Valoisa huone sai uuden suomennoksen: ”Perustekstien ääreen pitää aina palata”

Ranskalaisen semiologin, esseistin ja kirjallisuustieteilijän Roland Barthesin (1915–1980) viimeiseksi jäänyt teos Valoisa huone (alkuteksti La chambre claire: Note sur la photographie, 1980, yhteisjulkaisijoina Cahiers du cinéma, Éditions Gallimard ja Éditions du Seuil) julkaistiin suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1985 (suom. Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto, Kansankulttuuri Oy & Suomen valokuvataiteen museon säätiö). Nyt valokuvateorian kanonisoitu klassikko, lukemattomien viitteiden lähde ja omaa elämäänsä elänyt teoskummajainen on saanut uuden käännöksen.

Alkuperäisen Valoisan huoneen ilmestymisen aikaan valokuvateoriaa oli kirjoitettu vielä melko vähän. Walter Benjaminin teksti ”A Short History of Photography” (alkuteksti Kleine Geschichte der Photographie) oli ilmestynyt kolmiosaisena aikakauslehti Die Literarische Weltissä syksyllä 1931 ja hänen kuuluisa esseensä ”The Work of Art in the Age of Mechanical Reproduction” (alkuteksti Das Kunstwerk im Zeitalter seiner technischen Reproduzierbarkeit) vuonna 1935. Sen sijaan muut edelleen hyvin tunnetut valokuvaa käsittelevät tekstit, kuten John Bergerin Ways of Seeing (1972, Penguin Books) ja Susan Sontagin On Photography (1977, Farrar, Straus and Giroux), olivat verrattain viimeaikaista kirjallisuutta.

Barthesin äiti, Henriette Barthes kuoli lokakuussa 1977 ja häneen syvästi kiintynyt Barthes joutui kohtaamaan kuoleman ja surun. Iäkkään äitinsä kuolemaa seuranneena päivänä Barthes ryhtyi kirjoittamaan surun herättämistä tunteistaan ja ajatuksistaan. Nämä muistiinpanot on julkaistu postuumisti vuonna 2009 nimellä Journal de Deuil (Seuil) eli Surupäiväkirja, mutta äidin menettäminen ja kuoleman kohtaaminen ovat myös Valoisan huoneen keskeisimpiä teemoja. Barthesin elämänkerran kirjoittaneen Tipahine Samoyaultin mukaan Barthes onnistui säilyttämään Valoisassa huoneessa äitinsä ikuisen muiston.

Valoisa huone sai alkunsa, kun aikakauslehti Les Cahiers du cinéma pyysi Barthesilta tekstiä elokuvaa koskevien kirjojen sarjaansa. Barthes oli jo aikaisemmin kirjoittanut valokuvaa käsittelevä esseitä, kuten ”Le message photographiquen” (1961) ja ”Rhétorique de l'imagen” (1964). Valoisan huoneen hän kirjoitti kevätkesällä 1979.

Teos julkaistiin helmikuussa 1980, mutta kirja ei ollut kahdeksankymmentäluvun alussa sitä, mitä semiologina tunnetulta Barthesilta tai valokuvateorialta odotettiin. Poikkeuksellisen omituisesta teoksesta on kuitenkin muodostunut keskeinen valokuvateoreettinen teksti, jota ei ole unohdettu tai loppuun käsitelty, kuten nyt ilmestyvä uusi suomennos osoittaa. Henkilökohtaisessa ja verkkomaisessa teoksessa on jotain samaa kuin vanhoissa perhevalokuvissa, joita jokainen perheenjäsen ja sukupolvi katsoo omasta näkökulmastaan ja löytää niistä sekä merkityksiä että vähän itseään.

Kesällä 2022 Kuvataideakatemian valokuvataiteen professori Marjaana Kella luki ranskalaisen kirjallisuuden tutkijan Johnnie Grattonin artikkelin ”Camera Lucida: Obscured in Translation” (2020), joka käsitteli Valoisan huoneen lähes neljäkymmentä vuotta vanhan englanninkielisen käännöksen Camera Lucida: Reflections on Photography (1981, Hill & Wang) ongelmia. Samalla alkoi sähköpostiajatustenvaihto kirjailijan ja Aalto-yliopiston valokuvataiteen yliopistonlehtorin Hanna Weseliuksen kanssa. Myöhemmin, hetkenä jota kumpikaan ei enää muista, Kella kysyi Weseliukselta, lähtisikö hän mukaan uudelleen suomentamaan Valoisaa huonetta. Kirjan julkaisevan  Bokehin Antti Nylénin ei tarvinnut miettiä kahdesti, kun suomentajakaksikko otti häneen yhteyttä.

Antti Nylén (AN): Luin vanhan suomennoksen viimeksi joskus kymmenisen vuotta sitten kirjoittaessani Johdatus filmiaikaan -kirjaani ja kiinnitin huomiota siihen, ettei suomennoksen tekstistä saa oikein selvää. Ilmaisu vaikutti kompromissin makuiselta ja oli huonoa käännöskieltä. Sanoisin, että on tiedetty pitkään, ettei Valoisan huoneen vanha käännös enää palvele tehtävässään. Uudesta suomennoksesta on keskusteltu vuosien varrella ja kysymys on kai lähinnä ollut, kuka sen jaksaisi tehdä. Välillä olen pohtinut tekisinkö sen itse, mutta hyvä etten ryhtynyt. Nyt saimme kääntäjät, jotka olivat paremmin perillä teoksen filosofisesta taustasta ja siitä, kuinka teksti syntyi.

Edellinen Valoisan huoneen suomennos on ajalta, jolloin pääsy tietokantoihin, aiempiin Barthesin teoksiin ja teksteihin sekä hänen työhönsä keskittyneeseen tutkimukseen oli monimutkaisempaa tai jopa mahdotonta. Ensimmäisen suomennoksen julkaisuvuoteen 1985 verrattuna Barthesia koskevaa tutkimustyötä on saatavilla moninkertaisesti enemmän. Teoksen ajattelua pohjustaneet luennot, Barthesin henkilökohtainen kirjeenvaihto, muistiinpanot ja muuta kirjailijan jäämistöstä löytynyttä materiaalia on julkaistu postuumisti, osa vasta tällä vuosituhannella. 

Tekstin kääntämisen haasteisiin kuului Roland Barthesin tapa kirjoittaa. (Esimerkiksi: Tekstiä katkovat sulkulauseet, joissa on ikään kuin toinen ääni, isolla alkukirjaimella kirjoitetut substantiivit, sekä Välimerkit: kaksoispisteet ja puolipisteet; joiden käyttö ei tunnu noudattavan mitään tunnettua kirjoitusjärjestelmää.) Tekstin omalaatuisuuksiin kuuluuvat myös lainausmerkkien ironiselta tai epätietoiselta vaikuttava ”käyttö”, sekä huudahtelu!

AN: Olin alun perin sitä mieltä, ettei kieliasun kummallisuuksissa ole mitään järkeä, että esimerkiksi tavalliset sanat, joita Barthes kapitalisoi, pitäisi kirjoittaa pienellä kirjaimella. Olisin myös normalisoinut välimerkkien käyttöä. Ranskalaisessa proosassa puolipiste ja kaksoispiste ovat yleisempiä kuin suomenkielisessä kirjakielessä, mutta Barthesin tapa käyttää niitä on ranskankielisen kirjoittamisenkin kehyksessä kummallista. Prosessin aikana tuli selväksi, että kyseessä on erikoistapaus.

Marjaana Kella (MK): Barthesin kirjoittamisessa esimerkiksi ajelehtiminen ja katkokset ovat tapa kantaa kirjan sisältöä. Hän halusi luopua argumentaatiosta, joka päättyy johonkin. Tekstin piti olla sellaista, että siinä siirrytään johonkin, nimetään jokin asia, kehystetään se ja todetaan, ettei se ollutkaan näin vaan se on myös näin ja sitten lähdetään uudelleen rakentamaan sitä. Se on hänen tapansa välttää dogmaattista ajattelua.

Hanna Weselius (HW): Luimme käännöstyön aikana valtavasti tutkimuskirjallisuutta ja mitä enemmän luimme, sitä selvemmin ymmärsimme, miten runsas teos Valoisa huone on. Barthes on valmistellut kirjassa esittämiään ajatuksia vuosikymmenet ja on ollut kielen ja kirjoittamisen kanssa todella tarkka. Tekstiä ei voinut lähteä muokkaamaan noin vain, sillä muoto on samalla ajatus, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Ilmaisussa yritetään tavoittaa jotakin sellaista, mitä sanoilla ei voi tavoittaa. Hän pohtii valokuvan ja tekstin eroa. Sitä, miten valokuvalla voi sattumalta tavoittaa sen, mitä sanoilla ei voi. Samaa asiaa kohti voi pyrkiä sanoilla, kuten Barthes: käyttämällä niitä hirveän määrän eri tavoilla, kiertelemällä ja kaartamalla niillä kohti sitä, minne haluaisi osua, mutta ei vain osu.

AN: Tekstin outoutta ja ongelmallisuutta ei voi korostaa tarpeeksi. Se on sisäisesti ristiriitainen ja siinä on sellainen tunnelma, että tekijä on kirjoittanut välillä ihan mitä sattuu jonkun oudon vaistonsa varassa. Sulkulisäykset ja kaksoispisteketjukset tuovat tekstiin mutisevan tunnelman.

Englanninkielinen käännös Camera Lucida ilmestyi vuonna 1981, vain vuosi alkuperäiskielellä julkaistun teoksen jälkeen. The New York Times julkaisi saman vuoden elokuussa Andy Grundbergin kirjoittaman kritiikin, jossa Grundberg lyttäsi teoksen ja Barthesin. Kritiikki päättyi säälivään näkemykseen kirjasta: ”By the book's end, then, the author seems totally, achingly alone. He is alone among photographic thinkers, alone among semiotic analysts, alone with the memory of his mother…Barthes also saw desire, grief and pity in photographs, however; one reads Camera Lucida and encounters the same feelings.”

Grundbergin kritiikki ei ollut ainoa laatuaan. Teosta ymmärtämättömiä riitti. Eräänä päivänä -fraasilla alkava Valoisa huone on kuitenkin osoittautunut kaikkea muuta kuin kirjalliseksi mahalaskuksi tai osoitukseksi tunnetun ajattelijan arvostelukyvyn pettämisestä. Teoksessa esitetyt käsitteet punctum ja studium, joilla Barthes esittää valokuvan ominaisuuksia suhteessa valokuvan katsomisen kokemukseen, ovat vakiintuneet valokuvaajien ja valokuvateorian käyttöön. Teos innoittaa lukijoita ja tutkijoita edelleen uusiin tulkintoihin tekstin sisällöstä.

MK: Aloittaessani valokuvauksen opinnot vuonna 1987 kirjaa luettiin ja tulkittiin tietyllä lailla, mutta nykyisin saatavilla olevan tiedon ja tutkimuksen varassa suhtautuminen teokseen on erilaista. Johtuu varmasti siitäkin, etteivät ensimmäiset käännökset olleet kovin onnistuneita. Ensimmäinen lukukokemukseni ja käsitykseni Valoisasta huoneesta on kaukana siitä, mikä minulle on sittemmin muodostunut. Esimerkiksi punctumia etsittiin silloin valokuvista niin, että missä kohtaa kuvaa se sijaitsee, vaikka eihän punctum ole ollenkaan jaettavissa oleva asia.

HW: Luin teoksen ensimmäistä kertaa ollessani opiskelijavaihdossa Lontoossa syksyllä 1997. Olin 25-vuotias ja kiinnostunut kuvajournalismista. Jälkikäteen ajatellen ymmärrykseni lukemastani ei ollut kummoinen ja tein tekstin kanssa sen, minkä monet muutkin eli poimin kohtia, jotka olivat mielestäni mielenkiintoisia tai jännittäviä. Pohdiskelin aika pinnallisesti juuri esimerkiksi punctumia.

AN: Suhteeni tekstiin on ollut aina hieman ärsyyntynyt. On vaivaannuttavaa, että siihen viitataan joka ikinen kerta kaikissa valokuvaa sivuavissa kirjoituksissa. Se on kummallinen ja kiusallinen piirre. Onko valokuvasta ajateltu niin vähän mitään relevanttia, että tämä yksi teksti valikoituu aina viittauskohteeksi? Tämän vuoksi olen dissannut kirjaa ja olen nimenomaan ollut ottamatta sitä puheeksi, koska muut tekevät niin. Käytyäni tekstin perusteellisesti läpi ymmärsin ainakin yhden syyn jatkuvaan viittaamiseen. Se on kummallinen. Monin tavoin ongelmallinen ja häiriintynyt ja siksi kiehtova. Sieltä löytyy kaikkea, kun vaan etsii. Teksti on siinä määrin runoutta, että kestää loputtoman viittailun, ammentamisen ja tutkimisen.                     

MK: Valoisa huonehan ei oikeastaan käsittele valokuvausta, vaikka siinä valokuvastakin on kysymys, mutta se ei ollut tyylilajissaan ja ilmestyessään sellainen mihin oli totuttu kahdeksankymmentäluvun alussa.

HW: Kirjassa on jokin hämmästyttävä ominaisuus, minkä vuoksi se jaksaa kiinnostaa ihmisiä. Se on tuottanut [ilmestymisensä jälkeen] kaunokirjallisuutta sekä taiteellisia ja tieteellisiä tulkintoja. Ymmärtääkseni juuri tämän Grundbergin arvostelun ilmestymisen aikoihin kirjaan pettyneitä oli enemmänkin. Se saattoi johtua siitä, ettei kirja ollutkaan kuvan semiologiaa.

MK: Niin, se ei ollut kovin loogista tai argumentoivaa.

HW: Eikä valokuvan teoriaa.

Ellei teos ole valokuvateoriaa niin mitä se on?

HW: Valoisa huone on poikkeuksellisen runsas siksi, että siinä on niin paljon elementtejä. Se on materiaalinen teksti täynnä tavaraa. Sitä on kutsuttu salapoliisiromaanimaiseksi. Paitsi että siinä on juonirakennelma, jossa haetaan ydintä ja löydetäänkin se, niin ajattelen, että salapoliisityömäisyys liittyy sen lukemiseen ja johtolankoihin, siihen kuinka mikä vaan voi merkitä mitä vaan. Se on varmaankin aukkoisuutensa vuoksi teos, johon pystyy tarttumaan kaikenlaisten tottumusten kautta. Merkityksellisintä siinä on kuitenkin kieli, hahmo ja muoto. Ihailen Barthesin tekemää työtä ja hänen saavuttamaansa tulosta.

AN: Tästä kirjasta on mahdoton päästä yhteisymmärrykseen. Sillä on pitkä tulkintahistoria, joka generoi entisestään erilaisia tulkintoja niin, että keskustelu koskeekin jo teoksen vastaanottoa ja niitä tapoja, joilla sitä on luettu.

MK: Meillä jää tässä maailman kuvatulvassa näkemättä se, minkä valokuva voi antaa meille. Sen, mikä on esillä valokuvassa aivan erityisellä tavalla, koska valokuva on mykkä ja pysähtynyt. Se on ihan perustavanlaatuista ja oleellista, mutta en pysty sitä tämän enempää avaamaan. Teos käsittelee tavallaan olemassaoloa yksinkertaisella tavalla, mikä vaan peittyy helposti arkipäivässä. Barthes tavallaan kehottaa katsomaan sitä katkoksena, joka voi välittää jotakin, mitä emme muulla tavoin saavuta. Siitä tässä on mielestäni kyse.

Roland Barthesin teoksista on suomennettu aiemmin ainakin Rakastuneen kielellä (suom. Tarja Roinila, 1977, Nemo), Tekijän kuolema, tekstin syntymä (suom. Lea Rojola ja Pirjo Thorel, 1993, Vastapaino) ja Tekstin hurma (suom. Raija Sironen, 1993, Vastapaino). Kielen ja tekstin tutkimiselle omistautunut Roland Barthes oli ollut jo ennen Valoisaa huonetta kiinnostunut romaanin kirjoittamisesta, mutta Valoisaa huonetta ei kuitenkaan pidetä hänen yrityksenään kirjoittaa kaunokirjallisuutta.

25. helmikuuta 1980 Roland Barthes osallistui François Mitterrandin isännöimälle lounaalle. Sen jälkeen Barthes käveli työpaikalleen Collège de Franceen. Ylittäessään tietä yliopiston edustalla Barthes ei havainnut lähestyvää autoa, joka törmäsi häneen. Tajuton kirjailija kuljetettiin onnettomuuspaikalta sairaalaan, jossa hän kuoli keuhkomplikaatioihin noin kuukauden jälkeen 26. maaliskuuta, vain runsas kuukausi Valoisan huoneen ilmestymisen jälkeen. Vielä onnettomuuspäivän aamuna Roland Barthes oli kirjoittanut esseetä, jonka otsikon voisi kääntää suomeksi ”Emme koskaan osa puhua siitä mitä rakastamme” (”On échoue toujours à parler de ce qu'on aime”).

Valoisan huoneen sisällön huomioon ottaen kohtalonomainen onnettomuus ja kuolema on innoittanut esimerkiksi suomeksikin käännetyn Laurent Binetin murhamysteerin Kuka murhasi Roland Barthesin? (suom. Lotta Toivanen, 2017, Gummerus), jossa Barthesin kuolemaan ovat sotkeutuneet niin valtionjohto kuin salaiset agentitkin. 

HW: Hänen kuolemastaan on kirjoitettu paljon. Hän joutui auton töytäisemäksi ja kuoli joitakin viikkoja sen jälkeen sairaalassa. Tämä on innoittanut monia tekstejä. Hän itse kutsuisi sitä ehkä biografeemiksi, jonka hän Valoisassa huoneessa määrittelee kulttuuriseksi figuuriksi muodostuvaksi pieneksi yksityiskohdaksi jonkun elämästä.

MK: Barthesin äiti oli kuollut joitain vuosia ennen tätä, ja se oli iskenyt Barthesiin kovasti. Hän asui äitinsä kanssa koko ikänsä ja oli äidin yksin kasvattama. Onnettomuutta ei pidetty fataalisena, mutta ehkä vähän yllättäen hän kuitenkin kuoli saamiinsa vammoihin.

HW: Valoisa huone on henkilökohtainen teos, jossa hän kirjoittaa itsestään ja omasta näkökulmastaan. Vaikka emmehän me tiedä hänen elämästään paljoakaan. Hän aloitti omaelämäkertateoksensa Roland Barthes par Roland Barthes (1975, Écrivains de toujours/Seuil) sanoilla ”kaikki tämä tulee tulkita niin kuin se olisi romaanihenkilön sanomaa”. Hän kirjoittaa itsestään, muttei kuitenkaan, mikä tietysti on selvää kaikessa kirjallisuudessa. Eihän autofiktiokaan kerro kirjailijasta, vaan jostain tekstin sisällä olevasta hahmosta. Barthes yrittää tehdä selkoa omasta kokemuksestaan, joka on itselleenkin käsittämätön. Minulle teoksen varsinainen mysteeri on olemisen mysteeri. Se, mitä täällä oleminen tarkoittaa ja miten sitä mitenkään pystyisi ymmärtämään.

Uuden suomennoksen yhteydessä Bokeh julkaisee myös Varjokuvaimen, joka sai alkunsa siitä, ettei teokseen saanut liittää suomentajien esipuhetta tai tehdä muitakaan lisäyksiä. Varjokuvain toimii itsenäisenä yleisesittelynä kirjalle, ja lisäksi siinä on molempien suomentajien kirjoittamat esseet. Sekä yhdessä että erikseen saatavilla olevien teosten toivotaan pysyvän yhdessä, mutta tekijöiden mielestä on kiinnostavaa, kuinka teokset todennäköisesti myös erkanevat toisistaan. Varjokuvaimen esseet kuvastavat suomentajien tulkintoja ja ajatuksia teoksesta. Kellan mukaan ajatuksena oli, että suomenkieliset kommentaaritekstit voisivat tuoda myös suomen kielellä käytävään valokuvakeskusteluun jotain, sillä alan tekstejä julkaistaan nykyään lähinnä englanniksi eikä tekstejä käsitellä suomen kielellä.

Suomalaisia tai ainakin suomalaista mediaa puhuttanut lukemisen ja kulttuurikritiikin taso nousee väistämättä mieleen, kun pohtii millaisen keskustelun keskelle älykkö-Barthesin monitulkintainen teos ja Varjokuvaimen esseet mätkähtävät. Mitä vaativan tekstin juuri suomentaneet tekijät debatista ajattelevat?

HW: Mielestäni kulttuurikeskustelu, missä mietitään, saako ihminen tuntea itseään tyhmäksi tai tietämättömäksi, on idioottimaista. Tunnen itseni tyhmäksi joka päivä ja se on oikein terveellistä. Sille voi yrittää tehdä jotain, vaikka oppimalla lisää, ei se ole sen kummempaa. Kulttuurista keskusteleminen ei saisi pääsääntöisesti keskittyä tuollaiseen kysymykseen.

MK: On olemassa erilaisia kirjoja erilaisille lukijoille. Ei ole kirjoittamisen tapaa, joka tyydyttäisi kaikkia. Mietimme käännöstä tehdessämme, paljonko pitäisi tulkita valmiiksi tai pitäisikö tekstiin lisätä selittäviä sanoja. Pitäisikö kirjoittaa ja kääntää teksti muotoon, jonka kaikki varmasti ymmärtäisivät, mutta emmehän me niin voi toimia. Anttikin huomautti, ettei kääntäjä voi lisätä tekstiin omiaan. Selittäminen olisi ehkä tehnyt asiat yksinkertaisemmaksi, mutta valmiiksi tulkitseminen vie lukijan mahdollisuudet tulkita lukemaansa toisin. Tekstin tekeminen yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on ei ole oikein.

HW: Kulttuurituotteiden perimmäinen idea ei ole se, että kaikesta pitäisi tehdä mahdollisimman helppoa. Kulttuuriin kuuluu ehdottomasti se, että jotkut asiat ovat vaikeita ja että on asioita, joita ei ymmärrä. Itselleni tulee usein vastaan filosofisia teoksia, joita en ymmärrä, mutta en minä siitä hermostu tai mene tolaltani. Sehän on hyvä, että ymmärtää rajallisuutensa ja sen, etteivät kiinnostavat asiat lopu maailmasta. Pedagoginakin ajattelen, että ymmärtämisen yritysharjoitukset ovat terveellisiä ihmisille. Siinähän voi käydä niinkin onnekkaasti, että oivaltaa jotain. Vähän kuin onnistuisi kaivamaan uutta tilaa ympärilleen. Se on kulttuurin idea.

Suomenkielistä epäkaupallista kirjallisuutta julkaiseva Nylén ja korkeakouluissa valokuvataidetta opettavat Weselius ja Kella pohtivat teoriakirjallisuuden suomennoksien tarpeellisuutta myös alan kehittymisen, säilyttämisen ja tulevaisuuden näkökulmasta.

HW: Suomenkielinen yliopistosivistys on nuori asia, jonka eteen tehtiin aikoinaan tosi paljon töitä ja nyt pikkuhiljaa sitä murennetaan ihan itse muuttamalla korkeakouluopintoja enemmän ja enemmän englanninkielisiksi. Monikielisyys on hyvä asia, mutta pelkkä englanninkielisyys ei. On tärkeää, että korkeakoulussa sivistetyt ja sivistyneet ihmiset osaisivat ajatella omalla kielellään kunnolla, koska muulla kielellä ajatteleminen voi jonkun mielestä näyttää hienolta ja kuulostaa hienolta, mutta se ei ole syvää. Se ei mene ymmärrykseen ytimiin asti.

MK: Vaikka kuinka sanoisi osaavansa hyvin englantia niin se on kuitenkin aivan eri taso kuin

heillä, jotka sitä ymmärtävät ja puhuvat äidinkielenään. Usein kuulee sanottavan, kuinka jotkut nuoret pelaavat paljon pelejä ja oppivat siinä hyvän englannin, mutta on aika surullista, jos ajattelun äidinkieli tulee amerikkalaisesta pelimaailmasta.

HW: Englanti, jota käytämme opinnoissa, on niin ohutta, että siinä köyhtyy myös englannin kieli. On tärkeää, että pitkälle viedyn ajattelun sanasto ja terminologia säilyvät suomen kielessä.

MK: God is in the details. Yksityiskohdat edustavat metonyymisesti isoja asioita ja silloin kun puhumme kieltä, joka on paljon yksinkertaisempaa nyansseiltaan kuin äidinkielemme, meiltä katoaa jotain. Tilanne on tällä hetkellä hankala, koska todella paljon yliopisto-opinnoista opetetaan englanniksi. Koska suomi on äidinkielemme, tuntuu kuin jotain luovuttaisi pois, jos joutuu luopumaan kielestään.

AN: Jos halutaan, että suomen kielellä voidaan puhua asioista, tarvitsemme suomenkielisiä tekstejä. Voisimmehan tehdä päätöksen, ettemme puhu valokuvan teoriasta suomeksi. Yliopistomaailmassa näin on jo vähän tehtykin. Suomenkielisen kirjallisuuden julkaisijana keskeisin arvoni on, että suomeksi muotoillaan hankalia teemoja ja aiheita ja pidämme yllä kykyä keskustella asioista suomeksi.

Onko tekijöillä toiveita uuden suomennoksen yleisöstä?

AN: Kuvittelisin, että teokselle on lukijoita myös valokuvakeskustelun ulkopuolelta. Äidin kuolema, 1900-luvun tapahtumat ja kulttuurinen tausta voivat tehdä teoksesta mielenkiintoisen myös viattomalle lukijalle, joka ei tiedä lukevansa valokuvateorian pyhää tekstiä.

HW: Toivoisin, että tämän lukevat kaikki, jotka ovat ajatelleet Valoisan huoneen olevan hämärä teos, jota ei voi ymmärtää, mutta etenkin valokuvan opiskelijat, valokuvan kanssa työskentelevät ihmiset sekä ilman muuta kirjoittamisesta kiinnostuneet. Teos käsittelee jokaista koskettavaa asiaa, joka on kaikkien elämässä piilossa ja näkyvissä.

MK: Ajattelen usein opiskelijoita ja sitä, miten heille voisi avata joitain näkökulmia valokuvaan. Jokaisella on tietysti oma tapansa lähestyä mediumia, mutta jos voisin avata heille jonkin uuden näkökulman välineeseen niin se riittää. Ei tässä maailmassa kauhean paljon voi tehdä. Mutta tällaisia pieniä asioita voi tehdä.

AN: Valoisaa huonetta kannattaa lukea tarkemmin jo sen vuoksi, että siitä on tullut perusteksti ja perustekstien ääreen pitää aina palata. Se selvittää päätä ja puhdistaa pöytää, kun katsotaan, mitä kirjassa oikeastaan sanotaankaan. Keskustelun etääntyessä alkulähteestään vaarana on, ettei enää tiedetä mistä puhutaan, ja tuloksena on mölinää.

Juttu on koostettu kahdesta eri keskustelusta Kellan ja Weseliuksen kesken ja puhelinhaastattelusta Nylénin kanssa.