Pois alta risut ja männynkävyt

Jos keskellä metsää räjäytettäisiin sen kokoinen atomipommi kuin Hiroshimassa 1945, se löisi lakoon kaikki puut kolmen neliökilometrin alueelta.

Jos pommeja olisi viisisataa, tuhoa syntyisi 1 500 neliökilometrin verran. Se riittäisi hävittämään koko Ahvenanmaan.

Saman verran luontoa ja viljelymaata häviää Euroopasta joka vuosi rakentamisen vuoksi.

Tämä selvisi, kun Long Play tutki rakentamisen aiheuttamaa luontokatoa Green to Grey -yhteistyöhankeessa kymmenen muun eurooppalaisen median kanssa. Mukana olivat muun muassa Le Monde, Die Zeit ja The Guardian.

Vuoden kestäneen projektin pani alulle Norjan yleisradio NRK, sitä koordinoi Arena for Journalism in Europe, ja se toteutettiin yhdessä Norjan luonnontutkimuslaitoksen tutkijoiden kanssa.

Tavoite oli kartoittaa Euroopasta kaikki paikat, joissa rakentamisen alta on jyrätty luontoa tai maatalousmaata vuosien 2018 ja 2023 välillä. Sellaisia on joka puolella: turkkilaisella kosteikkoalueella rakennetaan nyt luksusjahteja, ranskalaisella pellolla toimii logistiikkakeskus, Kreikan vuorille on noussut tuulivoimaloita ja Norjan tuntureille mökkikyliä…

Tällaiset rakennushankkeet eivät yleensä herätä juurikaan yhteiskunnallista keskustelua. On helppo ajatella, että jos jokin yksittäinen luontoalue uhrataan ihmisten käyttöön, sillä ei ole kokonaiskuvassa suurta väliä.

Mutta kokonaiskuva näyttää itse asiassa hyvin huolestuttavalta.

Luontoa häviää Euroopasta paljon nopeammin kuin aiemmin on luultu.

Jos haluaa selvittää, missä kaikkialla luontoa on tuhottu, täytyy katsoa maailmaa ylhäältä päin. Maapalloa kiertää koko ajan lukuisia satelliitteja, jotka kuvaavat maan pintaa. Maanpeitteessä tapahtuneet muutokset näkee, kun vertaa vanhoja ja uusia satelliittikuvia toisiinsa.

Haasteena on tietysti kuvien määrä. Suurikaan toimittajajoukko ei mitenkään voisi käydä läpi satojentuhansien kuvien aineistoa. Prosessi piti siis automatisoida, ja se onnistui teknologiayhtiö Googlen ja Maailman luonnonvarainstituutin kehittämän tekoälytyökalun avulla.

Siinä Euroopan avaruusjärjestön keräämiä satelliittikuvia syötettiin sadan neliömetrin kokoisina ruutuina kuvantunnistusmalliin, joka perustuu syväoppimiseen. Malli tunnisti jokaisessa ruudussa näkyvän maanpeitteen ja luokitteli ruudut sen perusteella joko luonnoksi tai rakennetuksi alueeksi – siis ”vihreäksi” tai ”harmaaksi”.

Tekoälymallin avulla luotiin kartta, josta näki, missä kaikkialla luontoa ja viljelymaata oli hävinnyt.

Ongelma oli, että karttaan ei voinut sellaisenaan luottaa, sillä tekoäly teki virheitä. Se saattoi tulkita esimerkiksi veden tai lumipeitteen alta paljastuneet maapläntit rakentamiseksi, ja toisaalta joskus todelliset rakennetut alueet menivät siltä ohi.

Siksi tulokset piti vielä tarkistaa.

Kävimme yhdessä eurooppalaisten kollegoidemme kanssa läpi yli kymmenentuhatta satunnaisesti valittua satelliittikuvaa ja tarkistimme omin silmin vanhoista ilmakuvista, oliko paikkoihin rakennettu jotakin. Urakkaan kului yhteensä 500 tuntia. Tarkistusten avulla Norjan luonnontutkimuslaitoksen tutkija Zander Venter pystyi laskemaan, miten usein tekoäly erehtyi. Sen pohjalta hän laski tilastotieteellisin menetelmin kokonaisarvion. Euroopassa uhrataan rakentamiselle vuodessa noin 1 500 neliökilometriä maata.

Eniten rakennetaan uusia asuinrakennuksia, mutta paljon syntyy myös teitä, teollisuusalueita ja infrastruktuuria. Ylivoimaisesti pahimmalta tilanne näyttää Turkissa, missä rakentamiseen käytetään joka vuosi noin 300 neliökilometriä maata. Myös Puolassa, Ranskassa ja Saksassa rakennetaan paljon.

Suomessa luontoa ja peltomaata maata hävitetään 30 neliökilometrin vuosivauhdilla. Se tarkoittaa yhtä Ruotsin-laivan hyttiä joka minuutti, yli kymmentä jalkapallokentällistä joka päivä, Keravan kokoista aluetta joka vuosi.

Euroopan tilastoissa Suomi sijoittuu keskikastiin.

Mutta kun luvut suhteuttaa asukaslukuun, tilanne näyttääkin paljon pahemmalta: niin laskien Suomi onkin neljäs. Kun pelloille rakentaminen jätetään pois laskuista, Suomi on Euroopan kakkonen.

Mistä se johtuu? Järkeilimme, että Suomi on metsäinen maa. Täällä siis on, mistä ottaa – oikeastaan Suomessa on vaikeaa rakentaa uusille alueille, jotka eivät olisi luontoa. Monissa Keski-Euroopan maissa luontoalueita on jäljellä selvästi vähemmän, joten uudet rakennukset nousevat paljolti pelloille ja alueille, joille on rakennettu jo ennestään. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävältä selitykseltä.

Aloimme käydä läpi Suomen kartalle piirtyneitä rakennushankkeita. Niitä oli joka lähtöön: Teollisuuslaitoksia ja tienvarsikauppoja, logistiikkakeskuksia, uusia teitä ja voimalinjoja. Yrityskyliä, louhoksia, padel-halleja, mökkejä, tuulivoimaloita… 

Erityisen paljon löysimme uusia asuinalueita. Kartalla ne muodostivat harmaiden ruutujen rykelmiä, jotka ympäröivät isoja ja vähän pienempiäkin kaupunkeja.

Kuvia katsellessa meille alkoi muodostua käsitys siitä, miltä näyttää tyypillinen uusi suomalainen asuinalue. Se näyttää Jyväskylän Kauramäeltä.

Kun Jyväskylän kaupunki vuonna 2017 hyväksyi Kauramäen pientaloalueen kaavan, se lupasi ekologista asumista. Alueen esitteessä kirjoitettiin läheisellä maatilalla elävästä Kauramäen kukosta, jonka ääntä asukkaat saisivat kuunnella. Tarkoitus oli vaalia luonnon monimuotoisuutta, siispä jokaiselle tontille vaadittiin sijoittamaan linnunpönttö.

Kaupunki kannusti asukkaita käyttämään mielikuvitustaan. Kaavoitusbyrokratia ei