Maailma palaa, meillä karpataan

Vuonna 2011 vallankumousten sarja rymisi arabitasavalloissa. Samalla Espanjassa talouskuria vastustanut Indignados-liike toi miljoonia ihmisiä mielenosoituksiin ja Yhdysvalloissa finanssikriisi synnytti Occupy Wall Streetin. Arvalla valittujen islantilaisten muodostama neuvosto kirjoitti maalle uuden perustuslain. Muistan seuranneeni liikehdintää kiinnostuneena: jokin globaali jännite purkautui kaduilla, suuri levottomuus vallitsi, mitä ihmettä tästä seuraisi!

Lehtiä lukemalla saattoi päätellä, että samaan aikaan Suomessa lähinnä karpattiin. ”Karppausbuumi yllätti meijerit: voi loppuu, joulun ruuat uhattuna”, otsikoi Iltalehti 17. marraskuuta 2011. Karppausövereistä varoitellut professori kertoi saaneensa sähköpostiinsa uhkauksia. Finanssikriisi ei synnyttänyt juuri minkäänlaista liikehdintää.

On käynyt mielessä, siirretäänkö meillä jotenkin erityisen helposti hankalia yhteiskunnallisia ristiriitoja ruokaan. Tällä vuosikymmenellä Suomessa on nähty aivan ylimitoitettuja riitoja myös Helsingin koulujen kasvisruokapäivistä sekä tietenkin Puolustusvoimien kasvisaterioista.

Se on vain ruokaa, tekee mieli huutaa. Ympärillä maailma palaa, meillä jauhetaan sirkkoja tolkuttoman kalliiseen leipään ikään kuin se olisi ratkaisu mihinkään.

Ruoka on sekä hyvin henkilökohtaista että hyvin yhteiskunnallista. Yhtäältä se liittyy ulkonäköön, terveyteen ja identiteettiin, toisaalta taas ilmastonmuutokseen, markkinatalouteen ja suuriin väestökysymyksiin. Kuluttajalle on tarjolla loputtomasti keinoja rakentaa vaikka koko elämänsä ruokaan liittyvien pikkutarkkojen sääntöjen ympärille. Ruuasta kumpuavasta yhteiskunnallisesta keskustelusta taas syntyy lähinnä riitoja, joissa huomio palautetaan jämptisti yksilön asioihin. Ilmastovaikutuksista viis, mutta loukkaako koulussa tarjottu kasvisruoka sekasyöjän oikeuksia?

Ja vaikka ruuan syömisestä puhutaan Suomessa jopa vimmaisesti, ruuantuotannosta emme juuri puhu. Maatalous on jätetty Kepun ja kaupan keskusliikkeiden huoleksi. Siitä voi lukea Maaseudun Tulevaisuudesta.

Ruokaan liittyvä politiikka, esimerkiksi maatalouden nopea siirtymä teolliseen skaalaan, on esitetty Suomessa asiana, jota ohjaavat EU:n ja markkinoiden näkymättömät kädet, ja jolta kansalaisten ei kannatakaan vaatia mitään. (Sehän ei ole Suomessa mitenkään harvinainen tapa puhua politiikasta. Pieni maa on vain lastu lainehilla, kansalaiset älkööt vaivatko päitään!)

Nyt käsillä saattaa olla jonkinlainen pohjakosketus, kun kolmen vuoden äärisäät ovat tuhonneet satoja, maatalousyritysten kannattavuus on romahtanut ja velkataakan alla hikoilevat tuottajat uhkaavat lopettaa tuottamisen tyystin. Samalla ilmastotavoitteet luovat painetta luopua fossiilisista polttoaineista ja muuttaa peltomaita hiilinieluiksi, jotka puhdistaisivat ilmakehää. Jokin maatalouden suunnanmuutos lienee välttämätön.

Odotin innoissani hallituksen elokuista budjettiriihtä, jossa pohdittiin kriisipakettia kuivasta kesästä ja kannattavuuden alamäestä kärsineille viljelijöille. Vihdoin puhuttaisiin maatalouspolitiikan suurista suunnista. Keskustavetoiselle hallitukselle se olisi mainio tilaisuus linjata, mihin suuntaan Suomen maataloutta kehitetään. Toisaalta oppositiossa oleville vihreille syntyisi mahdollisuus kertoa, miten asiat heidän näkökulmastaan pitäisi hoitaa – luomutuotanto nyt ainakin on myötätuulessa, ja kuntavaaleissa puolue kasvatti kannatustaan roimasti pikkupaikkakunnilla. Ruotsissa sisarpuolue Miljöpartiet innostuikin jo kesällä vaatimaan maatalouden suurta murrosta, joka veisi alaa ilmastoystävällisempään suuntaan ja lisäisi kotimaista ruuantuotantoa.

No, Sipilän hallituksen budjettiesitykseen päätyi 50 miljoonan euron tuki, joka kohdistettiin suuria investointeja tehneille ja paljon polttoaineita käyttäville tiloille. Siis lisää sitä politiikkaa, jota maassa on tehty 1990-luvun alusta saakka. Vihreät osallistuivat keskusteluun olemalla keskenään erimielisiä siitä, onko kriisiapu ylipäänsä oikein.

Ja kun budjettiriihi oli jo ohi, vihreät julkaisivat vaisuhkon maatalouspoliittisen ohjelman. Siitä uutisoi puolueen omien kanavien lisäksi vain Maaseudun Tulevaisuus.

Lue myös Hanna Nikkasen pitkä reportaasi maaseudun ahdingosta: "Hyvin huono vuosi".