Kuolleet nielut

Kun googlaa ruokalähettifirma Woltin, heti ensimmäiseksi hakutulokseksi tulee Woltin sponsoroima linkkilista.

”Tutustu kaupunkisi valikoimaan” -otsikon alla on teksti: Tilaa ekologisemmin Woltilla. 100 % hiilidioksidipäästöistä kompensoitu.

Sehän kuulostaa hyvältä.

Woltin sivuilta ei kuitenkaan löydy selostusta siitä, miten sataprosenttinen hiilidioksidipäästöjen kompensaatio on toteutettu.

Sitä on kyllä mainostettu ennenkin, vielä näkyvämmin. Marraskuussa 2019 yritys kertoi asiakkailleen näin:

”Tästä päivästä lähtien kaikki Woltin kautta tekemäsi ruokatilaukset ovat kuljetusten osalta hiilineutraaleja.”

”Kompensointi kattaa sekä kaikki tulevat tilauksesi että takautuvasti joka ikisen menneen tilauksesi.”

Helsinkiläislähtöinen Wolt lupasi tukea erityisesti trooppisten metsien suojelua. Puiden kasvu poistaa ilmakehästä hiilidioksidia, jota ihmisten toiminta – esimerkiksi Wolt-kuskien bensiinin käyttö – syytää sinne jatkuvasti liikaa. Kun metsä tuhotaan, se vapauttaa aiemmin sitomansa hiilen takaisin ilmakehään. Yhtiö lupasi rahoittaa metsien suojelutoimia niin paljon, että niiden aiheuttama laskennallinen ilmastohyöty olisi yhtä suuri kuin Woltin kuljetusten tuottama ilmastohaitta.

Woltilla oli tuolloin noin 10 000 kuljettajaa koko maailmassa, ja lähes kaikki heistä ajelivat bensiinikäyttöisillä kulkuneuvoilla. (Nyt kuljettajia on 26 kertaa enemmän.)

”Ympäristön suhteen tämä on oikea asia tehdä”, yrityksen sivuilla kirjoitettiin.

Kun ihminen tai yritys maksaa jollekin toiselle hyvien ilmastotekojen tekemisestä kuitatakseen sillä omat haitalliset tekonsa, puhutaan päästöjen kompensoinnista. Se on yksi kaikkein kiistellyimmistä ilmastotoimista. Jotkut vastustavat kompensointia periaatteellisista syistä ja vertaavat sitä keskiajan anekauppaan, jossa synneistä pääsi eroon maksamalla. Toisten kritiikki on pragmaattisempaa ja keskittyy siihen, että kompensaatiohankkeiden laatu on usein aika kyseenalainen.

Perimmäinen idea kompensaatioiden takana on joka tapauksessa laajasti hyväksytty, ja sitä pidetään toimivan ympäristöpolitiikan peruskivenä: saastuttajan pitää maksaa siitä, että sotkut siivotaan.

Wolt ei kompensoinut hyvää hyvyyttään. Yhtiö korosti itsekin, että taustalla oli liiketoiminnallinen hyöty. Ajat olivat nimittäin muuttumassa: Greta Thunbergin aloittama ilmastolakko oli otsikoissa, eurooppalaisten kuluttajien ilmastotietoisuus nousi kohisten ja yrityksiltä penättiin ratkaisuja.

”Kun kompensoimme kuljetusten päästöt, uskomme, että Woltilla tilataan aiempaa useammin”, yhtiö selitti.

Käytännössä Wolt toteutti lupauksensa tukemalla metsien suojelua Kongon demokraattisessa tasavallassa, Zimbabwessa ja Brasiliassa. Metsiä uhkasivat hakkuut, mutta nyt Wolt maksoi siitä, että ne suojellaan ja jätetään sitomaan hiiltä.  (Myös turkkilainen maalämpölaitos ja intialainen tuulipuisto auttoivat Woltia ilmastotyössä, mutta niiden rooli oli pieni verrattuna metsähankkeisiin.)

Seuraavien neljän vuoden aikana Wolt osti satojen tuhansien hiilitonnien edestä päästökompensaatioita sveitsiläisen South Pole -nimisen yrityksen kautta. South Pole kehitti omia kompensaatiohankkeitaan ja välitti asiakkailleen myös muiden tuottamia kompensaatioita.

South Polea pidettiin tuolloin yhtenä markkinoiden luotettavimmista kansainvälisistä kauppiaista. Ala kasvoi, ja yhtiön henkilöstömäärä viisinkertaistui muutamassa vuodessa.

Hiilimarkkinoiden hintatasosta voi päätellä, että hintaa Woltin ostoille tuli hieman alle miljoona euroa.

Metsähankkeiden omistajat lupasivat suojella puitaan hakkuilta ainakin seuraavien 30–40 vuoden ajan. Kompensaatioalan termein silloin kaupataan ”vältettyä metsätuhoa”. Lupausten kesto oli kyllä oikeastaan paljon pidempi, sillä suojelutoimien tuottama ilmastohyöty laskettiin ennustamalla metsän tulevaisuutta sata vuotta eteenpäin.

Näin kauaskantoisista lupauksista maksaminen vaatii tietysti paljon luottamusta, ja siksi tarvittiin toinenkin välikäsi: joku, joka valvoisi tehtyjen lupausten toteutumista hamaan tulevaisuuteen saakka ja pitäisi huijarit poissa markkinoilta. Tiedettiin, että päästökompensaatioita kaupittelivat myös epämääräiset toimijat.

Woltille takuumiehenä toimi washingtonilainen sertifiointijärjestö Verra. Se pyörittää maailman suurinta hiilikaupparekisteriä, jonka on tarkoitus auttaa asiakkaita löytämään markkinoilta uskottavia ja läpinäkyviä kompensaatiohankkeita.

Uskottavuuden kanssa menee nyt huonosti.

On kulunut kuusi vuotta siitä, kun Wolt kertoi muuttaneensa kaikki kuljetuksensa hiilineutraaleiksi. Tärkeimmät projektit, joihin Wolt lähti mukaan, ovat romahtaneet.

 
Syrjäinen Isangin alue sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan pohjoisosassa, Kongo-joen etelärannalla. Sinne ei ole helppo matkustaa.

Matka alkaa Kisanganista, Tshopon provinssin pääkaupungista. Reitti seurailee alkuun Kongojokea. Sitten käännytään joelta poispäin johtavalle hiekkatielle. Tunti vielä, sitten ohitetaan palmuöljyplantaasi. Edessä on Yafungan kylä.

Vielä vähän aikaa sitten sademetsä ulottui aivan savimajojen taakse. Nyt metsän tilalla on peltoa. Talojen välissä kasvaa muutama yksittäinen puu. Sademetsä vetäytyy.

Alueen palmuöljyplantaasit tarjoavat elannon osalle perheistä, mutta suurin osa Yafungan asukkaista elättää itsensä viljelemällä maata, metsästämällä ja keräämällä