Rakkaudella, äiti

Syksyllä 2025 helsinkiläisessä radanvarsilähiössä järjestettiin tapaaminen. Kulttuurikeskuksen kokoushuoneen pöytiin oli asettunut toistakymmentä äitiä, jotka halusivat keskustella poliisin kanssa nuorten rikollisuudesta, heidän omien lastensa rikollisuudesta. Tilanne oli huolettanut äitejä jo pidempään. Moni heistä oli käynyt jo aiemmin vastaavanlaisissa tilaisuuksissa puhumassa aiheesta.

Paikalla oli kaksi poliisia, ja he olivat pukeutuneet virka-asuihinsa. Poliisit aloittivat puhumisen. He kertoivat nuorten ongelmallisesta käyttäytymisestä ja että alueeseen kiinnitetään nyt erityistä huomiota, jotta tilanne ei pahenisi. Tulkki käänsi poliisien puhetta somaliksi.

Äideille painotettiin varhaisen puuttumisen tärkeyttä. Lastensuojeluun ja kouluun kannattaa olla yhteydessä matalalla kynnyksellä. Kalliit vaatteet ovat ensimmäisiä hälytysmerkkejä. Entä tiesivätkö äidit, mikä on vape? Siitäkin kannatti olla huolissaan.

Äidit kuuntelivat hiljaa. Pöydälle oli katettu suklaata ja mandariineja, mutta kukaan ei uskaltanut koskea niihin kuin vasta tunnin jälkeen, kun pidettiin tauko. Tapaamisen loppupuolella muutamat äidit rohkaistuivat kertomaan omasta tilanteestaan. Yksi heistä oli Munira, kolmekymppinen monen lapsen yksinhuoltajaäiti. Hän puhui kiivaasti. Yksi hänen lapsistaan oli joutunut ongelmiin. Munira sanoi tehneensä yhteistyötä lastensuojelun kanssa, mutta sen jälkeen kaikki oli mennyt vain pahemmaksi. Hänen lapsensa oli viety pois. Ei lastensuojelu auta, Munira sanoi.

Poliisit pahoittelivat tilannetta. Puheenvuoron otti toinen äiti. Hän halusi kertoa, kuinka vaikeaa on elää teinin kanssa saman katon alla. Hän kyllä pitää kuria, mutta lapset osaavat kääntää viranomaisetkin äitiä vastaan. Uhkaavat soittaa poliisille, jos hän ottaa puhelimen pois tai määrää kotiintuloaikoja. Sanovat ottavansa yhteyden lastensuojeluun, koska heidän oikeuksiaan ja vapauttaan rajoitetaan. Poliisi kertoi tunnistavansa ongelman ja sanoi, että antakaa soittaa poliisille. Eivät lapset poliisia vedätä. Sitten poliisi kertoi tarinan omasta teinistään, ja kaikki nauroivat yhdessä.

Kello kahdeksalta tilavaraus päättyi ja huone tyhjeni. Käytävällä poliisit hyvästelivät naiset. Yhdellä äideistä oli vaunuissa taaperoikäinen lapsi. Toinen poliiseista kaivoi taskustaan kuvakortteja ja kumartui juttelemaan lapselle, joka sai napata pinkasta suosikkinsa.

Muutama äiti jäi keskustelemaan kaikuvaan aulaan. He eivät olleet täysin tyytyväisiä tapaamiseen. He olisivat toivoneet enemmän. He kokivat, ettei heille uskallettu puhua suoraan ongelmista. Ja siitä, miksi juuri he kohtasivat niitä.

Monen perheessä varhaisen puuttumisen paikat oli ohitettu jo vuosia sitten. Ei ongelma ollut vapettaminen. Äidit halusivat puhua huumeista ja vakavasta väkivallasta. Välittää poliisille tietoja siitä, mitä näkivät pihoillaan ja kuulivat lapsiltaan. Tehdä jotain, lähteä vaikka kaduille partioimaan.

Muniran poika katosi ensimmäisen kerran yli viisi vuotta sitten. Munira ilmoitti heti poliisille ja lastensuojelulle.

Poika oli tuolloin 13-vuotias. Ongelmat olivat alkaneet jo esikoulussa. Oli ylivilkkautta ja haasteita tunteiden säätelyssä, väkivaltaakin. Henkilökunta ei pärjännyt hänen kanssaan. Sama jatkui koulussa.

Kotona, tutussa ympäristössä, arki kuitenkin yleensä sujui. Munira kasvatti ja elätti lapsiaan yksin hänen miehensä muutettua pois. Välillä tietysti oli riitoja. Karkaamista edeltänyt riita ei kuitenkaan ollut erityisen vakava. Äiti ja lapset olivat juuri muuttaneet uuteen kotiin. Kahden makuuhuoneen asunnossa tytöt olivat saaneet oman makuuhuoneen, ja poika ja pikkuveljet jakoivat toisen äidin kanssa. Poika olisi halunnut oman huoneen ja huusi äidille. Äiti huusi takaisin, ja poika lähti. Sandaaleissa, Munira muistaa, ilman mitään tavaroita.

Kului kolme päivää ennen kuin poika palasi. Hän sanoi piileskelleensä kavereidensa luona. Munira soitti uudelleen poliisille ja lastensuojelulle ja ilmoitti lapsen palanneen. Niin häntä oli ohjeistettu.

Pian soiton jälkeen poika haettiin kotoa ja sijoitettiin lastensuojelulaitokseen toiseen kaupunkiin.

Kului kolme viikkoa. Sitten poika katosi taas.

Kauppakeskus sijaitsee vilkkaan tien kupeessa kahden lähiön rajalla. Munira istuu kahvilan pöytään, taittelee mustan villakangastakin sohvalle ja nostaa puhelimensa kahvikupin viereen. Malvanvärinen hijab sointuu tarkasti tehtyyn huulimeikkiin, jossa on tummempi rajaus ja pehmeä kiilto.

Muniralla on mukanaan iso pino lastensuojelun asiakirjoja. 104 sivua. Se on vain osa asiakirja-arkistosta, johon viranomaiset ovat dokumentoineet pojan nuoruusvuodet.

Karkaamisen jälkeen poika sijoitettiin kiireellisesti, ja pari kuukautta myöhemmin hänet otettiin huostaan. Huostaanotto on lastensuojelun viimesijaisin keino, ja siinä vastuu lapsen kasvatuksesta siirtyy viranomaisille. Päätös on usein pysyvä. Vain muutama prosentti huostaanotoista puretaan. Munira ei tuolloin ymmärtänyt, mitä huostaanotto tarkoittaa, eikä osannut vastustaa sitä.

”Alussa olin todella avoin ja uskoin kaiken, mitä poliisi ja lastensuojelu sanoi. Uskoin sokeasti. Nyt ymmärrän tämän systeemin ja miten se toimii.”

Munira syntyi ja kasvoi Somaliassa. Hän oli 16-vuotias, kun meni naimisiin tuttavaperheen pojan kanssa. Tämä oli kolme vuotta vanhempi. Pian Munira oli raskaana. Somalian sisällissota oli tuolloin kestänyt jo toistakymmentä vuotta. Rauhanturvaoperaatioista sekä useista rauhanneuvotteluista huolimatta