Saako toimittaja kertoa tarinoita? – Long Playn journalistinen vuosikertomus 2018

Rakas lukija,

Monessa anglosaksisen maailman suuressa lehdessä työskentelee henkilö, jonka titteli on public editor tai readers’ editor. Tällaisen toimituspäällikön tehtävänä on kertoa toimituksen työstä, käydä vuoropuhelua lukijoiden kanssa sekä perustella ja joskus myös pahoitella tehtyjä ratkaisuja. (Suomessa samantapainen rooli on Ylen vuorovaikutuspäällikkö Sami Koivistolla, joka on ollut tehtävässään hieman yli vuoden.)

Me Long Playssa rakastamme public editoreita – ja varsinkin heidän tehtävänsä taustalla olevaa ajatusta, että toimituksen on kerrottava maailman lisäksi itsestään. Journalismi vaikuttaa yhteiskuntaan ja sellaista vallankäyttöä pitää läpivalaista. Kunnon public editor ei keskity itsekehuun, vaan kertoo erityisesti siitä, mikä journalismissa on epäselvää ja vaikeaa.

Tämä on ensimmäinen journalistinen vuosikertomuksemme. Kerron siinä Long Playn jutuista, ja oikeastaan erityisesti kohdista, joissa on tehty journalistis-eettisiä valintoja tai painittu epävarmuuden kanssa.

TÄNÄ VUONNA varsin moni juttumme nojasi kovia kokeneen päähenkilön avoimuuteen. Marraskuun juttumme, Anu Silfverbergin ”Päätös”, kertoi sikiöseulonnoista ja myöhäisestä abortista yhden pariskunnan kautta. Pariskunta oli ollut aborttipäätöksestä erimielinen, ja he kertoivat elämänsä kauheimmasta ajasta jutussa hyvin rehellisesti. Juttu käsitteli asiaa myös yhteiskunnallisella ja yleisellä tasolla, mutta omasta mielestäni juuri päähaastateltavien vereslihaisuus sai jutun toimimaan. He tekivät isosta poliittisesta ja eettisestä asiasta konkreettisen ja ymmärrettävän.

Sehän on aika raadollista. Kuka tahansa toimittaja tietää, että tietyntyyppisiin juttuihin tarvitaan ihmistä ja ihmisen tunteita; mitä rajumpia tunteita, sen varmemmin lukija pysyy mukana loppuun saakka.

Toisaalta haastattelutilanteet voivat avata haastateltavan haavat, eikä toimittajilla pääsääntöisesti ole minkäänlaista terapeutin pätevyyttä. Siinä sitten journalisti tökkii toisen avohaavoja ja häipyy kuvioista, kun on saanut haluamansa.

Anu Silfverberg tapasi haastateltavat erikseen ja haastatteli heitä tuntikausia. Hän myös pyysi ja sai heiltä tausta-aineistoja, esimerkiksi terveydenhuollon papereita ja päiväkirjamerkintöjä – ja ymmärsi, että jutunteko voisi olla haastateltaville hyvin raskasta.

”Mietin paljon sitä, mitä minun soitoistani ja vierailuistani voi seurata tunnetasolla. Oli monta tilannetta, jossa olisin tavallaan paljon mieluummin mennyt haastattelussa eteenpäin sen sijaan että pureudun johonkin tuskalliseen asiaan sellaisella toimittajativaamisella. Mutta ajattelin sen niin, että jotta voin esittää heidän kokemuksensa ymmärrettävästi ja samastuttavasti, tarvitsen heiltä tosi paljon konkretiaa ja tietoa ja reflektiota. Yritin siksi siinä tilanteessa avata mahdollisimman paljon omaa tekemistä; selitin, miksi kysyn jotain asiaa tai miksi tarvitsen taustatietoja tai tarkennuksia.”

Ilkka Pernun jutussa ”Hylätyt talot, autiot pihat” kerroimme perheenäidin sisäilmaoireista sekä potilaiden verkkoyhteisöstä, josta hän ensin löysi tukea ja lopulta irtautui. Oma juttuni ”Missä louhimme kerran” kuvasi idealistisen bitcoin-yrittäjän jättihankkeen epäonnistumista pienessä saaristokunnassa. Juttujen päähenkilöillä oli ristiriitaisia tunteita jutuissa esiintymisestä, ja Pernun haastateltava itse asiassa päätti viime hetkellä, ettei hän halunnutkaan oikeaa nimeään julki. Asiasta käytiin pitkä keskustelu sekä toimituksessa että haastateltavan kanssa, ja lopulta noudatimme toivetta. (Mitään ehdotonta sääntöä siitä, voiko haastateltava vetäytyä jutusta tai pyytää kesken kaiken nimettömyyttä, ei ole. Jos haastateltavana olisi ollut yhteiskunnallista valtaa käyttävä ihminen, linjamme olisi ollut tiukempi.)

En itsekään tiedä, miten suhtautuisin, jos vieras toimittaja haluaisi ikuistaa juttuunsa oman elämäni suurimmat pettymykset, rajuimmat konfliktit tai raskaimmat sairasvuodet – ja vielä tekisi niistä yhteiskunnallisia tulkintoja, joihin en voisi vaikuttaa. Luultavasti olisin hyvin varuillani.

Syyskuussa ilmestyi oma juttuni ”Hyvin huono vuosi”. Siinä valtaosan karjastaan hengiltä näännyttäneen viljelijän tapaus toimi esimerkkinä, jonka kautta saatoin kertoa suomalaisten maatilojen mittakaavan kasvamisesta, viljelijöiden mielenterveysongelmista ja talousahdingosta sekä ilmastonmuutoksesta. Otin Kujanpään tilan isäntään yhteyttä vain pari viikkoa raatojen löytymisen jälkeen, kun huomasin, että aiheesta lukemani uutisjutut pyörivät mielessäni päivästä toiseen. Totisesti yllätyin, kun hän suostui haastateltavaksi.

Seurasin tilan elämää ennätyskuivan kesän loppuun saakka. Tivasin koko ajan itseltäni, toiminko eettisesti. Millainen vastuu minulla on haastateltavaa kohtaan, kun hän elää elämänsä kauheinta vuotta ja sanoo luottavansa minuun? Tiesin, että julkisuus voisi vaikuttaa hänen tilanteeseensa arvaamattomilla tavoilla. Ja toisaalta käsiäni sitoi vielä tärkeämpi vastuu lukijaa kohtaan: enhän voisi esimerkiksi kaunistella päähenkilön tekemiä virheitä tai toistaa jutussa sinisilmäisesti hänen selityksiään, vaikka se hänelle olisikin armollista.

TOIMITTAJALLE TULEE VASTAAN tilanteita – ei, me aktiivisesti etsimme niitä – joissa yhden tavallisen ihmisen henkilökohtainen kärsimys sattuu liittymään yhteiskunnallisesti merkittävään ja journalistisesti kiinnostavaan ilmiöön. Yksilöä käsittelevä tarina on väline, jonka avulla lukija saatellaan monimutkaisen teeman pariin ja jolla havainnollistetaan jutussa kuvatun ilmiön vaikutuksia. Mutta se vie liukkaalle jäälle.

Tällä viikolla Der Spiegel kertoi, että lehden toimittaja Claas Relotius oli jäänyt kiinni hyvin laajasta valehtelusta. Relotius oli keksinyt kokonaisia haastateltavia ja väittänyt haastatelleensa ihmisiä, joita ei ollut koskaan tavannutkaan.

Relotiuksen jutut kertoivat esimerkiksi itsemurhapommittajiksi aivopestyistä tai orjiksi myydyistä lapsista. Tarinat paljastivat koskettavia ihmiskohtaloita keskeltä historiallisia tapahtumia, ja hän sai niistä journalistipalkintoja.

Räikeimmät valheensa Relotius esitti ulkomaanreportaaseissa. Kotimaanjutuissa kiinnijäämisen riski olisi ollut paljon suurempi, sillä jutuissa esiintyvät ihmiset tai kuvattujen paikkakuntien asukkaat lukisivat jutut ja luultavasti puuttuisivat satuiluun. Relotiuksen tapaus muistutti minua Jack Kelleystä, USA Todayn tähtireportterista, jonka sepittämät jutut olivat hyvin samantapaisia: ne olivat usein sentimentaalisia yksilötarinoita kaukaisista maista. Myös New York Timesille kirjoittaneen Jayson Blairin tapauksessa on yhtäläisyyksiä Relotiukseen. Kotimaassa tarinallistamisen rajoja on käsitelty mm. tässä Journalistin jutussa.

Der Spiegelin faktantarkistusprosessia on pidetty lähes täydellisenä. Siksi isku lehdelle (ja laatujournalismille yleensä) on kova. Mitä hyötyä on faktantarkistuksesta, jos se nappaa virheet nimien kirjoitusasuissa mutta ei huomaa kokonaan keksittyjä hahmoja tai tapahtumia? Toisaalta on selvää, ettei tarkistusprosessi voi olla pomminvarma etenkään silloin, kun valehtelija tuntee tarkistajien käytännöt itsekin syvällisesti.

Jos jotain ihmettelen, niin sitä, ettei Relotiuksen juttukeikkojen osumavarmuus soittanut hälytyskelloja. Hän on ilmeisesti aina löytänyt vaativilta juttumatkoilta muotovalioita tarinoita, ja radiotkin ovat hänen läsnäollessaan alkaneet soittaa äärimmäisen osuvia kappaleita.

Yleensä todellisuus ei toimi niin. Juttumatkat ovat vaikeita, etenkin jos niille lähtee yksin. Ei ole harvinaista, että matkan anti on hienoinen pettymys. Ihmiset tapaavat olla varautuneita kohdatessaan ulkomaisen toimittajan, ja heidän tositarinansa ovat yleensä sotkuisia fragmentteja vailla selkeää draaman kaarta. Silti Relotiuksen ympärillä vain tapahtui uskomattomia sattumuksia. Jostain syystä se ei herättänyt epäilyksiä kotitoimituksessa.

Entinen Der Spiegel -toimittaja Stefan Niggemeier kirjoittaa mediakriittisessä Übermedien-verkkolehdessä toimituksen tarinallisuuskulttuurista, jossa tekstin kaunistelua katsottiin läpi sormien ja toimittajat tunsivat painetta tuottaa hyvin koskettavia tarinallisia juttuja. Hän uskoo, että Relotiuksen juttujen älyttömyyttä ei pidetty toimituksessa ongelmana – päinvastoin, juuri uskomattomuuden vuoksi niitä rakastettiin. Relotius huijasi toimitusta, mutta toimitus antautui huijattavaksi.

”Toimituksen kollegat ja journalistipalkintojen raadit rakastivat näitä satuja”, Niggemeier kirjoittaa. Hän huomauttaa, että jopa Der Spiegelin päätoimittaja Ullrich Fichtnerin laaja juttu, joka käsittelee Relotiuksen huijausta, sisältää paljon tunteikasta dramatisointia.

TÄLLÄ VUOSIKYMMENELLÄ tiedotusvälineet ovat menettäneet yleisöä ja tulleet kävijäanalytiikan ansiosta kivuliaan tietoisiksi siitä, mitkä jutut vetävät kansaa puoleensa. Syntyy houkutus tuottaa juuri sellaisia juttuja, joihin lukija reagoi positiivisesti: esimerkiksi eheitä, tunteisiin vetoavia tarinoita, joiden hahmot muistuttavat saduista tuttuja arkkityyppejä.

Ongelmana eivät ole vain satuilevat claasrelotiukset. Myös täysin paikkansapitävä tarina voi olla harhaanjohtava. Yksittäinen elämänkohtalo ei välttämättä kerro laajemmasta todellisuudesta mitään.

Long Play toimii tavallaan näiden kysymysten ytimessä. Me julkaisemme pitkiä juttuja monimutkaisista aiheista, ja kerromme jutuissamme usein yksilöiden kokemuksista. Ilman niitä moni jutuistamme olisi hirvittävän kuiva ja teoreettinen, joten jotenkin narratiivisuuden kanssa on elettävä.

Ratkaisumme ovat olleet arkisia. Noudatamme journalismin perussääntöjä ja tervettä järkeä: tarinallisessa jutussa joka sanan on oltava totta ja väitteet on tarkistettava useista lähteistä. Juttujamme editoidaan pitkään, ja niitä lukevat toimituksessa useat kriittiset silmäparit. Työn hitauden ansiosta kirjoittajillamme on aikaa tutustua aihettaan ympäröivään tutkimukseen ja keskusteluun. Se auttaa hahmottamaan yksittäistapausten edustavuutta: kelpaako tarina sanomaan jotain yleisemmästä ilmiöstä?

Anu Silfverberg luki ”Päätöstä” tehdessään tutkimuksia lapsettomuudesta, synnyttäjien iän muutoksista, aborteista, keskenmenoista ja sikiöseulonnoista: ”Hahmotin paljon siitä, mihin jutun päähenkilöt sijoittuvat tilastollisessa maailmassa.”

Jos Stefan Niggemeier on oikeassa ja Claas Relotius ei ole yksittäistapaus, vaan looginen seuraus Der Spiegelin toimituksessa vallinneesta tarinallisuuskulttuurista, silloin kaltaisemme toimituksen on väistämättä tutkiskeltava asiaa omaltakin kohdaltamme. Millaisia viestejä juttujen tilaajat ja editorit antavat kirjoittajille siitä, miten pedantisti kerronnan on seurattava totuutta? Millaisia tarinoita ylistämme?

Yritämme pitää huolta siitä, ettei kirjoittajille syntyisi painetta kertoa yhä uskomattomampia tarinoita. Olemme tänä vuonna alkaneet puhua asiasta koulutuksissamme entistä useammin: onnistuneen narratiivisen jutun merkki ei välttämättä ole tyylipuhdas dramaturgia, vaan aineiston inhimillinen sekavuus, josta uuttera journalisti takoo hähmäiselle todellisuudelle uskollisen jutun. Ja välillä jutunteko pitää keskeyttää, koska tarina ei kanna.

Juttukeikathan ovat todella usein antikliimakseja. Sellaista ei tule hävetä, vaan juhlia. Todellisuus on täynnä lässähdyksiä ja juonia vailla alkua, keskikohtaa ja loppua.

Kaikkea kannattaa epäillä, ja aivan erityisesti kannattaa epäillä muotovalioita tarinoita.

Työprosessimme ei ole täydellinen – sellainen ei olisi mahdollista. Tarinankertojan pitää aina olla varuillaan. Jää on liukas.