Siellä olikin ihminen

Pitkät - LP 100

Siellä olikin ihminen

Yhden väkivaltarikoksen tarina uhrin omaisen ja rikoksen tekijän näkökulmasta.

 

Joka viikko joku Suomessa kuolee henkirikoksen uhrina. Väkivaltaista kuolemaa joutuu käsittelemään iso joukko ihmisiä sekä uhrin että tekijän lähipiirissä. Henkirikoksen taustalla on usein pitkä ja traaginen tapahtumien ketju, jossa asiat olisivat monta kertaa voineet mennä toisin. Miran isän pahoinpidelleen Marjon tarina on tyypillinen: hän on ollut asunnoton ja pahasti päihderiippuvainen ja kokenut parisuhteissaan toistuvasti raakaa väkivaltaa.

VUONNA 2018 elokuun viimeinen päivä osui perjantaiksi, ja iltayhdeksän jälkeen Lahden keskustassa näytti siltä kuin siellä elokuun lämpiminä iltoina näyttää: ihmisiä vaelteli sinne tänne, juomia kannettiin terassipöytiin, vielä oli kesää jäljellä.

Lahdessa vierailulla ollut Timo Poutsalo katseli Aleksanterinkadun vilinää hotelli Seurahuoneen kuudennen kerroksen parvekkeelta. Hän oli jo poistumassa takaisin sisätiloihin, mutta hänen huomionsa kiinnittyi Sokoksen edustalle. Siellä kolme päihtyneen oloista ihmistä – noin kolmikymppinen nainen ja kaksi selvästi vanhempaa miestä – huusivat toisilleen kovaan ääneen. Poutsalo ei erottanut sanoja parvekkeelle asti. Huutelu muuttui nopeasti käsirysyksi, ja toinen miehistä kaatui voimakkaan tuuppauksen seurauksena maahan. Poutsalo ei ole varma, oliko tuuppaaja mies vai nainen. Tilanne oli nopea ja sekava, ja etäältä oli vaikea erottaa, kuka oli kenenkin kimpussa.

Miehen kaaduttua maahan toinen mies häipyi nopeasti paikalta. Sen jälkeen nainen kävi maassa makaavan miehen kimppuun.

”Täti rupes potkimaan sitä ja potki ja potki ja potki. Päähän ja joka paikkaan. Ja kaveri on täysin puolustuskyvyttömänä siinä”, Poutsalo kertoo puhelimessa.

Hän oli ensimmäinen, joka soitti hätänumeroon. Poutsalo selosti tapahtumia puhelimeensa ja sadatteli samalla mielessään: miksi kukaan ei mene väliin!

Maassa makaava mies ei enää liikkunut, mutta nainen jatkoi potkimista. Lopuksi hän tallasi vielä jalallaan miehen päätä asvalttiin. Sitten hän kääntyi kannoillaan, sytytti tupakan ja käveli pois. Mennessään hän riisui takkinsa, huusi jotain vastaantulijoille ja kääntyi sitten kulman taakse Vesijärvenkadulle.

TASAN PUOLI KYMMENELTÄ järjestyspoliisin partio 460 sai autoonsa ilmoituksen tappelusta Sokoksen edessä. Poliisit olivat samassa korttelissa, Sokoksen takana. Hätäkeskus antoi epäillyn tuntomerkit. Kun poliisit kääntyivät alas Vesijärvenkadulle, he näkivät tuntomerkkeihin sopivan naisen erään liikehuoneiston ovisyvennyksessä. Aluksi nainen kiisti tehneensä mitään, mutta muutti sitten kertomustaan. Hän sanoi puolustautuneensa lähentelyltä ja kertoi miehen puristelleen hänen rintojaan. Paikalle oli tullut toinenkin poliisipartio, ja nainen raudoitettiin ja siirrettiin maijan takatilaan. Ambulanssi oli tullut jo Sokoksen eteen. Pahoinpidelty mies oli tajuissaan mutta sekava. Poliisit yrittivät kysellä häneltä tapahtuneesta mutta eivät saaneet järkeviä vastauksia. Paikalla oli useita silminnäkijöitä: lähiterassien asiakkaita ja yksi ohikulkulkija. He kertoivat, mitä olivat nähneet.

Teko vaikutti sen verran raa’alta, että poliisit esittivät päivystävälle komisariolle naisen kiinniottamista epäiltynä törkeään pahoinpitelyyn. Nainen ei ollut ensimmäistä kertaa poliisin kanssa tekemisissä. Hänen rikosrekisterinsä oli pitkä, yli 30 tuomiota: useita pahoinpitelyitä, yksi törkeä pahoinpitely ja yksi vapaudenriisto, kasapäin varkauksia ja näpistyksiä, rattijuopumus ja törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen.

Hän oli 33-vuotias ja vailla vakinaista asuntoa. Hänen nimensä oli Marjo. (Rikoksen tekijän, uhrin ja uhrin lapsen sukunimiä ei tässä jutussa kerrota heidän yksityisyytensä suojaamiseksi.)

Marjoa pidettiin yön yli poliisivankilassa. Aamulla häntä kuulusteltiin. Kun kuulustelija kysyi, oliko uhri entuudestaan tuttu, Marjo vastasi: ”En tuntenut tyyppiä kunnolla, mutta joku vitun Keke se oli.”

Marjo kertoi viettäneensä miehen kanssa kaupungilla noin tunnin ja hermostuneensa tämän käytökseen.

”Keke kyseli ja jankutti siitä, saako se puristella mun tissejä ja saako se naida minua. Sitten se kehuskeli tienaavansa 50 tonnia vuodessa ja kerto, että sillä oli ollut joku pillu käymässä kymmenen tuntia sitten. Mua alkoi vituttamaan sen jutut. Se luuli saavansa mut kanssa yhtä helpolla sänkyyn, kun sen jonkun kymmenen tuntia sitten saamansa pillun. Mä huomautin sille asiasta, ja mulla alkoi todella palaa hermo sen äijän kanssa. Se ei vaan lopettanut sitä jankuttamista pillun saamisesta. Mulla kilahti päässä. Mä löin sitä ensin litsarilla päähän, ja sen jälkeen se yritti kanssa käydä mun päälle. Mä en muista, miten se kaatui, mutta kävin sitten potkaisemassa sitä. Ylireagoin siinä tilanteessa, mutta olin niin vittuuntunu siitä, että se piti mua jonain naishuorana.”

Kuulustelija: ”Todistajan mukaan olet potkaissut maassa makaavaa miestä useamman kerran sekä polkenut miestä jalalla pään alueelle. Pitääkö tämä paikkansa?”

Marjo: ”En muista, koska mulla meni niin pahasti hermo. Potkaisin sitä ukkoa maassa ja lähdin sen jälkeen vittuun siitä. En jääny kattomaan, mitä sille kävi.”

Puoliltapäivin Marjo päästettiin vapaaksi. Parikymmentä minuuttia myöhemmin Timo Poutsalo saapui Lahden pääpoliisiasemalle ja kertoi, mitä oli nähnyt hotelli Seurahuoneen parvekkeelta. Poliisilla oli tapaukselle neljä muutakin silminnäkijää, mutta heidän kuulemisensa jätettiin myöhemmäksi. Juttu vaikutti selvältä: tekijä oli tiedossa, ja hän oli myöntänyt pahoinpitelyn. Suomessa poliisi tutkii vuosittain yli 30 000 epäiltyä pahoinpitelyä, ja Lahdessakin oli jutturuuhkaa; tämän tapauksen tutkintaa jatkettaisiin, kunhan ehdittäisiin.

MIRAN PUHELIN soi aamukahdeksalta. Ruudulla näkyi soittajan nimi: Töölön sairaala.

”Tiesin heti, että nyt ei oo hyvä, tää ei oo hyvä, ei mulle Töölöstä soitella”, Mira, 33, sanoo erään toimiston neuvottelutilassa kotikaupungissaan.

Puhelimessa Miralle kerrottiin, että hänen isänsä oli tuotu edellisenä yönä sairaalaan raa’asti pahoinpideltynä. Aivoissa oli ollut verenvuotoa, ja hänet oli leikattu. Nyt hän oli tehohoidossa. Toisesta silmästä oli mitä luultavimmin mennyt näkö.

Juuri edellisenä iltana Mira oli puhunut isänsä kanssa pitkään puhelimessa. Isä oli ollut lähdössä viettämään perjantai-iltaa ja kysellyt Miran mielipidettä asuvalintaan.

Puhelun aikana hän oli myös itkeskellen kertonut, kuinka kovasti hän ikävöi lapsiaan – siitä Mira oli päätellyt isän jo juoneen jonkin verran.

Mira asui eri kaupungissa kuin isä. He eivät olleet tavanneet aikoihin mutta pitivät yhteyttä puhelimitse ja Facebookissa. Isän elämässä oli ollut pitkähkö jakso, jolloin hän ei ollut ollut tekemisissä lastensa kanssa, mutta viime vuosina välit Miraan olivat korjaantuneet. Muuten isällä ei mennyt kauhean hyvin. Alkoholi maistui. Edellisenä keväänä isä oli kaatunut, lyönyt päänsä ja saanut aivoverenvuodon. Mira oli pannut merkille, että sen jälkeen isästä oli tullut impulsiivisempi kuin ennen. Hän oli aina ollut suulas ja rempseä, mutta nyt käytökseen oli alkanut tulla ikäviäkin piirteitä. Mira epäili sen johtuvan lääkkeistä.

Joskus isä oli soittanut sekavia puheluita kaupungilta, ja Mira oli yrittänyt soittaa apua, mutta avun järjestäminen toisesta kaupungista käsin ei ollut helppoa.

Töölön sairaalan hoitaja ei kertonut, mitä isälle tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Miran ensimmäinen ajatus oli, että isä on joutunut sanaharkkaan jossain keski-ikäisten miesten ryyppyporukassa ja tilanne on sitten kärjistynyt. Sellaisia suomalaiset väkivaltarikokset usein ovat: pahoinpitelyihin syyllistyneistä ihmisistä noin puolet on tekohetkellä humalassa, ja humalatila lisää myös riskiä joutua pahoinpitelyn uhriksi. Henkirikoksissa alkoholi on mukana vielä useammin.

Puhelun jälkeen Mira haki kynän ja paperia ja kirjoitti ylös, mitä hoitaja oli kertonut isän vammoista. Sitten hän soitti sisaruksilleen.

Kolmen päivän kuluttua Miran isä siirrettiin Helsingistä takaisin Lahteen, Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Jonkin ajan päästä tuli uusi siirto, tällä kertaa Orimattilan terveysaseman vuodeosastolle. Siellä Miran isä sai sairaalabakteerin, minkä vuoksi hänet piti pitää eristyksissä. Vierailuja ei sallittu. Mira soitti hoitajille joka aamu ja joka ilta ja tiedusteli isän vointia. Joskus isä tuli puhelimeen, mutta keskustelemisesta ei tullut oikein mitään.

”Alkoi mennä puuroksi se puhe, hän ei löytänyt sanoja. Hoitajat joutuivat auttamaan ja tulkitsemaan, mitä hän yrittää sanoa.”

Isä ei itse ymmärtänyt, miksi hän oli siinä kunnossa kuin oli. Muistikuvat kohtalokkaalta illalta puuttuivat kokonaan. Joskus hän selitti olleensa tulossa kaupasta, joskus jotain muuta. Myös poliisit tiedustelivat potilaan kuntoa. He olisivat halunneet kuulla häntä illan tapahtumista mutta ymmärsivät pian, ettei siitä olisi hyötyä esitutkinnalle.

Mira ei tiennyt, kuka hänen isänsä oli pahoinpidellyt, mutta kovin paljon hän ei sitä siinä vaiheessa edes ajatellut. Hän kantoi huolta ihan muusta.

”Jos isä kuolee, se oli jo niin iso asia... Hyvänen aika, mitä jos hän kuolee... En osannut edes vielä edes ajatella, että tämä on rikosasia.”

Syksyn edetessä toiveet isän toipumisesta kävivät päivä päivältä hentoisemmiksi. Hoitajien piti lopulta syöttäessään muistuttaa isää siitä, että ruoka pitäisi nielaista. Kun isältä piti saada suostumus siihen, että Mira saa hoitaa hänen asioitaan, tarvittiin kaksi hoitajaa ja yksi sosiaalityöntekijä arvioimaan, onko isän vastaus myöntävä vai ei.

Ihan selvää ei ollut sekään, ymmärsikö isä enää ylipäänsä sitä, että hänellä on lapsia.

Mira ei koskaan mennyt sairaalaan katsomaan isäänsä, vaikka suunnitteli käyntiä monta kertaa. Isän veli kävi vierailulla kerran ja sanoi Miralle, ettei suosittele sitä – niin pahassa kunnossa isä oli. Hoitajilta tuli samansuuntaista viestiä. He sanoivat, että Mira ei välttämättä halua muistaa isäänsä sellaisena kuin hän nyt oli. Ei tietenkään halunnut! Paljon mieluummin Mira olisi muistellut sitä isää, joka vei hänet lapsena kalastamaan ja uimarannalle. Tai perheen yhteisiä etelänlomia, joilla isä peuhasi lasten kanssa uima-altaalla niin kauan kuin nämä halusivat, kantoi selässä ja esitti krokotiilia.

Niistä vuosista oli kuitenkin aikaa. Miran isä oli tehnyt menestyksekkään uran yrittäjänä, mutta 2000-luvulla bisnekset ajautuivat vaikeuksiin, tuli konkurssi ja velkaa, sairastelua, työkyvyn menetys, vetäytyminen omiin oloihin ja etääntyminen lapsista.

”Se oli sellainen pitkä alamäki.”

Erityisen pahalta isän kohtalo tuntui Mirasta siksi, että he olivat juuri ehtineet korjata välinsä ja lähentyä uudelleen.

”Tuntuu, että multa vietiin enemmän.”

Lokakuun lopulla Miralle soitettiin Orimattilan terveysasemalta. Hoitaja sanoi, että jos Mira haluaa nähdä isänsä, matkaan kannattaa lähteä heti. Isä oli mennyt edellisenä yönä tajuttomaksi ja hänellä oli hengityskatkoksia. Kaksi tuntia myöhemmin tuli uusi puhelu: isä oli kuollut.

Joitakin viikkoja myöhemmin Mira meni Orimattilaan hakemaan isänsä tavaroita. Ne olivat valkoisessa muovipussissa. Hoitaja kysyi, mitä kaikkea kassissa pitäisi olla.

”Mä vastasin, että voi kuule, kun en mä tiedä. En tiedä, mitä hänellä on ollut mukana sinä iltana.”

Kassi tyhjennettiin pöydälle: lompakko, puhelin, kotiavaimet, auton avaimet, iso kullanvärinen rannekello ja ne samat vaatteet, joita isä oli sovitellut päällensä puhuessaan Miran kanssa puhelimessa viimeisen kerran.

Tämä oli ilmainen näyte.

Kirjoittaja