Kuolleet nielut

Kun googlaa ruokalähettifirma Woltin, heti ensimmäiseksi hakutulokseksi tulee Woltin sponsoroima linkkilista.

”Tutustu kaupunkisi valikoimaan” -otsikon alla on teksti: Tilaa ekologisemmin Woltilla. 100 % hiilidioksidipäästöistä kompensoitu.

Sehän kuulostaa hyvältä.

Woltin sivuilta ei kuitenkaan löydy selostusta siitä, miten sataprosenttinen hiilidioksidipäästöjen kompensaatio on toteutettu.

Sitä on kyllä mainostettu ennenkin, vielä näkyvämmin. Marraskuussa 2019 yritys kertoi asiakkailleen näin:

”Tästä päivästä lähtien kaikki Woltin kautta tekemäsi ruokatilaukset ovat kuljetusten osalta hiilineutraaleja.”

”Kompensointi kattaa sekä kaikki tulevat tilauksesi että takautuvasti joka ikisen menneen tilauksesi.”

Helsinkiläislähtöinen Wolt lupasi tukea erityisesti trooppisten metsien suojelua. Puiden kasvu poistaa ilmakehästä hiilidioksidia, jota ihmisten toiminta – esimerkiksi Wolt-kuskien bensiinin käyttö – syytää sinne jatkuvasti liikaa. Kun metsä tuhotaan, se vapauttaa aiemmin sitomansa hiilen takaisin ilmakehään. Yhtiö lupasi rahoittaa metsien suojelutoimia niin paljon, että niiden aiheuttama laskennallinen ilmastohyöty olisi yhtä suuri kuin Woltin kuljetusten tuottama ilmastohaitta.

Woltilla oli tuolloin noin 10 000 kuljettajaa koko maailmassa, ja lähes kaikki heistä ajelivat bensiinikäyttöisillä kulkuneuvoilla. (Nyt kuljettajia on 26 kertaa enemmän.)

”Ympäristön suhteen tämä on oikea asia tehdä”, yrityksen sivuilla kirjoitettiin.

Kun ihminen tai yritys maksaa jollekin toiselle hyvien ilmastotekojen tekemisestä kuitatakseen sillä omat haitalliset tekonsa, puhutaan päästöjen kompensoinnista. Se on yksi kaikkein kiistellyimmistä ilmastotoimista. Jotkut vastustavat kompensointia periaatteellisista syistä ja vertaavat sitä keskiajan anekauppaan, jossa synneistä pääsi eroon maksamalla. Toisten kritiikki on pragmaattisempaa ja keskittyy siihen, että kompensaatiohankkeiden laatu on usein aika kyseenalainen.

Perimmäinen idea kompensaatioiden takana on joka tapauksessa laajasti hyväksytty, ja sitä pidetään toimivan ympäristöpolitiikan peruskivenä: saastuttajan pitää maksaa siitä, että sotkut siivotaan.

Wolt ei kompensoinut hyvää hyvyyttään. Yhtiö korosti itsekin, että taustalla oli liiketoiminnallinen hyöty. Ajat olivat nimittäin muuttumassa: Greta Thunbergin aloittama ilmastolakko oli otsikoissa, eurooppalaisten kuluttajien ilmastotietoisuus nousi kohisten ja yrityksiltä penättiin ratkaisuja.

”Kun kompensoimme kuljetusten päästöt, uskomme, että Woltilla tilataan aiempaa useammin”, yhtiö selitti.

Käytännössä Wolt toteutti lupauksensa tukemalla metsien suojelua Kongon demokraattisessa tasavallassa, Zimbabwessa ja Brasiliassa. Metsiä uhkasivat hakkuut, mutta nyt Wolt maksoi siitä, että ne suojellaan ja jätetään sitomaan hiiltä. (Myös turkkilainen maalämpölaitos ja intialainen tuulipuisto auttoivat Woltia ilmastotyössä, mutta niiden rooli oli pieni verrattuna metsähankkeisiin.)

Seuraavien neljän vuoden aikana Wolt osti satojen tuhansien hiilitonnien edestä päästökompensaatioita sveitsiläisen South Pole -nimisen yrityksen kautta. South Pole kehitti omia kompensaatiohankkeitaan ja välitti asiakkailleen myös muiden tuottamia kompensaatioita.

South Polea pidettiin tuolloin yhtenä markkinoiden luotettavimmista kansainvälisistä kauppiaista. Ala kasvoi, ja yhtiön henkilöstömäärä viisinkertaistui muutamassa vuodessa.

Hiilimarkkinoiden hintatasosta voi päätellä, että hintaa Woltin ostoille tuli hieman alle miljoona euroa.

Metsähankkeiden omistajat lupasivat suojella puitaan hakkuilta ainakin seuraavien 30–40 vuoden ajan. Kompensaatioalan termein silloin kaupataan ”vältettyä metsätuhoa”. Lupausten kesto oli kyllä oikeastaan paljon pidempi, sillä suojelutoimien tuottama ilmastohyöty laskettiin ennustamalla metsän tulevaisuutta sata vuotta eteenpäin.

Näin kauaskantoisista lupauksista maksaminen vaatii tietysti paljon luottamusta, ja siksi tarvittiin toinenkin välikäsi: joku, joka valvoisi tehtyjen lupausten toteutumista hamaan tulevaisuuteen saakka ja pitäisi huijarit poissa markkinoilta. Tiedettiin, että päästökompensaatioita kaupittelivat myös epämääräiset toimijat.

Woltille takuumiehenä toimi washingtonilainen sertifiointijärjestö Verra. Se pyörittää maailman suurinta hiilikaupparekisteriä, jonka on tarkoitus auttaa asiakkaita löytämään markkinoilta uskottavia ja läpinäkyviä kompensaatiohankkeita.

Uskottavuuden kanssa menee nyt huonosti.

On kulunut kuusi vuotta siitä, kun Wolt kertoi muuttaneensa kaikki kuljetuksensa hiilineutraaleiksi. Tärkeimmät projektit, joihin Wolt lähti mukaan, ovat romahtaneet.

Syrjäinen Isangin alue sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan pohjoisosassa, Kongo-joen etelärannalla. Sinne ei ole helppo matkustaa.

Matka alkaa Kisanganista, Tshopon provinssin pääkaupungista. Reitti seurailee alkuun Kongojokea. Sitten käännytään joelta poispäin johtavalle hiekkatielle. Tunti vielä, sitten ohitetaan palmuöljyplantaasi. Edessä on Yafungan kylä.

Vielä vähän aikaa sitten sademetsä ulottui aivan savimajojen taakse. Nyt metsän tilalla on peltoa. Talojen välissä kasvaa muutama yksittäinen puu. Sademetsä vetäytyy.

Alueen palmuöljyplantaasit tarjoavat elannon osalle perheistä, mutta suurin osa Yafungan asukkaista elättää itsensä viljelemällä maata, metsästämällä ja keräämällä metsän tuotteita.

Melkein puolet Tshopon lapsista kärsii aliravitsemuksesta, ja pari kuukautta sitten seudulla riehui koleraepidemia. Sähköä tai juoksevaa vettä ei ole.

Täällä Woltin oli tarkoitus suojella metsää.

Kongossa on maailman toiseksi suurin sademetsäalue Amazonin jälkeen. Se on vaarassa: joka vuosi hakkuissa tuhoutuu puolisen miljoonaa hehtaaria metsää, noin kahdenkymmenen Helsingin verran. Paikalliset asukkaat raivaavat metsää saadakseen peltomaata ja puuhiiltä. Kongon metsäteollisuus puolestaan vie puuta Kiinaan ja Eurooppaan, missä siitä valmistetaan muun muassa huonekaluja.

Metsätuho vauhdittaa ilmastonmuutosta. Kongossa operoikin nyt lukuisia päästökompensaatiofirmoja, jotka lupaavat torjua ilmaston kuumenemista ehkäisemällä hakkuita.

Isangin projektia pyöritti metsäyhtiö Safbois. Se on myynyt miljoonien eurojen edestä hiilikrediittejä eurooppalaisille yrityksille.

Yhtiön tausta on lievästi ilmaistuna värikäs. Sen omistaa vauras yhdysvaltalainen Blattnerin suku, joka on tunnettu Kongossa jo pitkään – ei tosin luonnonsuojelusta.

Mediatietojen mukaan Blattnerit omistavat Kongossa noin neljänkymmenen yhtiön ryppään, joka toimii kymmenillä aloilla. Siihen on kuulunut esimerkiksi lentoyhtiöitä, pankkeja, kaivoksia, öljypalmu­plantaaseja ja rakennusfirmoja.

Blattnerien Kongon-imperiumi alkoi rakentua 1980-luvulla, kun nuori Elwyn Blattner vaurastui ostamalla belgialaisomisteisia yhtiöitä ja maita polkuhintaan. Noihin aikoihin diktaattori Mobutu Sese Seko takavarikoi belgialaisyritysten omaisuutta kovaa vauhtia, ja kolmikymppisen Blattnerin bisnesonnen huhuttiin johtuvan läheisestä suhteesta hallitsijaan.

Kun Laurent Kabilan joukot syrjäyttivät Mobutun vuonna 1997, Blattner ystävystyi nopeasti maan uuden hallinnon kanssa.

Blattner eteni Kongon liike-elämässä poliittisten suhteidensa avulla ja osteli aggressiivisesti kaikenlaista. The New York Times kuvaili häntä ”Trump-henkiseksi liikemieheksi”.

Mahtisuvun tyyli hoidella liiketoimia on ollut usein häikäilemätön. Elwyn Blattneria ja hänen veljiään on syytetty muun muassa julkisten varojen väärinkäytöstä ja lakien kiertämisestä erilaisin yritysjärjestelyin.

Elwynin veli David Blattner todettiin vuonna 2021 syylliseksi valtion varojen kavallukseen osana suurta korruptiovyyhtiä. Blattner tuomittiin 20 vuodeksi pakkotyöhön, mutta medialähteiden mukaan hän pakeni Belgiaan ennen tuomion julistamista. (Suivaantunut rikoskumppani totesi lehdistölle, että miljoonalahjukset sutjakoittivat Blattnerin pakomatkaa.)

Yksi Blattnerien bisneshaaroista liittyy metsiin. Perheen Siforco-metsäyhtiö on vastannut neljänneksestä koko Kongon puunkorjuusta. Hakkuuoikeuksia sillä on ollut alueelle, joka on suurempi kuin Kreikan valtio. Yhtiötä on syytetty laittomasta metsänraivauksesta.

Global Witness -järjestön mukaan Siforco on yksi pahimmista lainrikkojista Kongon metsäsektorilla, jota ei varsinaisesti tunneta puhtoisuudestaan.

Viime vuosina Elwyn Blattnerin nelikymppinen veljenpoika Brandon on saanut jalansijaa Blattner-dynastiassa. Ilmeisesti juuri hän sai 2000-luvun lopulla idean laajentaa suvun metsäbisneksiä päästökompensaatioihin.

Blattnerit olivat vieneet Isangin alueelta trooppista puuta ulkomaille. Heillä oli siellä hakkuutoimilupia alueelle, joka vastasi kooltaan Etelä-Karjalan maakuntaa.

Nyt yhtiö ilmoitti, että jos mitään ei tehtäisi, hakkuut tuhoaisivat Isangissa yhä enemmän metsää joka vuosi. Samalla se tarjosi ratkaisuaan: jos metsiä hakattaisiin vähemmän, syntyisi laskennallisia päästövähennyksiä. Blattnerit voisivat myydä niitä ulkomaisille yrityksille.

Metsäyhtiö Safboisin rinnalle perustettiin Jadora-niminen firma, joka erikoistui kompensaatiobisnekseen. Vuonna 2009 yhtiöt lupasivat perustaa 1900 neliökilometrin laajuisen luonnonsuojelualueen seudulle, jossa Safbois oli aiemmin tehnyt hakkuita.

Isangin pienissä kylissä odotukset olivat korkealla, kun hanke alkoi.

Suojelualueen perustamisen myötä kaskiviljelylle ja pienhakkuille tulisi loppu. Jadora ja Safbois lupasivat auttaa asukkaita löytämään uusia, tuottoisampia elinkeinoja: kalanviljelyä, toukkafarmeja, mehiläis­pesiä… Hanketyöntekijät opettaisivat kyläläisiä hankkimaan mikrorahoitusta ja viljelemään lääkekasveja.

Alueen 24 kylään avattaisiin kouluja. Niihin tuotaisiin päteviä opettajia, joille maksettaisiin kunnon palkka.

Lista kaikista tukitoimista, joilla yhtiöt auttaisivat kyläläisiä, on 34 sivua pitkä.

Tästä kaikesta yhtiöiden oli määrä laatia kirjallinen sopimus paikallisten yhteisöjen kanssa. Se oli hankkeen aloittamisen ehto.

Mutta vuodet vierivät, eikä luvattua apua kuulunut. Ne rakennushankkeet, jotka Jadora ja Safbois aloittivat, jäivät kesken.

Kun Yafungan asukkailta nyt kysyy yhtiöiden kanssa tehdystä sopimuksesta, he näyttävät paperia, joka on laadittu vuoden 2019 aikoihin – yli vuosikymmen sen jälkeen, kun sopimus alunperin piti solmia. Heidän mukaansa mitään muuta sopimusta ei ole.

On epäselvää, oliko Jadoralla kyläläisten suostumus projektille, kun se alkoi. Kyläläisten mukaan ei ollut. Yritimme kysyä asiaa Jadoralta, mutta yrityksen entisestä toimistosta Kinshasassa vastattiin, että Jadoraa ei ole enää olemassa.

Vaikka lupauksia ei ollut täytetty, keväällä 2015 sertifiointijärjestö Verra antoi Safbois’lle luvan alkaa myydä Verran laatuleimalla varustettuja hiilikrediittejä. Kyse oli päästövähennyksistä, jotka Isangin hanke oli raportoinut toteuttaneensa vuosina 2009–2013.

Seuraavien kahdeksan vuoden aikana Safbois myi kaikkiaan 1,3 miljoonaa Verran hyväksymää hiilikrediittiä. (Yksi krediitti vastaa tuhatta kiloa hiilipäästöjä.) Eniten niitä ostivat suomalainen Wolt, ruotsalainen kustantamo Bonnier Books, brittiläinen limuvalmistaja Fever Tree sekä norjalainen energia-alan sertifioija DNV. Hiilikauppa tuotti Blattnereille miljoonien eurojen tulot.

Nyt on kulunut jo 16 vuotta siitä, kun kompensaatiohanke aloitti toimintansa. Hiilikaupan tuottamista rikkauksista näkyy kylissä tuskin jälkeäkään.

André Boena, kylän johtohahmo, astuu pois hiekkatieltä ja lähtee seuraamaan polkua metsään. Hetken kulkemisen jälkeen metsään avautuu aukio. Edessä on vesialtaita. Jos suunnitelmat olisivat toteutuneet, niissä kasvatettaisiin kaloja. Nyt mutaisessa vedessä rypevät siat.

”Katso näitä kalalampia. Ne ovat surkeassa kunnossa”, Boena sanoo.

Altaat rakensi Jadora, ja vastineeksi asukkaiden odotettiin lopettavan metsien hakkaaminen.

”He sanoivat, että voisimme tienata elantomme kalanviljelyn ja eläintenpidon avulla.”

Näin syrjäisellä seudulla se on vaikea yhtälö. Yhtiö ei koskaan auttanut kyläläisiä löytämään kaloille markkinoita. Lopulta altaat hylättiin.

Hankkeen alkuvaiheessa Jadora pyysi joukon alueen asukkaita mukaan ryhmään, joka kertoisi hiilikompensaatiohankkeen hyödyistä kyläläisille. Boena kuului siihen porukkaan.

Boenan mukaan useimmat asukkaat eivät koskaan täysin ymmärtäneet, mitä hankkeen oli määrä tehdä. He näkivät hakkuuyhtiön lähtevän mutta eivät käsittäneet hiilikrediittien ideaa.

Vähitellen Boena ja muutamat paremmin koulutetut alkoivat hahmottaa, millaisista summista oli kyse.

”Minulla on asiakirjat, jotka osoittavat, kuinka monta krediittiä myytiin ja millaisia miljoonia niistä vietiin. Miljoonia, jotka olisivat voineet hyödyttää myös yhteisöä.”

Vierailemme läheisessä kylässä. Kolme vuotta sitten – kolmetoista vuotta sen jälkeen, kun hiilikrediittihanke käynnistyi – Jadora rakennutti sinne uuden koulurakennuksen. Boena on vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja.

Tiilistä tehty, peltikattoinen koulu näyttää tukevammalta kuin useimmat seudun talot. Kyläläiset eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä.

”Luokissa ei ole lattioita eikä vieläkään liitutauluja. Kattoa ei ole viimeistelty, joten luokat ovat keskeneräisiä”, Boena moittii.

Vessojakaan ei ole.

Kouluja piti tulla enemmänkin, mutta niitä ei koskaan rakennettu.

”Meidän havaintomme on, etteivät he saavuttaneet mitään. He valehtelivat kaikista lupauksistaan.”

Samaan aikaan metsän suojeleminen on käytännössä loppunut.

Long Play on analysoinut Isangin alueelta vuosina 2003–2024 otettuja satelliittikuvia. Ne näyttävät, että päästövähennykset jäivät luultavasti lyhytkestoisiksi, jos niitä tapahtui lainkaan. Itse asiassa Safbois’n hallinnoiman alueen metsätuho on kiihtynyt viimeisen vuosikymmenen aikana nopeasti.

Ennen vuotta 2009 – siis aikana, jolloin Safbois vielä myi alueelta puuta ulkomaille – Isangin hankealueen metsiä kyllä hakattiin, mutta satelliittikuvista päätellen melko vähän: keskimäärin kaksi neliökilometriä vuodessa. Hankkeen käynnistyttyä hakkuumäärät pysyivät jotakuinkin entisellään.

Vuonna 2013 jotain näyttää tapahtuneen. Hakkuumäärät lähtivät yhtäkkiä kasvuun. Kymmenen neliökilometriä vuodessa. Sitten kaksikymmentä.

Kompensaatiohankkeen olisi pitänyt vähentää päästöjä, mutta jostain syystä metsää tuhoutui kahdeksan kertaa nopeammin kuin aiemmin. Satelliittikuvista päätellen kyse on ollut lähinnä pellonraivauksesta.

Viljelijä Georges Kanda raivaa pensaikkoa ja rikkaruohoja pellolla, joka oli ennen sademetsää.

39-vuotias Kanda kasvoi alueella. Hän muistaa maiseman hyvin erilaisena.

”Metsä oli valtava. Tähän asti ei ollut yhtään peltoa. Oli vain metsää.”

Nyt maassa makaa kuolleita runkoja, joiden välissä Kanda kasvattaa riisiä. Viereinen sademetsä vetäytyy hiljalleen yhä kauemmas.

Kun kompensaatioprojekti alkoi ja hakkuuyhtiö lopetti toimintansa, kyläläisiltä katosivat työpaikat. Jadoran hankkeet eivät koskaan riittäneet estämään kyläläisiä turvautumasta kaskiviljelyyn.

”Ajatus ei ollut huono. Mutta ongelmana on, että kaikki eivät saaneet töitä hankkeesta.”

Jadora toteutti pienen piirin kanssa projektejaan: kalalampia, kokeellisia kaakaopeltoja ja akaasiapuiden istutuksia.

”En voinut vain istua ja valittaa. Oli pakko palata kaatamaan puita, jotta selviäisin hengissä.”

Isangin kompensaatiohankkeen tie nousi pystyyn vuoden 2023 alussa. Mediatietojen mukaan Blattnerien yhtiöt eivät olleet koskaan raportoineet viranomaisille myymistään hiilikrediiteistä, vaikka maan laki vaatisi läpinäkyvyyttä. Kongon ympäristöministeriön kärsivällisyys alkoi loppua.

Ministeriön työryhmä suositteli, että Safbois’n hallintasopimus purettaisiin ja Isangin metsä palautettaisiin valtion hallintaan.

Tilanne näytti pahalta, mutta Verra piti Isangin yhä rekisterissään. Verran laatuleimalla varustettujen Isangi-krediittien kauppa jatkui.

Tammikuussa 2024 Kongon valtio lopetti Isangin hankkeen. Verra poisti sen rekisteristään kaksi kuukautta myöhemmin.

Verra kieltäytyi Long Playn esittämästä haastattelupyynnöstä, mutta suostui kommentoimaan Isangin hanketta sähköpostitse.

Vuosien 2009–2013 aikana Isangissa vierailleet tarkastajat kertoivat Verralle, että alueen asukkaat olivat tyytymättömiä hankkeen hyötyjen jakautumiseen.

”Tuolloin hanke näytti kuitenkin olevan oikealla polulla, ja positiivisten vaikutusten odotettiin näkyvän seuraavissa tarkastuksissa”, Verran edustaja kirjoittaa.

Isangin projekti ei myöhemmin enää saanut uusittua paikkaansa Verran rekisterissä, joten ulkopuolisia tarkastuksia ei tehty.

”Jos yhteisöt eivät saaneet odottamiaan etuja, se on syvästi harmillista.”

Edustaja tähdentää, että Verran tehtävä ei ole viime kädessä kommunikoida kyläläisten kanssa, vaan varmistaa, että myydyt krediitit vastaavat todellista ilmastotyötä. Laskelmat hankkeen ilmastohyödyistä perustuivat ajatukseen siitä, että ilman väliintuloa alueelle olisi ollut odotettavissa nopeasti lisääntyvää metsätuhoa: odotus oli, että kylien asukasmäärä kasvaisi ja ihmiset tarvitsisi alati lisää peltomaata ja polttopuuta. Metsäyhtiö rakentaisi uusia metsäautoteitä, joita pitkin asukkaatkin pääsisivät yhä syvemmälle sademetsään.

Safbois ja Jadora eivät koskaan saaneet hakkuumääriä laskemaan, mutta tilanne olisi ollut Verran mukaan vielä pahempi ilman niiden väliintuloa.

”Hiilikrediittejä luotiin vain silloin, kun meillä oli todisteita siitä, että metsäkatoa todella pystyttiin välttämään”, edustaja kirjoittaa.

Isangin seudulla metsänkäyttöä selvittänyt tutkimusryhmä on kyseenalaistanut Verran laskelmat.

Erilaiset huijaukset päästökompensaatioissa ovat olleet niin tavallisia, että jo vuonna 2011 lehdistö lanseerasi termin carbon cowboy. Se viittaa nopealiikkeisiin liikemiehiin, jotka kaupittelevat yrityksille hiilikompensaatioita ja katoavat sitten rahojen kanssa.

Kun tällainen temppu tehdään, paikalliset yhteisöt jäävät tyypillisesti tyhjin käsin.

Hiilikompensaatioiden ostajat eivät ole suinkaan olleet täysin välinpitämättömiä. 2010-luvun lopussa julkisuudessa käytiin paljon keskustelua siitä, mitä asiakkaat voisivat tehdä välttääkseen huijauksiin lankeamisen. Suositus oli aina sama: pitää ostaa luotettavilta toimijoilta ja valita kompensaatio, jolla on kansainvälinen sertifikaatti.

Sillä tarkoitettiin useimmiten käytännössä South Polea ja Verraa. Ei ihme, että niiden bisnes kasvoi.

Käännekohta tuli, kun zimbabwelainen Kariba koki julkisen nöyryytyksen vuonna 2023.

Vuonna 2011 perustettu Kariba oli valtava hanke, jonka piti suojella Kariba-järven eteläpuolen laajoja metsiä hakkuilta. Moni Isangin metsiin rahaansa sijoittanut yritys osti myös Kariban hiilikrediittejä. Esimerkiksi Wolt osti siltä runsaat 51 000 krediittiä, Bonnier Books lähes 120 000. Silloinkin myyjänä toimi South Pole ja sertifioijana Verra.

Hommaa pyöritti Steve Wentzel, eksentrinen zimbabwelainen safariyrittäjä. Hänen yhtiönsä, Guernseyn veroparatiisiin rekisteröity Carbon Green Investments, väitti asiakkailleen, että ilman yhtiön väliintuloa alueen köyhät asukkaat tuhoaisivat muutaman vuosikymmenen aikana 96 prosenttia metsistään. Tämän kaltaista arviota kutsutaan perusuraksi, ja se on tuiki tärkeä käsite hiilikompensaatioiden markkinoilla.

Perusura saadaan, kun hankkeen omistajat arvioivat, mitä kohteelle tapahtuisi, jos asioiden annettaisiin jatkua vanhaan malliin. Hankkeen käynnistyttyä he vertaavat toteutunutta tilannetta perusuraan. Jos hiilipäästöjä tapahtuu vähemmän kuin perusuran mukaisessa mallissa, vältetyt päästöt lasketaan hankkeen ansioksi. Ne voidaan myydä asiakkaille päästökompensaatioina, ja hankkeen omistaja saa rahaa vastineeksi tuottamastaan ilmastohyödystä.

Ongelma: jos hankkeen perustajat sepittävät hankkeelleen hurjan perusuran, hiilikrediittejä syntyy käytännössä itsestään. Metsää ei tarvitse edes suojella, sehän voi joka tapauksessa paremmin kuin perusuraskenaariossa. Kilin-kilin-kilin! Rahan tuloa ei voi estää.

Niin ei pitäisi tietenkään käydä: siksi alalla on valvojia ja laatuleimoja.

Mutta niin kävi.

Carbon Green Investments päätyi arvioimaan, että Kariba voisi tuottaa muutaman vuosikymmenen aikana yli kahden sadan miljoonan hiilitonnin edestä ilmastohyötyä. Se vastaisi Suomen kaikkia päästöjä viiden vuoden ajalta.

Myöhemmin tutkija Elias Ayrey päätteli satelliittikuvista, että perusura oli arvioitu noin kolmekymmentä kertaa liian suureksi. Kävi ilmi, että Verra oli kannustanut projektia laskemaan perusuran tavalla, joka paisutteli päästövähennyksiä. (Carbon Green Investmentsin alun perin ehdottama perusura oli sekin ollut noin kymmenkertaisesti paisuteltu.)

The New Yorker, Bloomberg ja Follow the Money kirjoittivat ongelmasta vuotta myöhemmin, syksyllä 2023. Jutuissa Steve Wentzel näyttäytyi charmikkaana lurjuksena, joka kehuskeli sillä, miten etevästi – ja laittomasti – oli osannut piilottaa huijaamansa rahat veroparatiiseihin.

Huonoon valoon joutui myös South Pole, siis se kompensaatioita välittävä sveitsiläisyritys, jonka palveluihin muun muassa Wolt on luottanut. South Pole oli kehittänyt Kariba-hankkeen yhdessä Wentzelin kanssa, ja yhtiön johto oli salannut hankkeen ongelmat vuosikausien ajan.

Kohu oli suuri. South Polen toimitusjohtaja erosi.

Siihen mennessä Kariba oli ehtinyt myydä asiakkailleen yli 26 miljoonaa Verran hyväksymää hiilikrediittiä, mikä vastaa suunnilleen Kroatian vuosipäästöjä. Määrä on valtava; vain muutama Verran hanke oli Karibaa suurempi.

Skandaalista huolimatta Kariba ei kadonnut kokonaan. Itse asiassa Verra pitää Kariban takavuosina tuottamia krediittejä edelleen kelpoina. Niiden kauppa on käynyt hyvin.

Viimeksi Verran rekisteriin kirjautui Kariban krediiteillä tehty kauppa elokuun 2025 lopussa. Silloin saksalainen Zukunftswerk-osuuskunta välitti 15 hiilitonnin edestä päästökompensaatiota eräälle perheelle, joka halusi neutraloida Tansanian-lomansa aiheuttamat päästöt.

Isangi ja Kariba tuottivat yhteensä 64 prosenttia Woltin ostamista hiilikrediiteistä. Molemmat hankkeet ovat epäonnistuneet.

Kolmas Woltin tukema metsähanke, brasilialainen Envira Amazonia, on kovan kritiikin kohteena. Muun muassa brasilialainen päästökauppa-alan organisaatio Aliança Brasil NBS pitää sen perusuraa liioiteltuna ja muitakin lupauksia kyseenalaisina.

Verran sääntöjen mukaan hankkeiden on haettava jäsenyyttä Verran rekisterissä säännöllisin väliajoin. Envira Amazonia ei ole saanut jäsenyyttään uusittua aikataulun mukaisesti. Jos Envirakin kaatuu, Woltin hiilikompensaatioista 75 prosenttia on peräisin hankkeista, jotka ovat ehtineet jo epäonnistua.

Se on kova tahti, kun ottaa huomioon, että Wolt aloitti hiilikompensoinnin vasta vuonna 2019.

Woltin vastuullisuusjohtaja Jamie Saab liittyy videopuheluun sateisesta Kööpenhaminasta.

”Meidän ostamamme vuosikerrat ovat kunnossa”, Saab sanoo. ”South Pole vahvisti meille, että ongelmat eivät vaikuttaneet niihin.”

Vuosikerta viittaa siihen ajanjaksoon, jolloin projekti on tuottanut tietyn hiilikrediitin. Wolt on esimerkiksi ostanut Isangin hankkeelta krediittejä, jotka perustuvat vuosina 2012 ja 2013 tapahtuneeseen hiilensidontaan, ja Karibalta taas vuosina 2014 ja 2015 syntyneitä krediittejä.

Kariban skandaali vuonna 2023 teki rumaa jälkeä yritysten hiilikompensaatiomarkkinoilla. Markkina kutistui noin kolmannekseen entisestä. Myös Wolt ilmoitti tuolloin luopuvansa hiilikompensaatioiden käytöstä.

Omituista kyllä, syyskuussa 2025 Wolt kuitenkin edelleen käyttää sponsoroituja Google-tuloksia mainostaakseen suomalaisille kuluttajille, että sata prosenttia sen hiilidioksidipäästöistä on kompensoitu. Miksi ihmeessä?

Se on vahinko, Saab sanoo.

”Meidän olisi pitänyt poistaa kaikki ne viestit. Meidän ei missään nimessä pitäisi enää esittää sitä väitettä.”

(Jutun julkaisuhetkellä väite esiintyy edelleen Woltin sponsoroimissa Google-hakutuloksissa.)

Saab kertoo, että Wolt jatkaa ilmastotyötä muilla tavoilla. Yrityksen luomassa Better Cities -ilmastorahastossa on 2,5 miljoonaa euroa, ja rahoilla autetaan lähettejä vaihtamaan kulkuneuvojaan fossiilittomiksi.

Kumppanina rahastossa on South Pole. Saabin mukaan yhteistyö on ollut ”upeaa”: esimerkiksi 80 prosenttia Itävallan kuljetuksista on nyt päästöttömiä.

”Me olemme aina halunneet tehdä oikein ja olla hyvä yritys.”

Bonnier Books alkoi ostaa kompensaatioita vuonna 2018 osana yhtiön ilmastostrategiaa. Painopiste oli metsäprojekteissa.

”Tuotamme kirjoja, joten metsillä on yhteys siihen raaka-aineeseen, jota käytämme”, sanoo konsernin vastuullisuusjohtaja Steffen Bollermann.

”Meidän oli myös helpompi ymmärtää metsähankkeiden tausta ja tuoda se viestintäämme.”

Bonnier haali kompensaatiosalkkuunsa runsaasti Isangin ja Kariban krediittejä.

Syksyllä 2022 Helsingin Sanomat julkaisi laajan artikkelin, jossa käsiteltiin suomalaisten ravintola-alan toimijoiden päästökompensaatioita. Jutussa kiinnitettiin huomiota Isangin hankkeeseen. Se löytyi tuolloin edelleen Verran rekisteristä, mutta Kongosta oli jo alkanut kuulua tietoja hankkeen ongelmista.

Bonnier Booksissa Hesarin artikkelia luettiin suurella kiinnostuksella, Bollermann sanoo. Mitä he vastaisivat, jos toimittajat alkaisivat soitella perään?

Vuonna 2023 Bonnier päätti luopua kompensaatioista ja keskittyä ainoastaan suoriin päästövähennyksiin. Päätökseen vaikutti se, että yhtiö oli jo saavuttanut oman vähennystavoitteensa etuajassa – mutta myös median paljastukset kompensaatiomarkkinoiden ongelmista.

”Meille tuli vaikutelma, että luottamus markkinoihin katosi ja iso osa kuluttajista pettyi lupauksiin hiilineutraaliudesta.”

Bollermann kertoo, että usein epäonnistuneista projekteista kuultiin ensimmäiseksi median tai tutkijoiden kautta.

”Sitten otimme yhteyttä South Poleen ja kysyimme, ovatko väitteet totta ja mitä juttujen taustalla on.”

Pahimpana ongelmana Bollermann pitää sitä, että projektit, jotka olivat lopettaneet, näkyivät edelleen Verran rekistereissä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yhtiön kokemus oli, että epäonnistuneita projekteja ei ratkaistu vaan krediitit jäivät kummittelemaan Verran järjestelmiin ja asiakkaiden salkkuihin.

Nyt Bonnier Books käyttää rahat suoriin ilmastotoimiin, esimerkiksi toimitusketjunsa kuljetusten sähköistämiseen.

Kun joku lupaa suojella metsää pitämällä tietyn määrän hiiltä poissa ilmakehästä vuosikymmenien ajan, on huomioitava eräitä riskejä. Edes loistavasti johdettu hanke ei ole immuuni kaikille vaaroille. Puhumattakaan huonosti johdetusta.

Metsä voi esimerkiksi palaa, kuivua tai kaatua hirmumyrskyssä. Ilmastonmuutos lisää kaikkia näitä uhkia.

Voi tulla sota tai uusi hallinto, eikä suojelusopimusta enää kunnioitetakaan.

Verran järjestelmässä on näitä tilanteita varten puskurivarasto. Ajatus on yksinkertainen: kun metsä palaa, projekti epäonnistuu tai sopimus rikotaan, puskurista otetaan korvaavia krediittejä.

Verra täydentää puskuria ottamalla krediittejä syrjään sitä mukaa, kun niitä tuotetaan. Se muistuttaa hieman vakuutusyhtiötä, joka kerää asiakkailtaan vakuutusmaksuja ja maksaa niillä vakuutuskorvaukset.

Tosin Verra ei ota puskuriin krediittejä kaikista hankkeista vaan ainoastaan riskialttiiksi tulkituista. Erityisen riskialttiita ovat metsänsuojeluun perustuvat hankkeet – sisältyyhän niihin satavuotisia laskelmia metsän hiilivaraston muutoksista – ja siksi puskuri koostuu pääosin metsähankkeiden krediiteistä. Tyypillisesti metsähankkeiden täytyy luovuttaa 10–12 prosenttia krediiteistään puskuriin.

Tällä hetkellä varastossa on noin 77 miljoonaa krediittiä. Se vastaa noin puolta Verran vuotuisesta myynnistä.

Utahin yliopiston biologian professori William Andereggin mukaan se ei alkuunkaan riitä kattamaan riskejä, joita hankkeisiin liittyy.

Andereggin tutkimusryhmä on tutkinut, millaisia puskureita päästökompensaatio-ohjelmilla pitäisi olla, jotta ne riittäisivät korvaamaan tunnetut riskit. Ensimmäiset laskelmat koskevat trooppisiin metsiin kohdistuvia luonnollisia riskejä. Ne ovat juuri valmistuneet ja ovat nyt vertaisarvioinnissa. Laskelmien mukaan tulipalot, kuivuus, myrskyt, tuholaiset ynnä muut luonnon vitsaukset tuhoavat sadan vuoden kuluessa lähes puolet trooppisten metsien biomassasta. Verran puskurivarasto kattaa siitä vain pienen osan.

Lisäksi hankkeita uhkaavat myös esimerkiksi sodat, poliittinen kuohunta ja Steve Wentzelin kaltaiset lurjukset, jotka nappaavat asiakkaiden rahat ja katoavat. Heitä on nyt nähty paljon.

”Ajatus siitä, että puskurivarastoksi riittää kymmenisen prosenttia krediiteistä, pitäisi uudelleenarvioida nopeasti. Määrää pitäisi nostaa aika tuntuvasti”, Anderegg muotoilee.

Puskurivaraston pienuus ei ole ainoa ongelma, vaan myös se, mitä varasto sisältää. Sinnehän on haalittu nimenomaan riskialttiiden projektien krediittejä. Nyt samat epävarmat krediitit toimivat vakuutena epävarmuutta vastaan.

Tilanne on vähän sama kuin jos vakuutusyhtiö olisi kerännyt vakuutusmaksuja vain erityisen korkean riskin asiakkailta ja vieläpä pyytänyt heitä säilyttämään maksut käteisrahana vakuutetuissa kiinteistöissä. Osa rahoista menetettäisiin tulipaloissa, vesivahingoissa ja ryöstöissä. Osa asiakkaista olisi rahanväärentäjiä. Silloin puskuri heikkenisi juuri niissä kriiseissä, joita vastaan sen pitäisi suojata.

Long Playn laskelmien mukaan runsas viidennes Verran puskurivaraston krediiteistä onkin peräisin kuopatuista tai ongelmiin ajautuneista hankkeista.

Verran säännöt mahdollistavat sen, että suljettujen hankkeiden krediitit kummittelevat järjestelmässä vuosikaudet. Rekisteristä poiston jälkeen puskurivaraston krediittejä jäädytetään vähän kerrallaan, ja vasta 15 vuoden kohdalla ne mitätöidään lopullisesti.

William Andereggin mukaan 15 vuoden viive on ”hämmentävä”.

”Ymmärrän, että monimutkaiset tilanteet vaativat selvittelyä, mutta 15 vuoden odotusta on vaikea perustella.”

Tutkijat ovat jo pitkään varoittaneet, että Verran puskurivarasto voi ajautua maksukyvyttömäksi, jos useita hankkeita epäonnistuu. Silloin puskurissa ei olisi tarpeeksi uskottavia krediittejä paikkaamaan epäonnistumisia. Poistojen kanssa viivyttely korkeintaan siirtää ongelmaa eteenpäin.

Ratkaisuja olisi olemassa, mutta Andereggin mukaan ne vaatisivat koko järjestelmän perusteellista remonttia. Puskurin kokoa pitäisi kasvattaa merkittävästi, riskilaskelmat pitäisi päivittää vastaamaan parasta saatavilla olevaa tiedettä ja riippumaton valvonta pitäisi irrottaa projektikehittäjien omista intresseistä. Nyt hankkeet itse määrittävät puskuriosuutensa ja palkkaavat tarkastajat valvomaan itseään.

Kiristykset nostaisivat hiilikrediittien hintaa, mutta se olisi Andereggin mukaan välttämätöntä.

”On joitain tapoja vähentää kuluja, mutta kyllä hinta silti nousisi. Sitten hiilikrediitit olisivat aidompia ja täsmällisempiä.”

Verran edustaja kirjoittaa sähköpostissaan, että Verra tarkastelee riskiarvioitaan säännöllisesti, ja uusin tutkimustieto otetaan huomioon.

”Uskomme, että puskuri on tällä hetkellä riittävän suuri kattamaan tunnetut ja mahdolliset tulevat muutokset.”

Edustajan mukaan Isangin kaltaisia rekisteristä poistettuja hankkeita ei poisteta puskurista 15 vuoteen, koska niille halutaan antaa mahdollisuus palata rekisteriin, jos toiminta jatkuukin. Sen sijaan ne asetetaan tauolle, eräänlaiseen limboon, jolloin niitä ei käytetä riskien vakuutena. Näin on viestin mukaan tehty myös Isangin krediiteille.

Isangin krediitit asetettiin tauolle puskurista tämän jutun julkaisua edeltävän viikon aikana, sen jälkeen, kun Long Play oli kysynyt Verralta asiasta.

Yritysten halu maksaa päästökompensaatioista on nyt alamaissa. Erityisesti metsäpohjaisiin hankkeisiin moni ei koskisi pitkällä tikullakaan – Kariban kaltaiset epäonnistumiset ovat romuttaneet niiden uskottavuuden.

Lisäksi EU:n uusi viherpesudirektiivi kieltää markkinoimasta tuotetta hiilineutraalina, jos sen valmistuksesta tai kulutuksesta aiheutuu päästöjä. Kompensaatioilla ei voi pyyhkiä niitä pois. Yhdysvalloissa käytäntö liikkuu samaan suuntaan oikeusjuttujen ohjaamana.

Sekä Wolt että Bonnier Books sanovat, etteivät ne ole kokonaan sulkeneet ovea päästökompensaatioiden suuntaan. Yhtiöt aikovat seurata markkinoiden kehitystä ja palata asiaan, jos tilanne joskus näyttää paremmalta. Asenne tuntuu olevan yleinen: ehkäpä koko farssissa oli kyse lastentaudeista, ja kun ne on lääkitty, päästöjä uskalletaan taas kompensoida.

Kalifornian yliopiston tutkija Barbara Haya ei usko lastentauteihin. Ala ei hänestä ole enää nuori – onhan hän itsekin tutkinut sitä yli kaksikymmentä vuotta. Oikeastaan koko sen ajan joku on yrittänyt korjata järjestelmän ongelmia.

”Ydinkysymys on se, toimivatko kompensaatiot, ja pitkälti ne eivät toimi”, Haya sanoo.

Haya sanoo, että ongelmana on kannustinloukku. Mikään ei kannusta yhtäkään markkinoiden toimijaa toimimaan oikein.

Esimerkiksi kompensaatiohankkeen kehittäjän kannattaa arvioida päästövaikutukset kaikkein optimistisimmalla tavalla. Kun Hayan johtama työryhmä tutki Verran hyväksymiä metsähankkeita, se huomasi, että kaikki kehittäjät toimivat näin. Sama toistuu Hayan mukaan muissakin suurissa kompensaatio-ohjelmissa.

”On tavallista, että vaikutusta paisutellaan kymmenkertaisesti.”

(Verra on eri mieltä. ”Suuri osa tästä kritiikistä on aika vanhentunutta, ja tosiasiassa keskustelu on siirtynyt muihin aiheisiin”, Verran edustaja kirjoittaa sähköpostissaan. Hän kertoo Verran arvioivan nyt metsähankkeiden vaikutusta uudella metodologialla, joka ”perustuu vuosikymmenien kokemukseen ja asiantuntijoiden sekä viiteryhmien tarkkaan kuulemiseen.”)

Ostajien taas on Hayan mukaan luontevaa metsästää markkinoiden halvinta krediittiä. Laatu on kuitenkin kallista: esimerkiksi lupaavina pidettyihin hiilenvarastointiteknologioihin perustuvat krediitit ovat jatkuvasti olleet kymmeniä kertoja kalliimpia kuin metsähankkeiden höttöiset ja halvat krediitit.

Osa ostajista haluaa maksaa laadusta, mutta… no, eivät hekään mahdottoman paljon.

”Kun markkinoilla on paljon huonoja hankkeita, krediittien hinta asettuu niin alas, että ala ei tue todellista, rehelliseen arvioon perustuvaa ilmastonmuutoksen hillintää”, Haya sanoo.

Tässä piilee kompensaatiomarkkinoiden perusongelma. Kenenkään ei kannata panostaa laatuun. Jos Verra päättäisi tiukentaa kriteereitään, hankkeiden kehittäjät ja asiakkaat siirtyisivät vain toiseen, löyhempään rekisteriin.

Eräänlainen kilpajuoksu pohjalle siis, Haya sanoo.

”Kompensaatiomarkkinat yksinkertaisesti kannustavat luomaan ja myymään mahdollisimman paljon krediittejä.”

Hayan mukaan ratkaisu löytyy ajattelutavan muutoksesta. Ensimmäiseksi pitää luopua koko kompensaation ajatuksesta ja siirtyä puhumaan esimerkiksi ilmastopanostuksista.

Se tarkoittaisi sitä, että yritykset eivät edes yrittäisi arvioida itselleen täsmällistä hiilijalanjälkeä ja sitten kuittaisi sitä ostamalla kompensaatioita. Sen sijaan ne voisivat arvioida aiheuttamansa ilmastohaitan hinnan. Sen summan ne sijoittaisivat ilmastotoimiin.

Kun hinta olisi tiedossa heti prosessin alkuvaiheessa, yrityksen ei enää tarvitsisi metsästää halvinta krediittiä, Haya uskoo.

”Se kääntäisi kannustimen päälaelleen. Yrityksillä olisi syy tukea rahoillaan mahdollisimman hyviä hankkeita.”

Yritysten ei tietenkään ole pakko vähentää ilmastopäästöjään. Se olisi oikein ja usein kannattavaakin, mutta viime kädessä valinta on vapaa.

Valtioita sen sijaan sitovat sekä kansainväliset sopimukset että monissa maissa – kuten Suomessa – myös omat ilmastolait. Yhdessä sovitut päästövähennykset on siis tehtävä, vaikka ne olisivat vaikeita.

Siksi yhä useampi valtio on nyt kiinnostunut päästökompensaatioista.

Pariisin sopimuksen kuudes artikla säätää, että valtiot voivat jatkossa saavuttaa päästölupauksensa myös kompensoimalla päästöjään. Esimerkiksi päästöjensä kanssa kärvistelevät pohjoisen maat voisivat ostaa Kongolta hiilensidontaa ja näin saavuttaa omat ilmastotavoitteensa.

Yli 80 prosenttia maista on ilmoittanut aikovansa käyttää kansainvälisiä markkinamekanismeja. Myös Suomi suhtautuu asiaan myönteisesti.

Työn alla on YK:n alainen uusi hiilikaupparekisteri, mutta maat voivat myös sopia keskenään kaupanteon säännöistä. Sveitsi tekee jo kahdenvälisiä sopimuksia suoraan kumppanivaltioiden kanssa: mukana ovat muun muassa Peru, Ghana ja Senegal.

Lisäksi maat voivat käyttää apunaan kolmansia osapuolia, esimerkiksi Verraa.

Suuri osa pelisäännöistä on kuitenkin vielä sopimatta, ja lobbaus asian ympärillä on kovaa. Säännöistä yritetään sopia COP30-ilmastokokouksessa Brasilian Belemissä marraskuussa. Erityisen kiistanalaisia ovat metsähankkeet – juuri ne projektit, jotka ovat tuottaneet eniten ongelmia tähän asti.

Kyse on samoista pulmista kuin ennenkin: Miten varmistetaan, että hiilikrediitit ovat uskottavia?

Voiko myyjiin, laskentamalleihin ja kaupankäynnin valvojiin luottaa?

Kuka takaa, että järjestelmä ei jälleen ohjaa rikkauksia röyhkeän hiilicowboyn taskuun samalla, kun maailma palaa?

Asiantuntijat näkevät tilanteessa paljon riskejä. Samat yksityiset rekisterit, joita syytetään vapaaehtoisten kompensaatiomarkkinoiden epäonnistumisesta, voivat nyt ajautua keskeiseen asemaan myös valtioiden ilmastopolitiikassa yksinkertaisesti siksi, että ne ovat halpoja ja helposti saatavilla. Jos järjestelmien puutteita ei korjata, samat ongelmat leviävät myös valtioiden päästökompensaatioihin.

Woltin lupaus sataprosenttisen päästöttömistä ruokakuljetuksista oli suuri ja vaati monen palasen yhdistämistä. Digitaalisen rahan piti liikkua helsinkiläisen Woltin, zürichiläisen South Polen, washingtonilaisen Verran, kongolais-yhdysvaltalaisten Blattnerien ja zimbabwelais-guernseyläisen Kariba-hankkeen välillä. He sopivat keskenään laskukaavoista, jotka koskivat hypoteettisia hakkuita, ja suojelulupauksista, joille laskettiin hurja rahallinen arvo.

Jos kaikki olisi mennyt niin kuin piti, se olisi voinut olla todella hyvä systeemi.

Itse kompensaatio on kuitenkin lopulta kiinni konkreettisessa aineessa: kongolaisen kylän kalankasvatusaltaassa, zimbabwelaisessa puussa ja tietenkin siinä hiilessä, jota ihmisen toiminta koko ajan syytää ilmakehään.

Kun lupaukset epäonnistuvat, jäljelle jää vain tyhjiä markkinointipuheita – ja yhteisöjä, jotka eivät koskaan näe niitä rahoja, joita heidän puillaan on tehty.

Kenen olisi pitänyt olla tarkempi ja vaatia parempaa? Oliko vastuu kompensaatioiden ostajalla, myyjällä, sertifioijalla vai hankkeen kehittäjällä? Vai kuluttajilla, jotka halusivat kuluttaa hiilineutraalisti ja loivat siten markkinan höttöisille lupauksille?

Tämä ei ole mitenkään selkeää. Kaikki pelin osapuolet olisivat kyllä varmasti voineet toimia fiksummin.

Se nyt ainakin on selvää, että kukaan näistä osapuolista ei joudu ensimmäisten joukossa kärsimään järjestelmän tuottamista haitoista.

Juuri nyt Brandon, Daniel ja David Blattner käynnistelevät uutta kompensaatiohanketta Kongossa. Kyseessä on sama David, jonka pitäisi olla kärsimässä pakkotyötuomiota Kongon valtion varojen kavaltamisesta. Kadottuaan Kinshasasta David Blattner näyttää muuttaneen hulppeaan miamilaiseen merenranta-asuntoon. Hän pyörittää samasta osoitteesta käsin kolmea uutta kompensaatioalan yritystä.

Uuden hankkeen nimi on Tshopo Lomami. Se kattaa 4 460 neliökilometrin alueen aivan Isangin hankkeen naapurissa. Tällä kertaa asukkaille on luvattu 25 koulua, 12 siltaa ja kymmenen terveyskeskusta.

Verra arvioi parhaillaan, täyttääkö Tshopo Lomami sen laatukriteerit.

Jutun tekoon osallistuivat Vertical52:n satelliittikuva-analyytikot Marcus Pfeil, Michael Anthony ja Biswanath Das.

Jutun tekoon osallistuivat Vertical52:n satelliittikuva-analyytikot Marcus Pfeil, Michael Anthony ja Biswanath Das.

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta. Tämän jutun tekoa on tukenut myös Journalismfund.