Tutkija: ”Nuorten jengiytymisessä ei ole mitään mystistä, uutta tai kysymysmerkkiä.”

Katujengi-ilmiötä tutkiva Lotta Junnilainen ihmettelee, miksi monimutkainen kysymys pelkistyy julkisuudessa peloksi ”Ruotsin tiestä”.

Kun keskustelu katujengeistä alkoi Suomessa vuonna 2021, Helsingin yliopiston akatemiatutkija Lotta Junnilainen huomasi siinä jotain hyvin tuttua. Hän oli tehnyt väitöstutkimuksensa ”ongelmalähiöiksi” kutsutuista alueista. Hän keräsi aineiston kahdessa suomalaisessa kaupungissa vuosina 2012–2016, ja väitös julkaistiin vuonna 2019 kirjana nimeltä ”Lähiökylä”.

Silloin keskusteltiin alueista, nyt jengien kohdalla tietyistä ihmisryhmistä.

”Siinä oli samanlaista dynamiikkaa: todella monimutkaiset ja monitahoiset kysymykset tiivistettiin tällaiseen käsitteeseen ja alettiin puhua sen käsitteen ’katujengi’ kautta.”

Junnilainen johtaa nyt monivuotista tutkimusprojektia Suomen katujengi-ilmiöstä.
Heti alkuun hän pani merkille, että keskustelua hallitsee pitkälti poliisi. Poliisin on tietysti syytäkin puhua rikollisuudesta. Ongelma on ehkä enemmänkin se, että esimerkiksi media tai poliitikot pyrkivät harvoin kuulemaan ketään muita.

”Meidän yhteiskunnallinen keskustelumme tuntuu olevan aika jumissa siinä, että on pelko Ruotsin tiestä, mikä merkitsee lähinnä sitä, että jokin hirviömäinen ulkopuolinen toinen uhkaa oletettua hyvää ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa, joka meillä oli hetki sitten. Tämä näkökulma on umpisokea yhteiskunnallisille rakenteille ilmiön taustalla.”

Rakenteilla Junnilainen tarkoittaa esimerkiksi syrjintää työmarkkinoilla, alueellista
eriytymistä ja rasismia. Hänen tutkimushankkeensa yrittää ymmärtää niiden vaikutuksia. Junnilaisen mielestä nuorten jengiytymiseen on mahdotonta löytää ratkaisuja, jos ilmiö nähdään ainoastaan rikollisuuden kautta.

Etnisiin vähemmistöihin kuuluvien nuorten miesten rikoksia tekevät porukat tulivat Suomessa julkisuuteen uutena ilmiönä. Ja jonakin selittämättömänä, patologisena jengiongelmana. Junnilaisen mukaan kumpikaan ei pidä paikkaansa. Ilmiö ei ole uusi, eikä millään tavalla selittämätön.

”Kansainvälistä tutkimusta on tehty sata vuotta ympäri maailman: Etelä-Amerikassa,
Yhdysvalloissa, Aasiassa ja Euroopassa. Ilmiö toistaa todella paljon samaa kaavaa.”

Tutkimuksen mukaan katujengimäiset ryhmät eivät synny sattumalta.

”Kaikissa globalisoituneissa kaupungeissa, joissa on yhteiskuntaluokkaan ja etnisyyteen liittyvää ulossulkemista ja eriytymistä, tavataan katujengimäisiä ryhmittymiä. Siellä missä yhteiskunnallinen eriytyminen on voimakasta, kuten Yhdysvalloissa, katujengien historia on pitkä ja jatkuva.”

Sattumaa ei ole sekään, että jengit muodostuvat lähiöissä.

”Oikeastaan kaikki eurooppalaiset suurkaupungit ovat olleet kyvyttömiä ottamaan
maahanmuuttajat ikään kuin osaksi meitä. Sen sijaan maahanmuuttotaustainen väestö pidetään yhteiskunnan laitamilla tai sen ulkopuolella sekä tilallisesti, taloudellisesti että symbolisesti.”

Junnilainen sanoo, että tällaisilla alueilla on paljon huono-osaisuutta  jo paljon ennen jengien syntymistä. On laajaa työttömyyttä, köyhyyttä, sosiaalisia ongelmia ja ylipäätään kapeat mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään. Sota- ja konfliktialueilta saapuvat maahanmuuttajat joutuvat usein muuttamaan juuri tällaisille alueille, koska heillä ei ole varaa asua muualla. Monet myös jäävät, koska tulotaso ei nouse.

”Monenlainen sosiaalinen kärsimys, joka syntyy erilaisista yhteiskunnallisista olosuhteista, tiivistyy ja näkyy alueilla. Tutkimuksesta tiedetään, että ne ovat jengiytymiselle otollista maaperää.”

Laajemmat yhteiskunnalliset muutokset osuvat näihin alueisiin eri tavalla kuin muualle.

”Globaalisti vaikuttavien talouden rakennemuutosten myötä nykyisin on esimerkiksi paljon aiempaa vaikeampi saada työtä ilman koulutusta. Eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointivaltion tukiverkkojen murentumisen takia marginalisoidut väestönosat ovat joutuneet entistä ahtaammalle.”

Junnilaisen mukaan on helppo nähdä, miksi jengejä muodostavat nimenomaan aikuistumisen kynnyksellä olevat nuoret.

”Globalisaatio ei merkitse nuorille edistystä ja sosiaalista liikkuvuutta, vaan lähinnä prekaaria tulevaisuutta huonosti palkatussa keikkatyössä.”

Näköalattomuutta, Junnilainen sanoo.

”Nuorten jengiytymisessä ei ole mitään mystistä, uutta tai kysymysmerkkiä. Tutkimusten perusteella jengeihin ei päädy keitä tahansa, vaan yleensä nimenomaan sellaisia nuoria, jotka kärsivät taloudellisesta niukkuudesta ja osattomuudesta.”

Nuorten pahoinvointia koskevassa keskustelussa kuulee usein puheenvuoroja siitä, että on ennenkin ollut vaikeaa. Moni Suomessa on ponnistanut niukkuudesta keskiluokkaan, joten omaa taustaa vasten voi olla vaikea ymmärtää, miksi tämän sukupolven kurjuus olisi  yhtään sen kurjempaa. Näin ajattelevat usein myös niiden poikien vanhemmat, jotka ovat itse paenneet sodasta.

”Monet perheet ovat rakentaneet hyvän ja kunniallisen elämän suomalaisessa
yhteiskunnassa, halunneet kasvattaa lapsensa Suomessa, jotta nämä saavat hyvän
koulutuksen ja tulevaisuuden. On nähty ihan hirveästi vaivaa, jotta päästäisiin osaksi tätä yhteiskuntaa ja sitten se ei menekään niin.”

Mikseivät heidän lapsensa tyydy turvalliseen ja vaatimattomaan elämään ja rehelliseen
ammattiin bussikuskina tai siivoojana, vaan haluavat kaiken ja heti?

Me elämme nyt erilaisessa ajassa, Junnilainen sanoo. Eikä tämä aika arvosta
vaatimattomuutta, vaan oikeastaan kaikkea muuta. On pärjättävä yksin ja oltava
menestynyt, rikas ja näkyvä.

”On outo ajatus, että joidenkin nuorten pitäisi pystyä elämään irrallaan näistä ajatuksista ja odotuksista, tyytyä vähempään. Vanhempiinsa verrattuna nämä nuoret kasvavat monenlaisten ristiriitojen ja ristipaineiden keskellä. He yrittävät ponnistaa niistä lähtökohdista, jotka heillä on. He haluavat samaa, mitä muutkin nuoret tässä ajassa.”

Nykynuorten sukupolvi kokee myös erilaista ulossulkemista kuin vanhempansa.
Rikollisverkostoihin päätyvistä nuorista monet ovat syntyneet tai ainakin kasvaneet
Suomessa. He ovat siis  suomalaisia ja sitä heidän myös odotetaan olevan.
Samaan aikaan he kuitenkin tulevat kohdatuksi eri tavalla kuin muut ikäisensä.

”Yhteiskunta näkee nämä nuoret maahanmuuttajina ja kohtelee heitä sinnikkäästi sellaisina. Vaikka kouluttautuisi ja hankkisi työpaikan ja olisi kunnon kansalainen, ei kuitenkaan koskaan voi ylittää rajaa suomalaisen ja ei-suomalaisen välillä.”

Junnilaisen tutkimushankkeessa on haastateltu nuoria miehiä, jotka viranomaiset ovat määrittelleet katujengiläisiksi. Jo kauan ennen rikostensa alkamista he ovat tunteneet leiman ja tuomitsevat katseet, ja sillä on ollut vaikutuksia.

”Heitä on aina kohdeltu jollain tavalla vääränlaisina ihmisinä tai toisen luokan kansalaisina. Kokemukset siitä, että ei ole mahdollisuutta kuulua yhteiskuntaan sen täysvaltaisena jäsenenä on osaltaan se, mikä jengeihin on ajanut.”

Junnilainen näkee, että nuoret saavat toisistaan ja ryhmistään myös jotain hyvin inhimillistä.

”Jotakin sellaista, minkä ansiosta he voivat tulla nähdyksi, kuulua joukkoon sekä saada arvostusta, tunnustusta ja turvaa. Ja ehkä ennen muuta kääntää sen omasta etnisestä taustasta ja luokka-asemasta johtuvan marginalisoidun aseman vahvuudeksi. Se on se, miksi jengit vetävät puoleensa.”

Katujengeistä on puhuttu on Suomessa pian viisi vuotta. Vain vähän on muuttunut.

Junnilainen seuraa usein turhautuneena tutkimusaiheettaan koskevia tv-ohjelmia ja
eduskuntakeskusteluja. Huolissaan osataan olla ja jengit pelottavat, mutta siihen keskustelu sitten jääkin.

”Me sokeudumme isolle kuvalle. Jos diagnoosi on vain jengit, valvonta ja rangaistukset alkavat vaikuttaa ainoalta mahdolliselta työkalupakilta.”

Tällä näkökulmalla oikeutetaan yhä kovemmat keinot, Junnilaisen mukaan mahdollisesti myös vinoutunut kontrolli.

”Tutkimus osoittaa, että voimakas katujenginäkökulma oikeuttaa etnisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten, yhteisöjen ja alueiden kovan valvonnan kontrollin ja rankaisemisen. Tämä on se uhkakuva, joka monessa maassa on jo toteutunut.”

Lue lisää aiheesta Long Playn uudesta pitkästä jutusta "Rakkaudella, äiti".