Vastuullinen journalismi vaatii jatkuvaa keskustelua menettelytavoista – Long Playn journalistinen vuosikertomus 2019

Rakas lukija,

viime vuonna Long Playn silloinen päätoimittaja Hanna Nikkanen kirjoitti Long Playn ensimmäisen journalistisen vuosikertomuksen. Siinä hän kertoi kohdista, joissa toimituksessa on tehty erilaisia journalistis-eettisiä valintoja tai oltu vähän epävarmoja. Jatkan perinnettä kertomalla tämän vuoden jutuista ja niihin liittyneistä pohdinnoista. Keskityn syksyn juttuihin, sillä aloitin päätoimittajana vasta elokuussa.

Syyskuun puolivälissä Long Play julkaisi Oskari Onnisen kirjoittaman sivuäänen, joka käsitteli Aalto-yliopiston vanhemman lehtorin Tuomas Laitisen toimintaa koulussa: useiden opiskelijoiden mukaan Laitinen oli vuosien ajan nöyryyttänyt ja haukkunut osaa opiskelijoista, ja muodin linjan johto oli katsonut toimintaa läpi sormien. (Tapaus tuli Onnisen tietoon, kun hän kirjoitti milleniaalien ahdistumisesta kertovaa pitkää Long Play -juttuaan ”Tarpeettomia ihmisiä”.)

Kun jonkun tiedotusvälineen julkaisemassa jutussa yksittäinen henkilö joutuu kovan kritiikin kohteeksi, on hänelle journalistin ohjeidenkin mukaan annettava tilaisuus esittää oma näkemyksensä. Laitinen ei vastannut Long Playn haastattelupyyntöihin. Mutta tällaiset jutut, jotka perustuvat yksittäisten haastateltavien kokemuksiin, vaativat kyllä jutun kirjoittajalta ja julkaisijalta muutenkin paljon pohdintaa. Kuinka monta haastateltavaa on tarpeeksi, jotta voidaan sanoa kaltoinkohtelun olleen säännöllistä? Annetaanko haastateltavien esittää kritiikkiä nimettömästi? Entä nimetäänkö kritiikin kohde?

”Muodin huipulla” -jutun kohdalla päätimme, että kymmenen eri aikoina muodin linjalla opiskellutta henkilöä riittää todistamaan Tuomas Laitisen käytöksestä. (Jutun julkaisemisen jälkeen kokemuksistaan päätyi kertomaan moni muukin linjalla opiskellut.) Haastateltavat olivat suurilta osin toisistaan riippumattomia. Päätimme myös hyväksyä nimettömienkin lähteiden käyttämisen, koska tietoja olisi ollut muuten hankala saada. Omalla nimellä esiintymisestä olisi voinut koitua haastateltaville ammatillisia ongelmia, sillä muodin piirit ovat Suomessa pienet. Päädyimme julkaisemaan Tuomas Laitisen nimen, koska Aalto-yliopiston muotilinjan kansainvälinen menestys on niin vahvasti henkilöitynyt juuri häneen ja hän on ollut opiskelijoihin nähden selvässä valta-asetelmassa.

Journalismin pitää kuitenkin kertoa aina muustakin kuin yksilöistä. ”Muodin huipulla” -jutussa Tuomas Laitista laajempi konteksti oli organisaatio ja taideaineiden opetus  – ja siihen sisältyvä oletus, että menestyjien kouliminen edellyttää nöyryyttämistä ja kovan kritiikin esittämistä. Tällainen ajattelutapa alkaa ehkä jo väistyä, mutta Aalto-yliopiston tapaus oli esimerkki siitä, ettei se ole vielä mihinkään kadonnut.

Maailma on aina monimutkaisempi kuin millaisena yksi lehtijuttu sen esittää. Toimittajalla on harvoin mahdollisuuksia selvittää kattavasti, miten kaikki asiaan liittyvät ihmiset ajattelevat ja miten he asiat kokevat. Tähän liittyy myös yksi työn paradoksi: koska journalismi keskittyy ongelmiin ja väärinkäytöksiin, se tietysti väkisinkin yksipuolistaa kuvaa. Vaatii ammattitaitoa tuoda esiin se, etteivät ongelmat koske kaikkia, niin ettei luettavuus kärsi. Teksti ei kestä sen jatkuvaa toistelua, että ihmisillä on asiasta erilaisia kokemuksia.

Joulukuussa  julkaisimme toimittaja Terhi Hautamäen jutun ”Kyllä täällä joku vastaa”, joka käsitteli valtion it-viraston Valtorin ongelmia. Valtion erityisvirastossa työskentelee yli tuhat ihmistä, joten on selvää, etteivät jutun esiin nostamat ongelmat koske heitä kaikkia. Myös osa Valtorin asiakkaista on tyytyväisiä viraston toimintaan. Tämähän on aivan normaalia ja ymmärrettävää. Mutta vaikka ongelmat koskisivat vain tiettyä vähemmistöä, niitä pitäisi tarkastella ja käsitellä myös organisaation sisällä, ja ehkä itse aivan erityisesti juuri silloin.

 

JOURNALISMI kertoo yleensä ihmisistä. Henkilöhahmot kuitenkin päätyvät juttuihin monista eri syistä. Joskus toimittaja pyrkii tiettyjen henkilöiden avulla avaamaan jotain ilmiötä tai kehityskulkua – henkilöt auttavat lukijaa esimerkiksi sisäistämään, mitä jokin asia käytännössä tarkoittaa. Joskus henkilöt päätyvät juttuun siksi, että heillä on aiheen kannalta olennaista tietoa. 

Joskus henkilöt ovat jutussa siksi, että ongelmat kietoutuvat heihin, he ovat osallisia tapahtumiin tai vastuussa niistä.

Marraskuussa ilmestynyt Outi Salovaaran juttu ”Kun mennään viidakkoon, on osattava puhua urdua” käsitteli Loikalan lastensuojeluyksikköä, jossa lapsia eristettiin ja nöyryytettiin vuosien ajan. Viranomaiset keskeyttivät laitoksen toiminnan vasta tänä syksynä lukuisten kanteluiden jälkeen.

Ajattelen, että ihmiset harvemmin tekevät asioita pahuuttaan. Usein suurempi ongelma on, että kukaan ei kyseenalaista heidän toimintaansa. Siksi jutussa kriittinen katse kohdistui laitoksen johdon lisäksi lastensuojeluyksiköitä valvoviin tahoihin. Yksikön työkulttuuriin oli pesiytynyt ongelmallisia toiminta- ja ajattelumalleja. Valvonta oli epäonnistunut täysin. 

Pohdimme kirjoittajan kanssa paljon myös sitä, millaisen kuvan juttu rakentaa ongelmista kertoneista lastensuojeluyksikön asukkaista. ”Vaikeinta oli tasapainoilla sen välillä, että ei ole liian kriittinen Loikalaa kohtaan ja liian lempeä siellä olleita nuoria kohtaan”, toimittaja Outi Salovaara kertoi juttuprosessista. Sana tasapainoilu kuvaakin hyvin journalismin tekemistä. Tämä on jatkuvaa tasapainoilua sen suhteen, mitä asioita tuodaan esiin ja missä suhteessa, jotta kuva olisi mahdollisimman todenmukainen.

 

OLEMME viime aikoina Long Playssa kiinnittäneet huomiota siihen, että henkilöitä käsittelevät kriittiset jutut synnyttävät nykyään ikäviä lieveilmiöitä. Sosiaalisessa mediassa aletaan haukkua henkilöä ja tehdä hänestä erilaisia psykologisia arvioita. Tällainen on kovin surullista.

Somessa ihmiset ovat kärkkäitä kertomaan mielipiteensä ja jakamaan nopeasti reaktionsa ja tuomionsa. Kun näin tapahtuu, toimittajana tai julkaisijana sitä tuntee väkisinkin hieman epäonnistuneensa. Journalismissa ongelmia ei nosteta esiin siksi, että ihmiset somessa voisivat älähtää, vaan jotta asiat muuttuisivat.

Voi olla, että tiedotusvälineiltä vaaditaan nykyään enemmän kuin koskaan entistä selkeämpää kontekstointia ja merkityksenantoa. Samalla jutuissa pitää entistä enemmän pyrkiä käsittelemään asioita niin, että ne eivät palaudu vain yhteen henkilöön. Yleensä ongelmat eivät johdu vain yhdestä henkilöstä. 

Meidän journalistien pitää varmistaa, ettei kuva ole liian yksipuolinen ja ettei henkilöihin kohdistuva katse ole yksipuolisen tuomitseva. 

Toivon teille kaikille oikein hyvää alkavaa vuosikymmentä!