Malmivaara!

Pitkät - LP 06

Malmivaara!

Suomi on maailman houkuttelevin maa kaivosinvestoinneille. Miksi suomalaiset itse eivät pysty hyödyntämään maansa metalliesiintymiä?

Meillä valtio tukee kaivoksen perustamista, eikä kaivosveroa tunneta. Kaiken lisäksi löytäjä saa pitää malmin, toisin kuin monessa muussa maassa. Näistä syistä Suomi on kansainvälisten kaivosyrittäjien unelmakohde. Rahat ja hyöty valuvat ulkomaille. Kun kuparin maailmanmarkkinahinta nousee, kansainväliset yritykset kiinnostuvat yhä pienemmistä esiintymistä. Yksi sellainen sijaitsee Riihilahdessa Pohjois-Karjalassa, Juojärven alla. Nyt esiintymän omistaa australialainen kaivosalan startup-yritys.

LAITURI ON NIEMEN NENÄSSÄ, ison kiven takana, sammaleen peittämän pyöreän kallion kainalossa. Tästä hyppään kesäaamuisin uimaan, usein yhdessä lasten kanssa.

Olemme Outokummun entisen kaivoskaupungin alueella, Juojärven rannassa. Seuraava niemi kurottelee koillisessa. Sen takaa aukeaa Riihilahti. Seitsemän vuotta sitten Riihilahdelta kuului uutinen: lahden suulle tulee kaivos.

Tieto tuntui jysähdyksenä otsalohkossa. Juojärvi on suuri, kirkas ja karu. Rannoilla ei ole teollisuutta, ei juuri peltoja eikä edes soita. Vesistöä ei vaivaa rehevöityminen eikä sameus, ei happikato eikä sinilevä.

Kun valmistamme mökkilounasta tai iltapalaa, pesen laiturilla perunat, kurkut ja tomaatit. Joillakin mökeillä järvivettä juodaan.

Kun seison rannassa, näen miten veden pinnalle pulpahtaa kaksi tukkakoskeloa. Parin kilometrin päässä alkaa Natura-saaristo, jossa vesilintuja suojellaan. Isä on asettanut kalliolle penkin, jolta voi ihailla koskelopoikueita, kuikkaparvia ja auringonlaskua. Kuikat soutelevat ulapalta jopa kahdenkymmenen linnun laivueina.

Niiden väylälle kaivos tulisi.

Juojärven alla uinuu 140 000 tonnia kuparimalmia. Sitä tarvitaan nyt Kiinassa ja Intiassa. Juojärvi on joutunut supersyklin imuun. Taloustieteilijät kutsuvat supersykliksi talouden myllerrystä, jonka vuoksi metalleja ja muita raaka-aineita imuroidaan maan uumenista kiihtyvään tahtiin. Edellinen supersykli ajoittui toisen maailmansodan jälkeisiin jälleenrakennuksen vuosiin, ja nykyisen supersyklin on pannut vauhtiin Kiinan ja Intian vaurastuminen. 2,5 miljardia entistä köyhää haluaa nyt ostaa kännyköitä, autoja ja jääkaappeja, keskuslämmitys- ja ilmastointilaitteita. Kaikkiin niihin tarvitaan kuparia.

HEINÄKUUN TOISENA sunnuntaina 2006 Riihilahden kaivoshankkeen isä, Suomen Nikkelin perustaja ja toimitusjohtaja Vesa-Jussi Penttilä saapui pitämään tiedotustilaisuutta Juojärven rantamille. Varislahden kyläkoulun luokkahuone oli täynnä ihmisiä, vaikka keskikesän aurinko lämmitti pihoja, ja televisiossa oli alkamassa jalkapallon MM-kisojen loppuottelu Italia–Ranska.

Penttilä ilmoitti pitävänsä tilaisuuden rivakasti, jotta kaikki pääsisivät ajoissa katsomaan ottelua. Yleisöä ei jalkapallo kiinnostanut. Tunnelma oli pidätetyn raivoisa, kun Penttilä näytti powerpoint-esitystä tulevasta kaivoksesta ja hikoili.

Penttilä kertoi, että rannalta louhittaisiin järven alle 400 metriä pitkä vinotunneli. Malmi tuotaisiin tunnelia pitkin ylös, murskattaisiin ja kuljetettaisiin 30 kilometrin päähän Kaaville Luikonlahden rikastamoon. Kaivokseen valuvat vedet pumpattaisiin laskeutusaltaaseen, joka kaivettaisiin rannalle metsään. Altaassa räjähdysainejäämät, savi ja muu kiintoaine painuisivat pohjaan. Sen jälkeen vesi lorisisi ojaa pitkin takaisin Juojärveen.

Penttilä vakuutti, ettei Juojärvelle tapahdu mitään pahaa. Malmia on niin vähän, että kaivos olisi tyhjennetty kahdessa vuodessa.

Yleisö ei huojentunut tiedosta lainkaan. Ihmiset päättelivät, että hyöty kaivoksesta jäisi paikkakuntalaisille olemattomaksi mutta haitat pysyviksi.

”Miten sinä oman kylän poika kehtaat”, mylvähti joku.

”On se vähän kummallista, että mattojen pesu on kielletty, mutta kaivos sopii tehdä järven alle”, huomautti Aila Ojala, Riihilahden pohjukan vakinainen asukas.

Outokummun kaupunki oli poistanut käytöstä läheisen mattolaiturin, koska siltä leviävät pesuaineet olisivat voineet rehevöittää järveä. Kaivoksen perustamisesta kunta kuitenkin antoi myönteisen lausunnon.

Isänikin pyysi puheenvuoron.

”Jos sieltä kaivokselta pääsee vesistöön ylimääräistä, niin ne vaikutuksen tuntuvat laajalti”, hän sanoi.

Isä on yrittäjähenkinen maanviljelijä. Hän näkee maat ja metsät tuotantovälineinä. Silti kaivoshanke sai hänet raivoihinsa. Hän puhkui, että on täyttä hulluutta pilata järvi niin pienen voiton takia.

Yksi paikallaolija uteli, aikoiko Penttilä myydä kaivosoikeudet ulkomaille. Silloin hän ei olisi itse vastaamassa mahdollisista sotkuista. Penttilä kiisti suunnittelevansa myymistä. Hän sanoi palanneensa Outokumpuun työllistämään.

Penttilä on Outokumpu-yhtiön entinen geologi, joka sai potkut 1980-luvun lopussa, kun yhtiö luopui kaikesta kaivostoiminnasta. Hän on nähnyt uransa aikana metallien hintojen nousevan ja laskevan ja tietää, milloin kaivos kannattaa perustaa.

Outokumpu-yhtiö louhi kuparimalmia mökkiseudullani melkein 80 vuotta. Samannimistä kaupunkia ei olisi olemassa ilman kaivoksia.

ENSIMMÄISEN KERRAN timanttikairan kärki osui kuparimalmiin Kuusjärven pitäjän syrjäkulmalla 16. maaliskuuta 1910. Näyte oli poikkeuksellisen rikas: kuparipitoisuus oli yli kuusi prosenttia.

Varsinainen kaivostoiminta alkoi kolme vuotta myöhemmin, ja Suomen itsenäistyttyä valtionyhtiö Outokumpu kasvoi suuryritykseksi ja maan talouden keskeiseksi veturiksi.

1950-luvulla Outokummun Keretin kaivos oli Euroopan toiseksi suurin kuparikaivos. Outokummussa asui enimmillään yli 12 000 ihmistä. Nyt asukkaita on enää 7 000. Vanhan kaivoksen rikastamo toimii museona. Sen ympäristöön on kasvanut Outokummun kaupungin nykyinen keskusta S-marketteineen ja Tokmanni-tavarataloineen.

Kaivostoiminnan alussa Outokumpu-yhtiö halusi jarruttaa yhdyskunnan syntymistä kaivoksen kylkeen ja yritti pitää kaivosmiehet kodeissaan muilla kylillä. Kaivoksen ehtyessä heillä olisi kotitilansa, eivätkä he jäisi tyhjän päälle. Miehiä kuljetettiin töihin matkojen takaa yhtiön omilla bussilinjoilla. Lieveilmiöksi muodostui, että heinänteon ja puinnin aikaan tapahtui kumman paljon sairastumisia, eikä kaivokseen riittänyt miehiä.

Sairastivat kaivosmiehet oikeastikin: kivipölykeuhkot vaivasivat, ja moni kuoli nuorena. Kaivoksen yhteydessä toimi 1913–1929 kuparitehdas, jonka päästämät rikkikaasut tappoivat lähiympäristöstä kaiken vihreän. Kaivos pilasi myös vedet pikavauhtia.

Joka vuosi kymmeniä tuhansia tonneja jäteliemiä laskettiin pitkulaiseen kilometrin pituiseen Outolampeen. Yhtiön toimitusjohtajana vuosisadan alkupuolella toiminut Eero Mäkinen kuvailee historiateoksessa Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi, että lampi oli kuin ”luotu vesisäiliöksi, jossa jäte ehtii selvitä ja painua pohjaan, niin että ainoastaan kirkas vesi juoksee viereiseen vesistöön”.

Aivan niin ei tapahtunut. Kalaisa Outolampi muuttui nopeasti jätealtaaksi, josta rikastelieju pursui yli äyräiden. Jätteet imeytyivät maaperään ja pohjaveteen. 1960-luvulla Outokummun pohjavedestä löytyi syanidia, jota käytettiin kuparin rikastuksessa. Viranomaisten mielestä pitoisuus oli kuitenkin haitaton. Erilaisia korvausvaatimuksia puitiin oikeudessa parikymmentä vuotta. Yhtiön mukaan mitään lainvastaista ei ollut tapahtunut, koska pohjavesien pilaaminen kiellettiin vasta 1962 voimaan tulleessa vesilaissa. Päästöt pohjavesiin olivat loppuneet ennen sitä.

Vuonna 1971 Itä-Suomen vesioikeus tuomitsi kaksi yhtiön johtajaa päiväsakkoihin jatketusta ryhtymisestä vesistön pilaantumista aiheuttaviin toimiin.

Tämä oli ilmainen näyte.

Kirjoittaja