Puhu vain siitä mistä tiedät

Paras tapa edistää faktapohjaista keskustelua olisi se, että asiantuntijat pidättäytyisivät lausumasta mielipiteitä asioista, joita he eivät tunne, kirjoittaa Tommi Uschanov.

Ihmiset sanovat mielellään ajattelevansa omilla aivoillaan, mutta todellisuudessa heidän näkemyksensä ovat usein peräisin siltä ryhmältä, johon he eniten haluavat samaistua.

Jo vuosikymmeniä sitten, kauan ennen sosiaalisen median läpimurtoa ja poliittisen polarisaation pahenemista, Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa huomattiin, että poliittisia uskomuksia selittää enemmän viiteryhmä kuin henkilökohtaiset uskomukset tai politiikan sisältö.

Toisin sanoen, jos jokin asia saatiin kehystetyksi tietyn puolueen asiaksi, jo se yksin riitti saamaan tämän puolueen kannattajat kannattamaan asiaa – myös silloin, kun he siihen saakka olivat vastustaneet sitä. Lisäksi keskenään täysin vastakkaiset asiat saivat puolueen kannattajilta tuen, jos ne vain oli heidän mielikuvissaan saatu yhdistymään omaan puolueeseen.

Euroopassa vastaavia tutkimuksia on tehty vähemmän, mutta mikään ei anna ymmärtää, etteikö sama perusmekanismi olisi voimassa myös täällä.

Yhdysvaltalainen antropologi John Tooby kirjoitti parisen vuotta sitten seurauksista, joita on ollut sillä, että evoluutio on suosinut ryhminä toimimista ja ryhmään samaistumista. Ihmisaivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että meillä on ”lähes ylipääsemätön inhimillinen halu olla hyvä viiteryhmän jäsen”.

Tällä on ollut yhteiskunnalliselle keskustelulle kaksi kiinnostavaa seurausta. Ensinnäkin se saa suosimaan sellaisista ongelmista ja epäkohdista keskustelemista, jotka ovat kaikkein helpoimmin taivutettavissa lyömäaseeksi kilpailevia ryhmiä vastaan.

Tooby esimerkiksi huomauttaa, että joidenkin arvioiden mukaan nykyisin maailmassa on enemmän orjia kuin 1800-luvulla. Mutta toisin kuin tuolloin, orjuuden vastustaminen ei enää ole käytännössä kenellekään poliittisen identiteetin ytimessä. Syynä on se, ettei kukaan enää nykyään julkisesti puolusta orjuutta. Asia ei saa ansaitsemaansa huomiota, koska ei ole olemassa mitään vihattua vastapuolta, jota sen avulla voisi lyödä.

Toinen seuraus on vielä kiehtovampi. Testatakseen sitä, onko viiteryhmään sitoutuminen aitoa, viiteryhmä vaatii jäseniltään sitoutumista nimenomaan sellaisiin uskomuksiin, joita ulkopuoliset eivät jaa. Tooby kirjoittaa:

Käytännöllisten ja käyttökelpoisten totuuksien viestiminen on yleisesti ottaen hyödytöntä erottautumisessa, koska kuka tahansa rehellinen ihminen voisi sanoa ne ääneen riippumatta siitä, onko hän uskollinen ryhmälle. Sen sijaan epätavalliset, liioitellut uskomukset – kuten yliluonnolliset uskomukset (esim. jumala on kolme persoonaa mutta myös vain yksi persoona), alarmismi, salaliitot tai yliampuvat rinnastukset – saavat todennäköisimmin kannatusta vain identiteetin ilmaisemiseksi, koska ei ole mitään ulkoista todellisuutta, joka motivoisi ryhmän ulkopuolisia sanomaan absurdeja asioita.

Tästä seuraa ongelma nimenomaan silloin, jos halutaan nykyään suositulla tavalla ajaa ”faktapohjaista keskustelua” tai ”faktapohjaista politiikkaa”. Jos meillä on ryhmä, joka tarjoutuu viiteryhmäksi kaikille niille, jotka haluavat faktapohjaista politiikkaa, ajaudutaan ristiriitaan, koska valmius sitoutua viiteryhmään osoitetaan tyypillisesti sanomalla ääneen nimenomaan sellaisia asioita, joita kaikki eivät pidä faktoina. Tooby jatkaa:

Viiteryhmien muodostaminen tieteellisten kysymysten tai faktakysymysten ympärille on tuhoisaa, koska se asettaa vastakkain halumme etsiä tieteellistä totuutta ja lähes ylitsekäymättömän inhimillisen halumme olla hyvä ryhmän jäsen. Kun tieteelliset väitteet vedetään moraalin piiriin, tieteellinen prosessi haavoittuu, usein kuolettavasti. Ei ole sen enempää eettistä kuin tieteellistäkään olla esittämättä parhaassa mahdollisessa valossa ne kilpailevat teoriat, joiden kanssa on eri mieltä.

Ainakin omalla kohdallani asia on vielä tätäkin monimutkaisempi.

Olen tunnistanut Toobyn kuvaaman ilmiön ja pidän sitä masentavana, ja siksi olen pyrkinyt välttämään erilaisiin viiteryhmiin samaistumista lähestulkoon viimeiseen saakka. Toisin kuin Woody Allenin Zelig-elokuvan päähenkilö, en muutu niiden ihmisten kaltaiseksi, joiden seurassa kulloinkin olen, vaan alan päinvastoin usein jopa etääntyä heistä entistä enemmän. (Usein käy esimerkiksi niin, että oikeistolaisessa seurassa alan nopeasti muuttua entistä vasemmistolaisemmaksi, ja vasemmistolaisessa seurassa taas entistä oikeistolaisemmaksi.)

Toobyn luonnehtima kuvio toimii tästä huolimatta myös omalla kohdallani. Mutta se viiteryhmä, johon haluan samaistua, koostuu yksinomaan minusta itsestäni.

Tämä näkyy havainnollisimmin siinä, että joudun usein repiviin ristiriitatilanteisiin, kun joku, jonka tiettyä aihepiiriä koskevaa ajattelua arvostan hyvinkin suuresti, sanoo jostakin toisesta aihepiiristä mielipiteen, jota en mitenkään pysty jakamaan.

Muutaman viime vuoden aikana on esimerkiksi sattunut peräti kolme kertaa, että joku, joka on omistanut suurimman osan elämästään ilmastonmuutoksen vastaiselle taistelulle – ja epäilemättä tehnyt tämän taistelun eteen enemmän kuin itse ikinä pystyn tekemään – on julkisesti esittänyt jostakin aivan muusta asiasta sellaisen näkemyksen, joka minusta ei ole pelkästään väärä vaan myös täydellisen typerä ja arvostelukyvytön.

Tällöin olen joutunut vimmatusti kaikin voimin taistelemaan sitä vastaan, ettei tämä hänen typerä näkemyksensä pääse mielikuvissani ”saastuttamaan” myös hänen näkemystään ilmastonmuutoksesta ja sen vastaisen taistelun tärkeydestä.

Jos haluamme faktapohjaista reagointia ilmastonmuutoksen kaltaisiin ongelmiin, ehkä helpoin (toistaiseksi käyttämättä jäänyt) tapa edistää sitä onkin se, että näille ongelmille elämänsä omistaneet aktivistit pidättäytyisivät esittämästä omia henkilökohtaisia mielipiteitään mistään muusta asiasta. Esimerkiksi ilmastonmuutosaktivisteilla ei ihannetapauksessa tulisi olla minkäänlaista mielipidettä maahanmuutosta, koulutuspolitiikasta, uskonnosta, huumeista, sote-uudistuksesta, Natosta tai mistään muusta asiasta, joka ei suoraan liity ilmastonmuutokseen. Suunnilleen jokainen mielipide näistä asioista on nimittäin epäilemättä jollekulle samanlainen kompastuskivi kuin yllä mainitsemieni kolmen aktivistin mielipiteet minulle.

Greta Thunberg on nimittänyt autismia ”supervoimakseen”, koska se saa hänet keskittymään olennaiseen ja unohtamaan muun. Mutta se on ehkä supervoima myös toisella tavalla: se saa hänet olemaan kaventamatta itsensä ja yleisönsä välistä tarttumapintaa esittämällä turhaan mielipiteitä, jotka julki tullessaan tekisivät hänestä mahdottoman samaistumiskohteen osalle tätä yleisöä.

Jutun ingressiä on muutettu 8.11. klo 16.40. vastaamaan tekstin sisältöä: aiemmin ingressissä luki, että asiantuntijoita pitäisi estää lausumasta mielipiteitä asioista, joita he eivät tunne.