Minun Bowieni

Pitkät - Bonus 01

Minun Bowieni

David Bowie kuoli. Esseisti Antti Nylén kuuli uutisen ja ajatteli: "Varmaan itsemurha. Mitään luonnollista selitystä tällaiselle ei voisi olla."

Kuoleman jälkeen Bowie julistettiin ulkopuolisten suojelupyhimykseksi; sellaiseksi tähdeksi, joka antaa luvan olla outo ja päästää sisään. Väärin, sanoo Nylén: Bowie näyttää ovea, josta pääsee ulos, ei sisään. Hänen tuotantonsa oli vapautumista identiteetistä ja ehkä siksi se oli niin epätasaista. "Sain kaatuneen, turmeltuneen, rikkinäisen Bowien. Se on minun Bowieni." Nylén kirjoitti esseen ja askarteli siitä 120 pientä kirjasta. Ne ostettiin kaikki, ja nyt niitä ei ole lisää, kuten ei ole David Bowietakaan. Essee löytyy kuitenkin sähkökirjana täältä.

JUTTELIN kerran Corona-baarissa kolumnisti Jyrki Lehtolan kanssa. Hän on syntynyt vuonna 1963. Vanhempana sanankäyttäjänä hän antoi minulle neuvon.
Kun valitin, että kolumnin kirjoittaminen on aina kuin menisin suonet rutikuivina luovuttamaan verta, Lehtola, yksi Suomen sitkeimmistä ja yksi harvoista ammattimaisista kolumnisteista, lausui minulle painokkaasti: ”Luovu omista ajatuksistasi.”
Hyvä vinkki, ilmiselvästi! Useimmille ihmisille käsittämätön.
Tosin minusta tuntuu, että olen nimenomaan – jo – luovuttanut kaikki omat ajatukseni: myin ne innoissani muutamalla satasella muutamassa ensimmäisessä kolumnissani. Ja siitähän tuskainen tyhjästä nyhtäminen vasta alkoi.
Kumminkin ymmärsin täydellisesti, mitä Lehtola tarkoitti – yhtä täydellisesti kuin ymmärsin, ettei niksi toimisi. En ole kunnon kolumnisti. Minulla on paha taipumus olla tosissani.
Kysymys on sukupolvierosta. Lehtola on minua kymmenen vuotta vanhempi, ja jo siitäkin syntyisi suuri ero, jos olisin kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1987, jolloin maailma oli hupaisa, leppoisa paikka, jossa oli varaa myös pelleillä ja ilveillä, enkä vuonna 1992, josta lähtien Suomessa on – lukuun ottamatta vuosituhannenvaihteen IT- ja kännykkäbileitä, jotka kai järjestettiin jossain Espoossa, eikä minulla ollut varaa seutulippuun – ollut taukoamaton lama eikä varaa edes lyijykynään, saati hauskanpitoon, älyn vapauteen. Missä rahat? Se on ollut minun aikuisikäni yhteiskunnallinen tunnuslause, suljetun oven edessä lausuttu.
Lehtolan ja Markku Eskelisen Jälkisanat: sianhoito-opas ilmestyi vuonna 1987, viime hetkellä ennen epookin vaihtumista. Se on iloisen 1980-luvun tuote, jossa haukuttiin suomalainen kirjallisuus A:sta Ö:hön, koska se ei ole riittävän kujeilevaa, enkä nuorena pystynyt olemaan itkemättä niin pitkään, että olisin ehtinyt lukea sen loppuun, enkä enää myöhemmin ole jaksanut yrittää.
Mutta ennen kaikkea: silloin, kun Lehtolan ikäpolvi kirjoitti ylioppilaaksi, David Bowie oli vasta julkaissut Scary Monstersin eikä hän ollut ihan vielä maininnut mitään ”punaisista kengistä”. Ja vaikka Under Pressure oli valitettavasti jo tehty, vain tarkkakorvaisin saattoi tajuta, että paljon pahempaa oli tulossa.
Lehtolalla ja hänen sukupolvellaan oli erehtymätön, mahtava, käsittämättömän kaunis Bowie, joka ei ollut vielä tehnyt yhtään huonoa levyä ja kertoi vakuuttavasti, ettei kaunis elämä sittenkään ole mahdotonta, vaikka välittömästä todellisuudesta saattoi päätellä ankeuden ja tylyyden ylivallan olevan ikuista. 1970-luvun Bowien individualistinen eskapismi oli puhdasta, röyhkeää, vastuutonta ja fanaattista.

Tämä oli ilmainen näyte.

Kirjoittaja