Nyt puhuu Tytti Yli-Viikari

Pitkät - LP 108

Nyt puhuu Tytti Yli-Viikari

VTV:n entinen pääjohtaja puolustautuu oikeussalissa ja muistelee nuoruutensa Pariisia.

Yli-Viikarin nimi on tuttu ikävistä lehtiotsikoista, mutta hän itse on säilynyt arvoituksena. Kuka hän on, ja mitä hän oikein ajattelee? Ja miksi hän vastaa toimittajien kysymyksiin lausumalla runoja? Tässä jutussa Yli-Viikari puhuu vihdoin itsestään ja urastaan. Ja puhuu. Ja puhuu.

 

HELSINGIN PÄÄKIRJASTO OODIN KAHVILA, 5. marraskuuta.
Tytti Yli-Viikari on valinnut haastattelupaikan itse. Häntä ei tunnu häiritsevän se, että joku ehkä tunnistaa hänet.
Kun alkumuodollisuudet on hoidettu, hän alkaa puhua. Ja sitten hän puhuu ja puhuu ja puhuu. Tässä ensimmäisessä tapaamisessa Yli-Viikari on luvannut kertoa, miten hänestä tuli sellainen ihminen kuin tuli – kaikki hänen pääjohtajakauteensa liittyvä, ”ne asiat”, voidaan käsitellä myöhemmin, toisessa haastattelussa.

Yli-Viikari aloittaa lapsuudestaan. Esimerkiksi näin hän siitä kertoo:

”Näen tosi varhaisena sellaisen vahvan halun tarttua asioihin, tehdä asioita, saada aikaan asioita. Kotona tuettiin tosi paljon kielten ja muiden kulttuurien opiskelua ja ymmärtämistä. Omat vanhemmat olivat lähtökohtaisesti tosi avoimia muille – tai sellaiselle ajattelulle, että muilta voi oppia. Että monenlaiset ihmiset ovat arvokkaita. Ehkä se semmoinen kiinnostus muita kulttuureja, muita kansoja ja muita maita kohtaan on herännyt tosi varhain.”

Miten se näkyi?

”Aikaisin esimerkki, mitä en tietenkään itse muista: Olen ollut vajaat neljä vuotta vanha. Muutimme naapurustoon, jossa oli suomen-ruotsalainen perhe, ja me lapset leikimme pihalla. Olin kuulemma tullut sanomaan äidille, että haluan oppia ruotsia. Vanhempani tarttuivat siihen syötteeseen, ja pääsin ruotsinkieliseen päiväkotiin. Opin ruotsin kielen siellä päiväkodissa. Näitä kokemuksia on ollut aika paljon. Immersiivisiä.”

(Sana ”immersiivinen” tarkoittaa kokemuksellista, uppoutuvaa tai osallistavaa, ja sitä käytetään lähinnä pedagogiikan, esitystaiteen ja videopelien maailmoissa.”)

Tämä ensimmäinen immersiivinen kokemus tapahtui 1970-luvun lopun Helsingissä. Yli-Viikarin lapsuudenperhe asui Toukolan kaupunginosassa. Äiti oli kielenkääntäjä ja isä muotoilija. Kotona oli paljon kirjoja. Vanhemmat olivat frankofiilejä, vaikka eivät ranskaa puhuneetkaan.

Lapsena Yli-Viikari harrasti innokkaasti klassista musiikkia, viulunsoittoa, kuorolaulua ja jalkapalloa. Koulua hän kävi Oulunkylässä, koska siellä oli musiikkiluokka. Kun hän oli kolmannella luokalla, perhe muutti isän työn perässä yhden lukuvuoden ajaksi Yhdysvaltoihin, Montanan osavaltioon.

”Tuli toinen immersiivinen kokemus”, Yli-Viikari toteaa.

Hän meni paikalliseen kouluun.

”Mulla on hämärä muistikuva, että ensimmäisenä kouluaamuna sain ohjeen äidiltä, että miten sanot kiitos ja päivää ja kysyt, missä on vessa. – – Opettaja oli tosi kiva. Me kirjoitimme lapuille kaikki asiat: minä kirjoitin sanan suomeksi, ja hän kirjoitti sen englanniksi, ja niitä lappuja oli ympäri luokkaa. Seinät tapetoitiin niillä! Mä olin kirjoittanut lamppu, ja sitten siellä oli lamp. Suhtautuminen oli tosi myönteistä, mähän opin sen kielen ihan hurjan nopeasti...”

Siinä lukuvuoden aikanako?

”Eiku siihen meni ihan pari viikkoa... Sen ikäisenä lapsethan oppii. Ja mulla oli kuitenkin se ruotsinkielen oppimistausta, niin se meni tosi nopeasti.”

Puhuessaan Yli-Viikari katsoo silmiin ja välillä ulos ikkunasta. Hänen kätensä ovat vähän väliä ilmassa, ja kun hän painottaa jotakin asiaa, hän piirtää sormillaan pöydän pintaan.

Hän on niin keskittynyt kertomukseensa, etteivät edes lähipöydissä mekastavat taaperot ja vauvat häiritse hänen suoritustaan.

Kun perhe palasi Suomeen, yhdeksänvuotiaalle Tytti Yli-Viikarille oli jo selvää, että hänen tulevaisuutensa on kansainvälisissä tehtävissä. Hän kertoo ilmoittaneensa vanhemmilleen, että muuttaa ulkomaille niin pian kuin se vain on mahdollista.

Tämä hetki koitti yläasteen jälkeen. Yli-Viikari aloitti kansainvälisen lukion Sophia Antipolis -nimisessä teknologiakeskittymässä Nizzan lähellä. Vanhemmat jäivät Suomeen. Koulu oli sisäoppilaitos.

”Yksi Ranskan suurimmista.”
Minkälainen paikka se oli?
”Aivan todella kaunis, sellainen kampusalue. Siellä tehdään elokuvaa tällä hetkellä.”
Entä koulukaverit? Oliko helppo saada ystäviä?

”Ah, no siis sisäoppilaitoskokemus on sellainen, että siitä tulee perhe. Mun vuosikurssillani oli lapsia 37 eri maasta, ihan joka puolelta maailmaa. Tosi paljon oli Afrikasta – ranskankielisestä Afrikasta – mutta sitten oli Etelä-Amerikasta, Aasiasta, Pohjois-Amerikasta, Venäjältä, Lähi-idästä, ihan kaikkialta.”

Litanian päätteeksi Yli-Viikari tekee ranskalaisille ihmisille tyypillisen käsienlevittely- ja puuskahduseleen. Kaikkialta!

”Niiden nuorten perhetaustat ja kokemuspiiri olivat hyvin erilaisia kuin mihin olin ehkä tottunut. Mutta sehän tuntui normaalilta, koska se oli sitä mun arkea. Mun elämää.”

Myös itse koulunkäynti oli hieman erilaista kuin Oulunkylän ylä-asteella, Yli-Viikari kertoo. Historian tunneilla tietoa piti kaivaa alkuperäislähteistä, ja koulupäivät kestivät usein iltakuuteen, minkä jälkeen tehtiin vielä läksyjä, jopa neljä tuntia. Yli-Viikari kertoo, että hänen vanhempansa olivat välillä huolissaan hänen jaksamisestaan. Itse hän ei muista lukiovuosiaan raskaina.

”Nuorillahan on energiaa ihan hurjana, ja kun se kohdistuu tiettyihin intohimoihin, sehän on ihan mielettömän... mikä se sana nyt on...”

Yli-Viikari hakee hetken.
”Rewarding.”
Sana tulee täydellisellä amerikkalaisella ääntämyksellä.
Yli-Viikari sanoo kokeneensa vapauttavaksi sen, että ympärillä oli muita yhtä kunnianhimoisia nuoria. Ja ystävyyssuhteet ovat säilyneet, luokkakokouksia järjestetään, siitä jatketaan mihin viimeksi jäätiin...

Yli-Viikarin tapa pitää puhetta tauotta yllä tekee haastattelutilanteen hieman erikoiseksi. Väliin saa tuikattua korkeintaan lyhyen tarkentavan kysymyksen, aina ei sitäkään. Kaikki tulee käsitellyksi hyvin perinpohjaisesti. Ja jokainen asia tulee samalla intensiteetillä. Kaikki, aivan kaikki elämässä on kiinnostavaa, palkitsevaa, jännittävää ja ennen muuta immersiivistä.

Yli-Viikari innostuu muistelemaan originelleja opettajiaan, joista osa oli vanhan maailman kurinpitäjiä ja osa taas likimain ystäviä oppilaiden kanssa. Hän vaikuttaa muistavan tarkkaan, mistä aiheesta kukin oppilas teki 30 vuotta sitten loppututkielmansa (joku Bob Dylanin sanoituksista, joku Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeestä, joku jostakin matemaattisesta probleemasta ja Yli-Viikari itse Andy Warholista).

Hän mainitsee kuuntelevansa yhä joskus lukioaikaisten luokkatoveriensa vanhoja radionauhoituksia.

”Niitä poikien radiojuontoja on hauska kuunnella nyt neljäkutosena. Mitä kaikkea siellä on häröilty, nuorina”, hän sanoo ja hymyilee.

Ja sitten oli vielä se elokuvakerho. Ja se Cannesin matka!

”Me oltiin avustamassa Cannesin filmifestivaaleilla. Sisäoppilaitoksessa kun oli kielitaitoista porukkaa, niin me oltiin festivaalilla hostess-tyyppisinä avustajina. Otimme ihmisiä vastaan ja neuvoimme. Mieleenpainuva hetki oli, kun siellä oli yhtäkkiä kolme Elizabeth Tayloria hotellin käytävillä. Me oltiin, että anteeksi, mitä täällä tapahtuu! Nehän oli duplikaatteja, ja niitä oli turvallisuussyistä ja paparazzisyistä. Kukaan ei voinut tietää, kuka on oikea Elizabeth Taylor. Tämmösiä siellä kulisseissa näki... Että miten nää menee...”

Miten Elizabeth Taylor, tai siis kuka hän nyt olikaan, oli pukeutunut?

”Me nähtiin vain duplikaatteja, se oli aika tiukkaan varjeltu se oikea henkilö. Paljon kimalletta, paljon kimalletta.”

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUS, 13. joulukuuta.
Klo 9.04. Todistajien kuuleminen alkaa. Ensimmäisenä saliin astuu sisään pieni mies, joka on peittänyt kasvonsa maskilla ja suurilla aurinkolaseilla. Hän on se entinen ylitarkastaja, jonka kanssa Tytti Yli-Viikari teki sopimuksensa.

Syyttäjä Mari Mattila alkaa kysellä. Ylitarkastajan vastaukset ovat lyhyitä, ja hänen puheestaan on ajoittain vaikea saada selvää. Hän ei halua poistaa maskiaan kuulemisen ajaksi, vaikka oikeuden puheenjohtaja sitä pyytää.

Vain ani harva kysymys koske ylitarkastajan työtehoa tai -kykyä; syyttäjä on kiinnostunut lähinnä sopimuksen solmimiseen johtaneista tapahtumista. (Loppulausunnossaan syyttäjä toteaa: ”Voimme käyttää vaikka kolme tai neljä tuntia lisää siihen, että moitimme tätä kyseistä virkamiestä ja käymme läpi hänen alisuoriutumistaan, mutta sillä ei ole mitään merkitystä.”)

Ylitarkastaja sanoo, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua tarjottuun sopimukseen.

”Ei niissä ehdoissa ollut käsittääkseni mitään neuvotteluvaraa. Tilanteeni oli hyvin heikko, kun johto ajoi minua pois.”

Tytti Yli-Viikari istuu muutaman metrin päässä ylitarkastajasta. Hän tekee taas ahkerasti muistiinpanoja vihkoonsa.

Kysymysvuoron saa sopimuksen valmistellut hallintojohtaja Mikko Koiranen. Kokeneena juristina hän ei käytä asianajajaa vaan edustaa itse itseään. Koiranen esittää ensin pahoittelut ylitarkastajalle ja puhuttelee tätä etunimellä.

”Tämän meidän pitkän yhteisen työuran vuoksi olen tosi pahoillani, että olet todistamassa tämmöisessä asiassa.”

Sitten Koiranen kysyy, milloin ylitarkastaja olisi jäänyt eläkkeelle, jos sopimusta ei olisi tehty.

”Ei ollut mitään aikataulua. Lähivuosina.”

Koiranen jatkaa: ”Oletko hankkinut tällä sopimuksella itsellesi hyötyä tai aiheuttanut vahinkoa tarkastusvirastolle?

”En.”
Siihen ylitarkastajan kuuleminen loppuu. Se on kestänyt vain 17 minuuttia. Kun ylitarkastaja lähtee kävelemään ovea kohti, Yli-Viikari katsoo häntä silmiin ja sanoo hiljaisella äänellä: ”Kiitos.”

Aamupäivän aikana kuullaan vielä kolmea VTV:n työntekijää. He kaikki ovat titteliltään johtajia tai ylijohtajia. Tarkastusvirasto vaikuttaa melko bysanttilaiselta työyhteisöltä: organisaatiokaaviossa on ”vaikuttavuusalueita”, ”oppimiskeskuksia” sekä ”hallinnon ja resurssien vastuualueita”. Kun yksi todistaja puhuu johtoryhmästä, salissa syntyy epäselvyyttä siitä, mitä VTV:n lukuisista johtoryhmistä hän mahtaa tarkoittaa.

Johtoryhmien lisäksi talossa on vielä ”strategiafoorumi”, jonka tehtävä on ”tukea pääjohtajaa tarkastusviraston johtamisessa ja strategisessa päätöksenteossa”. Siihen kuuluu pääjohtajan lisäksi 11 johtajaa, neljä apulaisjohtajaa ja seitsemän päällikköä.

Klo 10.14. Salin takarivissä Ilta-Sanomien rikostoimittajan Rami Mäkisen vissypullo avautuu räjähdyksenomaisesti, ja vettä suihkuaa yltympäriinsä, myös Mäkisen tietokoneelle.

”Fuck”, Mäkinen toteaa.

--

Tilaa Long Play ja lue koko juttu täältä.

Tämä oli ilmainen näyte.