Poissa silmistä

Pitkät - LP 101

Poissa silmistä

EU haluaa pitää rajansa kiinni ja on valmis käyttämään siihen myös kyseenalaisia keinoja.

Euroopasta turvaa etsivät ihmiset lähtevät yhä vaaralliselle merimatkalle, koska muita tapoja hakea turvapaikkaa ei juuri ole. Euroopan unioni tekee kaikkensa pitääkseen rajansa suljettuina. Välimerellä EU on ulkoistanut pelastustoimia Libyalle, jota ihmisoikeudet eivät kiinnosta. Libyaan palautetut siirtolaiset joutuvat vankilamaisiin säilöihin, joiden olosuhteet ovat karmeat.

VUONNA 2015 Välimereen hukkui lähes neljätuhatta Eurooppaan pyrkinyttä siirtolaista, mutta suuren yleisön mieleen heistä jäi yksi. Kolmivuotias Alan Kurdi oli paennut perheensä kanssa Syyrian sotaa. Syyskuussa hänen ruumiinsa huuhtoutui Turkin rannikolle. Kuvat rantavedessä makaavasta kuolleesta lapsesta levisivät internetissä nopeasti ja nousivat symboloimaan Syyrian konfliktin uhreja ja Euroopan välinpitämättömyyttä.

Johtavat eurooppalaiset poliitikot antoivat tunteikkaita lausuntoja. Britannian pääministeri David Cameron sanoi olleensa ”syvästi liikuttunut” nähdessään kuvat. Ranskan presidentti François Hollande sanoi ajattelevansa kaikkia hukkuneita, joita ei kuvata, ja penäsi Euroopalta vastuunkantoa.

Hetken saattoi ajatella, että suunta muuttuu, eikä kenenkään enää anneta hukkua Välimereen.

Alan Kurdin kuolemasta on kulunut pian kuusi vuotta. Siinä ajassa Välimerellä on kuollut yli 14 000 ihmistä. Luultavasti hukkuneita on vielä enemmän, sillä läheskään kaikkia siirtolaisia kuljettavien veneiden haaksirikkoja ei havaita.

Tilastojen perusteella pahin vuosi oli 2016: silloin Välimereen hukkui yli viisituhatta ihmistä. Alan Kurdin kuolemasta ei ollut kulunut puolta vuottakaan, kun YK:n pakolaisjärjestö UNHCR tiedotti, että Turkin ja Kreikan välisellä merimatkalla oli hänen jälkeensä hukkunut yli 340 muutakin lasta. Se on keskimäärin kaksi lasta joka päivä.

Eurooppa ei siis ole lunastanut niitä lupauksia, joista Hollande, Cameron ja muutkin poliitikot antoivat. Itse asiassa EU on monellakin tavalla kääntänyt selkänsä meren yli pyrkiville siirtolaisille. Jäsenmaat ovat leikanneet rahoitustaan pelastusoperaatioille Välimerellä. Esimerkiksi Italian viranomaisten pelastukset ovat vähentyneet vuoden 2017 jälkeen murto-osaan entisestä. EU:n raja- ja merivartiovirasto Frontex ja jäsenmaiden laivastot kyllä partioivat ahkerasti merellä, mutta ne eivät keskity merihätään joutuneiden siirtolaisten pelastamiseen vaan rajojen vartioimiseen ja ihmissalakuljetuksen estämiseen.

Vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen kansalaisjärjestöt alkoivat ottaa yhä enemmän vastuuta meripelastuksesta. Jo pari vuotta myöhemmin järjestöt pelastivat Välimerellä enemmän ihmisiä kuin Italian rannikkovartiosto ja laivasto yhteensä. Mutta nyt myös kansalaisjärjestöjen alukset ovat kaikonneet mereltä – tosin eivät omasta tahdostaan. Eurooppalaiset viranomaiset ovat estäneet niiden toimintaa: aluksia on estetty liikkumasta, ja niiden työntekijöitä vastaan on nostettu syytteitä esimerkiksi ihmissalakuljetuksen avustamisesta.

Samalla EU on siirtänyt valvontaa muiden käsiin. Se maksaa Turkille miljardeja euroja siitä, että Turkki pitää rajansa kiinni. Välimeren etelärannalla EU puolestaan rahoittaa ja kouluttaa Libyan rannikkovartiostoa, jotta libyalaiset ottaisivat siirtolaiset kiinni mereltä ja veisivät heidät Euroopan sijaan takaisin Afrikkaan. Vuonna 2018 Libya haki EU:n tuella itselleen oman pelastusalueen Välimereltä. (Välimeri on jaettu yli kymmeneen pelastusalueeseen, joista kustakin vastaa yksi maa.) Omalla alueellaan libyalaiset vastaavat pelastustoiminnasta. Mutta Libya ei ole allekirjoittanut Geneven pakolaissopimusta, eivätkä sitä siten sido samat säännöt kuin Euroopan maita.

”Libyan rannikkovartioston avulla EU saa vähennettyä siirtolaisten pääsyä Eurooppaan, sillä ihmiset viedään takaisin Libyaan. Tämä on hyvin ongelmallista ihmisoikeuksien näkökulmasta, sillä Libyan rannikkovartiosto on todella huono siinä, mitä se tekee”, sanoo Eugenio Cusumano, hollantilaisen Leidenin yliopiston kansainvälisten suhteiden apulaisprofes-sori. Hän on tutkinut siirtolaisten meripelastuksia Välimerellä.

Hän sanoo, että Libyan rooli on ongelmallinen kahdesta syystä. Ensinnäkin Libyan rannikkovartiosto on huonosti koulutettu. Toiseksi sen toimintaa ei voi edes kuvata pelastamiseksi. Moni Välimeren ylitykseen lähtevistä siirtolaisista pakenee Libyaa yhtä paljon kuin alkuperäistä kotimaataan. Usein he vastustavat Libyan rannikkovartioston yrityksiä ”pelastaa” heitä.

”Jotkut kuolevat mieluummin merelle kuin palaavat takaisin Libyan säilöihin, joissa olosuhteet ovat kaameat.”

SAKSALAINEN 30-vuotias Felix Weiß on töissä Sea-Watch-nimisessä kansalaisjärjestössä, joka auttaa siirtolaisia Välimerellä. Haastattelupäivänä hän on Lampedusan saarella Italiassa ja lähdössä pian lentämään pienkoneella Välimeren ylle. Hänen tarkoituksenaan on seurata ja dokumentoida viranomaisten toimia.

Kun Weiß ja hänen kollegansa löytävät hädänalaisia veneitä, he soittavat sen maan pelastusalueen koordinointikeskukseen, jonka vesillä vene on. Weiß kertoo, että Libyan numerossa ei useinkaan vastata. (Long Play yritti tavoittaa Libyan rannikkovartiostoa tämän kevään aikana kolme kertaa, mutta koordinaatiokeskuksen puhelimeen ei vastattu kertaakaan.) Aiemmin Sea-Watch partioi Välimerellä kahdella laivallaan ja auttoi haaksirikkoutuneita, mutta nyt Italian viranomaiset ovat estäneet toiminnan vetoamalla byrokratiaan: tarkastuksissa laivoista on esimerkiksi löydetty liikaa pelastusliivejä.

Saksalainen Sea-Watch on toiminut Välimerellä vuodesta 2015 asti. Se on videoinut ja julkaissut todisteita useista tapauksista, joissa sekä Libyan että Euroopan viranomaisten toiminta on ollut lainvastaista tai vähintään eettisesti kyseenalaista.

”Näemme aika usein, että vaikka siirtolaisten laiva on jo ylittänyt Euroopan vesien rajan, jäsenmaat tai Frontex koordinoivat pelastusta edelleen libyalaisten kanssa. Tämä on laitonta, mutta sitä tapahtuu”, Weiß sanoo.

Kansainvälisten sopimusten mukaan Libyalla ei ole oikeutta hakea siirtolaisia takaisin oman alueensa ulkopuolelta.

Libya ei ole ainoa maa, joka rikkoo sääntöjä. Elokuussa 2020 Sea Watchin työntekijät näkivät pienkoneestaan hädänalaisen veneen Maltan pelastusalueella ja tekivät hälytyksen. Maltalaisten vastuulla olisi ollut pelastaa ihmiset veneestä ja viedä heidät maihin. Sea-Watch törmäsi kuitenkin samaan veneeseen myöhemmin – nyt matkustajilla oli pelastusliivit yllään ja veneessä toimiva moottori. Weißin mukaan tämä ei ole poikkeuksellista: maltalaiset antavat alueellaan haaksirikkoutuneelle tarvittavan avun ja lähettävät sitten jatkamaan matkaansa.

Viime vuosina EU on lisännyt ilmavalvontaa Välimerellä. Weißin mukaan on tavallista, että Frontexin pienkoneet kiertävät haaksirikkoa mutta eivät hälytä paikalle kansalaisjärjestön laivaa, vaikka sellainen olisi lähettyvillä. Frontex kiistää syytöksen.

Merellä pelastaminen ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan siihen velvoittavat jo kansainväliset sopimukset. Hätään joutuneiden auttaminen on merenkävijöille myös ikiaikainen periaate. Weiß kertoo, että kauppalaivat ja muut yksityiset alukset ovat kuitenkin yhä harvemmin halukkaita auttamaan.

”Nykyään monet laivat kiertävät alueet, joilla voisi törmätä merihädässä oleviin siirtolaisiin. Silloinkin, kun kiertäminen on hitaampaa ja kalliimpaa.”

Weiß lähettää Long Playlle saksalaisen Dustin Losen lyhyen dokumenttielokuvan Operation Moonbird. Elokuvassa Sea-Watchin lentokone pyörii haaksirikkoutuneen kumiveneen yllä ja pyytää lähettyvillä olevaa öljynporauksen huoltoalusta Vos Tritonia auttamaan. Vos Tritonin kapteeni kieltäytyy auttamasta ja kertoo ilmoittaneensa asiasta libyalaisille. Lopulta libyalaiset saapuvat paikalle, jolloin yksi kumiveneen matkustajista hyppää veteen ja alkaa uida kohti Vos Tritonia. Kun hän pääsee lähelle, alus käynnistää moottorinsa ja lipuu hiljalleen poispäin. Sen jälkeen siirtolainen ui pakoon libyalaisia, jotka yrittävät saada häntä kiinni heittämällä pelastusrengasta. Lopulta hän tavoittaa Vos Tritonin ja kiipeää tikkaita pitkin kannelle, mutta hetken päästä miehistö luovuttaa hänet libyalaisille.

Weiß epäilee, että haluttomuus auttaa merihätään joutuneita johtuu ennen kaikkea taloudellisista syistä: siirtolaisia pelastaneet alukset joutuvat usein odottamaan pitkään satamaan pääsyä, ja kauppa-aluksille se merkitsee rahan menetystä. Pelastamiseen osallistuneet voivat myös joutua oikeuteen. Kansalaisjärjestöjen miehistön jäseniä vastaan on nostettu Italiassa useita syytteitä ihmissalakuljetuksen avustamisesta ja muista rikoksista.

Kuuluisin tapaus on vuodelta 2019, kun Sea-Watchin saksalainen kapteeni Carola Rackete pidätettiin. Hän oli tuonut 53 mereltä pelastettua ihmistä Lampedusan sataman edustalle, mutta Italian viranomaiset eivät antaneet lupaa maihinnousuun. Silloinen sisäministeri Matteo Salvini vaati muita EU-maita ottamaan siirtolaiset vastaan ja uhkaili Racketea syytteellä ihmissalakuljetuksen avustamisesta. 14 päivän odottelun jälkeen, keskellä yötä, Rackete päätti viedä ihmiset maihin. Italialaisten partiovene pyöri Sea-Watchin aluksen ympärillä ja yritti estää sitä liikkumasta. Rackete kuitenkin onnistui ajamaan rantaan asti ja siinä rytäkässä hän työnsi partioveneen laituria vasten. Sisäministeri Salvini kutsui tapahtunutta ”sodanjulistukseksi”. Rackete pidätettiin, ja uutisissa kerrottiin, että häntä uhkaisi jopa kymmenen vuoden vankeustuomio. Lopulta oikeus vapautti hänet kaikista syytteistä.

Tähän mennessä kaikki muutkin järjestöjä vastaan nostetut syytteet ovat rauenneet, eikä yhteyksiä ihmissalakuljetukseen ole löydetty.

Weißin mukaan syytteiden päätarkoituksena on estää järjestöjä auttamasta siirtolaisia merellä. Samaan tulokseen on tullut muun muassa Lääkärit ilman rajoja -järjestö.

”On selvää, että eurooppalaiset viranomaiset yrittävät estää meitä pelastamasta ihmisiä”, Weiß sanoo. ”Tämä koskee kaikkia järjestöjä. Tällä hetkellä Välimerellä seilaa vain yksi järjestöalus, Sea-Eye4, kaikki muut on estetty tavalla tai toisella.”

Eurooppalaiset poliitikot ovat väittäneet kansalaisjärjestöjen lisäävän maahanmuuttoa niin sanotun pull factor -ilmiön kautta. Ajatus on, että ihmisten pelastaminen lisää siirtolaisten halukkuutta lähteä Välimeren yli kohti Eurooppaa. Sama väite toistuu myös Frontexin raporteissa. Sen tueksi ei ole esitetty näyttöä.

”Tieteellisen tutkimuksen perusajatus on, että jos väität jotain, sinun pitää todistaa se oikeaksi. Ei ole muiden tehtävä todistaa, että olet väärässä”, siirtolaisuutta tutkinut apulaisprofessori Eugenio Cusumano sanoo.

”Frontex ei ole koskaan esittänyt mitään dataa pull factor -ajatuksen tueksi. Olemme siis tutkijoina käytännössä alkaneet todistaa vääräksi väitteitä ilmiöstä, jota kukaan ei ole alun perin edes osoittanut olevan olemassa.”

--

Tilaa Long Play ja lue koko juttu täältä.

Tämä oli ilmainen näyte.

Kirjoittaja