ettei Long Playn kannata lähteä raportoimaan tilanteen etenemisestä. Siinä kilpailussa olisimme vain hävinneet. Koronaa käsiteltiin uutismedioissa hyvin paljon, eikä pienestä toimituksestamme löydy samanlaista nopeutta aiheiden käsittelyyn. Sen sijaan päädyimme miettimään, mihin kaikkeen korona vaikuttaa. Anu Silfverbergin hieno ”Hellät apinat” -juttu julkaistiin huhtikuussa, kun sosiaalinen eristäytyminen oli suurimmillaan. Jutussa tutkijat kertovat, miksi kaikki tuntui äkkiä niin tahmealta: tutkimukset osoittavat, että kosketuksen ja läsnäolon merkitys ihmisyhteisöissä on aivan valtava. Kun se otetaan pois, kommunikaatio menee rikki ja alamme voida pahoin ja tulkita toisia väärin. Sillä on vaikutuksia yksilöihin mutta myös koko yhteiskuntaan.

 

Meillä Long Playssa pandemian seuraukset juttujen sisältöön olivat varmaankin vähäisempiä kuin monessa muussa mediassa. Mitään suunniteltua juttua ei jäänyt julkaisematta. Jouduimme tosin lykkäämään paria ulkomaille suuntautuvaa reportaasimatkaa. 

Jonkin verran ihmisiä jäi tapaamatta, ja haastattelut tehtiin sen sijaan puhelimessa tai muulla etäyhteydellä. Tällaisella on kyllä väistämättä vaikutuksia sisältöön: juttu hyötyy aina siitä, jos osa haastatteluista tehdään paikan päällä. Tekstiin tulee eloa, konkretiaa ja läsnäoloa. Toimittajan on myös livetilanteessa helpompi tulkita haastateltavan kehonkieltä ja puuttua sellaisiin asioihin, jotka ehkä muuten jäisivät huomaamatta.

Taloudellisilta vaikutuksilta Long Playta suojeli se, että emme ole riippuvaisia mainostuloista. Keväällä kuitenkin huomasimme, että lukijamäärämme romahtivat hetkeksi. Tulkitsimme tämän johtuvan siitä, että ihmiset hetken ajan olivat kiinnostuneita vain pandemiasta. Piti vain luottaa siihen, että lukijat palaisivat. Niin he tekivätkin, kesän jälkeen.

 

Mitä sitten julkaisimme kuluneen vuoden aikana? 

Tammikuussa ilmestyi Venla Rossin juttu ”Oppi ja rahat”, jossa pureuduttiin peruskoulun ongelmiin ja lasten maailmojen eriytymiseen. Rossi vietti viikon Kinnarin koulussa Järvenpäässä.

Helmikuussa ilmestyi minun ja Anu Silfverbergin juttu ”Vailla virkavastuuta”. Se käsitteli lastensuojelun työvoimapulaa ja sitä, miten kunnat ovat alkaneet ostaa sosiaalityötä ostopalveluna.

Suna Vuoren tyylikäs henkilöjuttu säveltäjä-kapellimestari Esa-Pekka Salosesta ilmestyi maaliskuussa. 

Toukokuussa ”Hellien apinoiden” jälkeen julkaistiin Outi Salovaaran ”Monia armorikkaita vuosia”, joka tarkasteli ortodoksikirkon työsuhderiitoja ja talousepäselvyyksiä sekä arkkipiispa Leon Karjalan kielen seuran hankkeita. Juttu aiheutti paljon keskustelua ja aivan syystä. Pieneen kokoonsa nähden ortodoksikirkossa on ollut poikkeuksellisen paljon riitoja ja taloussotkuja. Sittemmin ortodoksikirkon kriisi on saavuttanut kansainväliset mittasuhteet. Tänä syksynä Suomen kaikki kolme ortodoksipiispaa joutui puhutteluun Istanbuliin, Ekumeenisen patriarkaatin 12-henkisen Pyhän synodin kuultavaksi, Salovaara kertoi Suomen Kuvalehden jutussaan.

Kesällä ilmestyi kirjailija Johanna Sinisalon juttu järvien tilasta Suomessa ja maailmalla. Sinisalo vei lukijan matkalle Chapala-järveltä Meksikosta Tampereen Näsijärvelle.

Elokuussa Terhi Hautamäki käsitteli ”Unelmien hirmuhallinto” -jutussaan aihetta, josta harvoin kirjoitetaan: autoritaaristen valtioiden ja diktatuurien imagonpesua.

Syyskuussa Jouni Tikkanen perehdytti lukijoita koirasusien maailmaan, ja lokakuussa Ilkka Pernu tarkasteli jutussaan ihmisten traumatisoitumista. 

Kirjailija, toimittaja Juhani Karila penkoi sokerin historiaa ja teki tutkimusretkestään jutun ”Rakas sokerini”. Se ilmestyi marraskuussa.

Joulukuussa ilmestyi kaksi viimeistä juttua: ”Ikäviä veroseuraamuksia” kertoi verosuunnittelun maailmasta ja ”Vaarallinen sukupuoli” Euroopassa voimistuneesta anti-gender-liikkeestä.

Jokainen Long Playn pitkä juttu vaatii paljon työtä ja ajattelua. Siitä iso kiitos kaikille kirjoittajille, kuvittajille, editoijille, oikolukijoille ja taustatoimittajille. Ja tietysti kaikille lukijoille, joita ilman jutuillamme ei olisi mitään merkitystä! 

Vuosi on ollut poikkeuksellinen, mutta se on onneksi ohi.

 

Mikä sen jälkeen on toisin? Joulun alla Oxfordin yliopiston Reuters-instituutti julkaisi podcastin, jossa journalismin tutkijat keskustelivat siitä, miten vuosi 2020 muutti journalismia.

Koronan lisäksi huomiota herätti antirasistinen liike, joka teki näkyväksi syrjinnän muotoja yhteiskunnassa. Mediataloissa se synnytti keskusteluita työyhteisöjen monimuotoisuudesta – tai oikeastaan sen puutteesta, mikä vaikuttaa myös journalismin aihevalintoihin ja käsittelytapoihin.

Yleisön luottamus journalismiin oli välillä koetuksella. Tämä johtui monestakin seikasta: somessa leviävästä misinformaatiosta, viranomaisten osin sekavasta koronaviestinnästä ja journalismin omista puutteista. 

Yksi haaste oli, että toimittajat joutuivat raportoimaan monimutkaisesta, maailmanlaajuisesta ilmiöstä ja tapahtumien sarjasta, jolla ei oikeastaan ollut loppua. Läheskään aina yksittäisiä koronalukuja tai -tapahtumia ei kontekstoitu. Tällainen on hedelmällistä maaperää paitsi väärinkäsityksille myös tunteelle siitä, ettei asioissa ole mitään järkeä.

Näitä taitoja me toimittajat joudumme kehittämään entistä enemmän tulevaisuudessa. Monimutkaiset kriisit eivät lopu tähän.

 

Kun Nieman Journalism Lab vuoden lopussa julkaisi taas ennustuksia alkavalle vuodelle, ilmassa oli kuitenkin toivoa. 

Moni journalismin ammattilainen kirjoitti, kuinka kulunut vuosi on muistuttanut heitä siitä, miksi journalismilla ja totuuden esiin tuomisella on niin paljon väliä. He esittivät monia parannusehdotuksia: Toimittajien rekrytointiin ja työyhteisöjen hyvinvointiin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Jutuissaan toimittajien olisi syytä kuunnella vähemmän poliitikkojen mielipiteitä ja enemmän asiantuntijoita. Kun misinformaatiota vastaan taistellaan, pelkkien faktojen esiin tuominen ei riitä. Tieto pitää myös kontekstoida, jotta ymmärrys maailmasta lisääntyy. 

Journalismin pitää olla moniäänisempää.

”Hyvä journalisti ei enää tarkoita sitä, että on hyvä editoija, sanataituri, toimittaja tai digitaalisen median ekspertti. Hyvältä toimittajalta vaaditaan myös halukkuutta puolustaa niitä, jotka eivät ole saaneet ääntään kuuluviin, ja aloillaan istumista silloin kun on aika kuunnella”, The Los Angeles Timesin toimittaja Colleen Shalby kirjoitti omassa ennusteessaan.

Kun poikkeusaika on ohi, journalismilta on lupa odottaa paljon. Odotan sellaista vuotta 2021, jossa entistä useampi on valmis teroittamaan kynänsä kaiken tämän puolesta.