Lyhyet
Kun ihminen tekee vakavan rikoksen, läheiset jäävät usein shokissaan yksin – ”Se on kuin iso haava, joka ei mene umpeen”
Long Playn viimeisin pitkä juttu ”Siellä olikin ihminen” kertoo kolmikymppisestä Marjosta, joka pahoinpiteli miehen kuoliaaksi, ja samanikäisestä Mirasta, jonka isä tuo mies oli. Heidän tarinansa näyttävät, miten pitkälle yhden rikoksen jäljet ulottuvat ja miten isoa joukkoa ihmisiä tapahtunut koskettaa. Uhria ja tämän omaisia tietysti, mutta myös rikoksesta tuomitun lähipiiriä. Heitä on paljon: Kriminaalihuollon tukisäätiön mukaan vankeusrangaistus koskettaa päivittäin ainakin 55 000 vankilan ulkopuolista ihmistä, joista 8 000 on lapsia. Mutta tuo on vain arvio ja joukko voi olla suurempikin.
”Olen usein miettinyt, pitäisikö sitä yrittää selittää jotenkin kuvan avulla”, sanoo lapsi- ja läheistyöstä vastaava Anastasia Lapintie Kriminaalihuollon tukisäätiöstä.
”Vähän kuin tekisi sukupuun tai luokkakuvan.”
Sellaisessa kuvassa etualalla olisi rikoksen tehnyt ihminen ja hänen takanaan joukko muita: vanhemmat, sisaruksia, puoliso, näiden lapsia ja perhettä, entisiä puolisoita ja heidän perheitään, omat lapset, ja joskus sijaisperhe, jos lapset on sijoitettu. Sitten vielä vanhat opiskelutoverit, työkaverit, harrastusporukat, valmentajat, ystävät...
”Joskus välit ovat menneet poikki, mutta sekään ei tarkoita, etteikö entisen läheisen kohtalo koskettaisi”, Anastasia Lapintie sanoo. ”Toivoisin kauheasti, että julkisuudessa tulisi enemmän esiin, että rikoksessa ei ole koskaan kyse vain yhdestä tai kahdesta ihmisestä. Se koskee välillisesti niin monia, jotka joutuvat ratkaisemaan sen, millainen suhde heillä on tähän ihmiseen.”
Lapintien mukaan rikoksen tehnyt ihminen herättää yllättävän paljon ennakkoluuloja, pelkoa ja muita tunnereaktioita jopa viranomaisissa. Hän huomasi sen entisessä työssään kriminaaliasiamiestoiminnassa, selvittäessään, mitä palveluja vankilassa oleville ihmisille kuuluu.
”Viranomaiset saattavat luulla, että kun vanki tulee saatettuna paikalle, se tarkoittaa, että hän on hyvin vaarallinen.”
Monesti mielikuvat ovat sekä vääriä että vahingollisia.
”Juuri yksi kollega kertoi yhden lastensuojelun työntekijän sanoneen, että eihän lasta voi viedä vankilaan, kun siellä on pedofiileja.”
Juuri vankien lapset tarvitsisivat nykyistä paljon enemmän tukea: oman vanhemman vankeus nostaa selvästi riskiä mielenterveyden häiriöihin ja päihdeongelmiin.
Children of Prisoners Europe -verkoston tilaama laaja tutkimus kartoitti vuonna 2013, mitkä asiat lapsen pärjäämiseen vaikuttavat. Yksi tärkeimmistä oli se, että lapselle puhutaan vankeudesta avoimesti – toki ikä huomioiden. Jos vanhemman olinpaikka salataan tai siitä valehdellaan, lapsi kuvittelee yleensä jotain vielä pahempaa. Tähän perheet tarvitsevat apua: ei ole helppoa muutenkin stressaavassa tilanteessa miettiä, kuinka lapselle kerrotaan vanhemman vankeustuomiosta.
Tutkimuksessa korostui myös suhteen ylläpitäminen vankilassa olevaan vanhempaan. Se vaikuttaa lasten pärjäämiseen selvästi.
Oxfordin yliopiston tutkija Shona Minson selvitti hiljattain, miten vankiloiden koronarajoitukset ovat Britanniassa vaikuttaneet vankien lapsiin. Tutkimus on hurjaa luettavaa. Kun säännölliset perhetapaamiset katkesivat, lapset alkoivat reagoida voimakkaasti. He näkivät painajaisia ja pelkäsivät, että vankilassa olevalle vanhemmalle tapahtuu jotain pahaa. Osa lapsista alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti tai vahingoittaa itseään. Pienimpien oli vaikea ymmärtää tapahtunutta, mutta isotkin lapset taantuivat pieniksi jälleen: lakkasivat nukkumasta omassa sängyssä, tarrautuivat toiseen vanhempaan, pissivät housuun, laihtuivat. Kotona lapset kyselivät muun muassa tällaisia kysymyksiä: Kuoleeko isä? Onko siellä tarpeeksi ruokaa? Teinkö minä jotain väärin?
Tutkimusten mukaan omaisten yleisimpiä selviytymistapoja ovat piileskely ja vaikeneminen. Mitä vakavampi rikos ja mitä julkisempi sen käsittely, sitä hankalampaa se on tekijän omaisille.
”Julkisuudessa uhrinäkökulma nousee enemmän. Mutta ei ole uhrin läheisiltä pois, että myös tekijän läheiset saavat apua. Hekin ovat rikoksen uhreja”, sanoo Anastasia Lapintie Kriminaalihuollon tukisäätiöstä.
Varsinkin vankien vanhemmilla on voimakkaita häpeän ja syyllisyyden tunteita. Osa tekee ostokset toisella paikkakunnalla. Tai muuttaa kokonaan pois.
”Ja sitten se on sitä sen asian jatkuvaa käsittelyä, aina uudestaan: mun lapsi on tehnyt näin, miten elän sen kanssa? Toisaalta on huoli siitä, että miten se oma lapsi nyt pärjää siellä vankilassa.”
Monet vankien vanhemmat maksavat sakkoja ja velkoja, jotta lapsi ei joutuisi esimerkiksi asunnottomaksi vankilan jälkeen. He ottavat pankkilainoja ja pikavippejä tai myyvät asuntojaan varmistaakseen, että oma lapsi pärjäisi.
Kansainvälisten tutkimusten valossa valtaenemmistö vankeja tukevista läheisistä on naisia – naisia myös vastuutetaan ja syyllistetään läheisten miestensä tekemistä rikoksista enemmän kuin miehiä.
”Jos ajattelee läheisten näkökulmasta, niin mielenterveyspuolella odotukset ovat sellaisia, että ethän sinä voi läheistä nyt jättää, kun se tarvitsee sinua”, Lapintie sanoo.
”Mutta täällä kriminaalihuollossa se on toisin päin: miksi et ole jo jättänyt sitä?”
Marke Hölttä tuntee nuo oletukset. Hänen poikansa istuu elinkautista murhasta. Hölttä on Vankien vanhemmat ry:n puheenjohtaja. Vuosi sitten perustettu yhdistys tarjoaa vertaistukea ja pyrkii vaikuttamaan siihen, että vangit pystyisivät aloittamaan rikoksettoman elämän vapauduttuaan.
Kun Höltän oma poika oli pidätetty, hän kuuli siitä pojan ystävältä. Pikkukaupungissa oli tapahtunut veriteko ja vanhempi mies oli kuollut; poikaa epäiltiin teosta. Hölttä meni täysin shokkiin ja vetäytyi kaikista. Kun hän sitten yritti saada yhteyttä tapausta tutkivaan komisarioon, soitto meni vastaajaan eikä kukaan soittanut takaisin. Lopulta sähköpostiin tuli vastaus: poika oli poliisivankilassa ja häntä voisi tulla lyhyesti tapaamaan. Missään vaiheessa mikään viranomaistaho ei tarjonnut tukea tai neuvoja, Hölttä sanoo.
”Vankien vanhemmissa me toivoisimme, että varsinkin ensi kertaa vakavasta rikoksesta pidätetyn vanhemmalle annettaisiin jotain tietoa oikeusprosessista ja asianajajien valinnasta. Ja olisi hyvä antaa omaiselle puhelinnumero, josta tavoittaisi jonkun, joka ymmärtää ja osaa neuvoa eteenpäin.”
Hölttä sanoo, että tuntui vaikealta kestää, että somessa ja keskustelupalstoilla kiersi hänen poikansa rikoksesta kaikenlaisia huhuja, jotka eivät pitäneet paikkaansa.
”Verkossa lietsotaan sellaista melkein lynkkausmentaliteettia. Mitä vakavampi rikos, sitä enemmän siitä kirjoitetaan ja puhutaan. Sitä isompi on häpeä. Se on kuin sellainen iso haava, joka ei mene umpeen.”
Samaan aikaan lehdissä ja televisiossa asian käsittely oli hänestä mustavalkoista: ”Sellaista, että on hyvä ja paha”. Hölttä itse oletti, että poika oli vieroitusoireissa tai amfetamiinipsykoosissa, kuten oli ollut monesti aiemmin.
”Vaikka poliisi tunsi poja huumehistorian, lehdissä ja televisiokanavilla niistä ei mainittu sanaakaan.Annettiin käsitys, että julma murhaaja vaani puistossa viattomia puukon kanssa, vaikka kyseessä oli vakavasti sairas henkilö, jota oli yritetty saada pakkohoitoon monet kerrat.”
Kun ihminen joutuu vankilaan, takana on usein pitkä ajanjakso sekavaa päihde-elämää. Myös Long Playn jutussa esiintyvän Marjon henkirikosta edelsi pitkään jatkunut päihdeongelma, johon hän ei ollut saanut apua. Vasta vankilassa Marjo on onnistunut lopettamaan käytön.
Vankien vanhemmat on yrittänyt herätellä keskustelua huumeista ja päihdehuollon ongelmista. Höltän mielestä on kummallista, että ne eivät nouse julkisessa keskustelussa esiin, kun samalla kuitenkin rikoksia, joihin päihdeongelmat johtavat, käsitellään julkisuudessa hyvin seikkaperäisesti. Tarinasta jää puuttumaan yksi osa.
Hölttä sanoo, että hänen poikansa on nyt ollut kolme vuotta selvin päin ja tuntuu taas tutulta läheiseltä. Mutta sitä edelsi kymmenen vuoden huumeputki, jonka aikana avun saaminen tuntui toivottomalta.
”Kun jäsenten kanssa on vertailtu kokemuksia, niin samat ongelmat toistuvat: hoidon laadussa ei ole mitään tavoitteellisuutta, hoitotakuu ei koske päihdeongelmia, vaikka ne on määritelty sairaudeksi, pakkohoitoon ei pääse… Miksi sen pitää olla vasta vankila, jossa sitä hoitoa aletaan antaa?”
