Essee: Entä jos Erja Yläjärvi on oikeassa?

Marraskuisena iltana istuin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintojuhlassa, kun vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi piti puheen. Lyhyessä ajassa tapahtui aika paljon. Kun Yläjärvi kommentoi kulttuurijournalismia, hän taisi mainita ainakin sanat arrogantti, akateeminen ja vaikea. Hän sanoi tuntevansa itsensä usein tyhmäksi taidepuheen äärellä ja toivoi kritiikeiltä ”elämyksellisyyttä”. Hän mainitsi toistuvasti ”erilaiset alustat” ja ilmoitti lopuksi yleisössä istuville kriitikoille, että heille järjestettäisiin koulutus.

Vastaanotto oli ennakoitavissa. ”Pystyvideoita Tiktokiin”, jatkoilla ennustettiin. Pian somessa vitsailtiin, että Akateemisen kirjakaupan nimi pitäisi vaihtaa Elämykselliseksi kirjakaupaksi, ettei vain kukaan kokisi sitä liian vaikeaksi.

Toimittajat ja kriitikot ovat puhuneet puheesta (ja sitä seuranneesta kolumnista) melkein kuukauden. Ei ihme: se oli aika ristiriitainen. Minusta tuntui myös, että Yläjärvi viittasi johonkin tiettyyn keskusteluun nimeämättä sitä. Mutta kun hän puhui siitä, että kulttuurijournalismin kielen ei pitäisi sulkea ulos, huomasin… nyökkäileväni. 

KAIKKI ALKOI, kun 1900-luvun lopulla päädyin sattumalta opiskelemaan englannin kieltä ja kirjallisuutta yliopistoon. Noihin aikoihin englanninkielisessä maailmassa käytiin vilkasta keskustelua erilaisten asiantuntijatekstien luettavuudesta. Ulossulkevan kielen kritiikki oli käynnistynyt pari vuosikymmentä aiemmin oikeustieteen parissa ja sen ajatukset olivat levinneet hallintoon, politiikkaan ja yliopistoille. Niin sanottu Plain English -kampanja vaati, että vallan instituutioissa ei saisi käyttää kieltä, jota ihmiset eivät ymmärrä, koska siitä seuraa parhaimmillaankin ulkopuolisuutta ja pahimmillaan osattomuutta, sairautta ja oikeusmurhia.

Radikalisoiduin ajatuksesta, että tieteen kielen tulisi aueta kaikille. Mutkikkaiden käsitteiden ilmaiseminen selkeästi vaati ponnistelua, mutta kilvoittelussa oli jotain villitsevää. Luin kotiläksynä George Orwellin kielipamflettia Politics and the English Language, ja ahmin kielitieteilijä David Crystalin teoksia, joissa hän kirjoitti tutkimuksista niin vetävästi että kuka tahansa saattoi hullaantua etymologiasta. 

Suomenkielisen yliopistomaailman suhde kieleen oli melko erilainen. Kerran olin kirjoittanut esseen ja opettaja sanoi, että teksti oli muuten hyvä, mutta tyyliä voisi muuttaa. Miten? Hän kehotti korvaamaan aktiivilauseita passiivilla. Sellainen on ”akateemista tyyliä”, opettaja selitti.

Ajattelen tuota aika usein – etenkin kun luen akateemista tyyliä. Joskus ne tekstit ovat akateemisia, mutta ne voivat olla muitakin. ”Tyylin” yleisiä piirteitä ovat passiivin lisäksi ylipitkät virkkeet, substantiivitauti ja kankeat lauseenvastikkeet, raskas erityissanasto ja vieraslainat. Kaikki oivallisia keinoja pitää ulkopuolinen lukija ulkona.

MILLAINEN ON ”nelivuotinen maaperän olemusta ja elämää tutkiva projekti, joka tapahtuu erilaisten kollaboraatioiden, teosten ja tekojen muodossa vaihtelevissa lokaatioissa”?

Mitä tarkoittaa, että ”[t]ila tilallisuutena merkitsee sitä, että emme suhtaudu tilaan annettuna, neutraalina tai universaalina aiheena tai olemuksena, jonkinlaisena pysähtyneenä olotilana”?

Taiteilija ja tutkija Kalle Lampelalla on tietokoneellaan ehkä Suomen kattavin kokoelma vaikeinta taidehorinaa. Äskeiset olivat hänen kokoelmistaan. Syynä keräilyyn on Lampelan projekti ”Varo taidejargonia”, joka oli esillä Mäntän kuvataideviikoilla ja löytyy samalla nimellä Instagramista. Lampela nostaa erilaisia taidepuheen muotisanoja ja esimerkkejä niiden käytöstä. Praktiikka, narratiivi, konstellaatio, haptinen! 

Aineistonsa hän on kerännyt esimerkiksi Taide-lehden ja Mustekala.fi:n jutuista sekä gallerioiden ja museoiden esittelyteksteistä. 

”En ole itse syntynyt taidekielen äärelle, vaan parikymppisenä tämmönen kuvataidepuhe oli mulle vielä aika outoa”,  Lampela kertoo videopuhelulla. ”Kun 90-luvulla luin Taide-lehteä, niin en minä kyllä niitä juttuja ymmärtänyt.”

Hän on sekä kuvataiteilija että sosiologi. Yksi syy lähteä opiskelemaan sosiologiaa oli, että Lampelaa kiinnosti, kuinka vaikeaa taidetta on kuvata sanoilla. Hän arvelee, että tuo vaikeus on yksi syy jargonin pyörittelylle.

”Yritetään sanoa jotain, mitä ei ehkä oikein osata.”

Hän lähti tarkoitushakuisesti etsimään ulossulkevia ja merkitystä hämärtäviä tekstejä, mutta yllättyi silti siitä, kuinka paljon löytyi. ”Että voiko tää olla tottakaan?”

Lampela kertoo puhuvansa jargonia nykyään sujuvasti. Tutkijana hän on myös onnistuneesti lukenut kaikki Taide-lehden numerot vuodesta 1960. 

”Jos esimerkiksi juttelen kollegan kanssa, joka on erittäin perillä taiteenfilosofiasta ja estetiikasta, niin me saamme puhua aika hurjilla käsitteillä. Se on joskus jopa nopeampaa, vähän niin kuin slangi.”

Kun jargonin oppi, se tarttui kieleen nopeasti. "Huomasin, että tuli sellainen moodi, että pystyy aika helposti puputtamaan sitä kamaa."

Mutta kun sitten tuli tarve kirjoittaa yleiskielisesti, hän huomasi, että se olikin vaikeaa. 

”Ei voinut ajautua tuttuun rekisteriin, piti oikeasti ajatella.”

Lampela kertoo saaneensa taidejargonhankkeestaan hyvin innostunutta palautetta kulttuurialan ihmisiltä, etenkin kuvataiteen ulkopuolelta.

”Tajusin, että tietenkään kysymys ei ole vain kuvataiteesta, vaan laajemmin siitä, miten taiteesta viestitään yleisölle.”

Kaikki eivät tykänneet. Jotkut suuttuivat tosissaan.

”Myönnettäköön, kyllä minä halusin piikitellä ja provosoida. Jotkut mun postaukset olivat tosi poleemisia. Se on ehkä vähän semmonen henkilökohtainen piirre…”

Lampela sanoo, että saatu kritiikki kyllä mietitytti. Moni kun oli sitä mieltä, että hänen irvailunsa on populismia, joka tasapäistää ja tyhmistää ja kääntyy taidetta vastaan. 

”Ne tiukimmat kommentit, joita sain… Kyllä mun piti  pari kertaa nielaista, että mitähän mä oon tekemässä; sataako tämä persujen laariin.”

Lopulta hän ei pelkää niin käyvän. Kulttuurialan sisäinen kritiikki tuskin kiinnostaa populisteja, Lampela sanoo.

”Mun mielestäni taidekentän kielen kritisoiminen ei ole tasapäistämistä vaan instituution sisäistä kritiikkiä. Se on myös itsekritiikkiä. Keskustellaan siitä, mitä me ollaan oikein tekemässä. Tässä mielessä persujen agendahan on ihan joku muu. He haluavat ajaa alas taiteen rahoituksen ja jättää sen markkinoiden armoille.” 

LAMPELAN SAAMAT reaktiot kuulostavat tutulta. Jos hän keräilee taidehorinaa, olen itse ehkä keräillyt kielestä käytäviä kamppailuja. 

Kritiikki tällaista kieltä kohtaan herättää puolustusreaktion, joka toistuu hyvin samanlaisena, alasta ja aikakaudesta riippumatta. Sen yleiset argumentit kuuluvat: 

1. Näin vaikeista asioista ei ole mahdollista puhua yksinkertaisesti. 

2. Mutkikkaan kielen kritiikki on populismia ja asiantuntijavihaa. 

3: Ei tätä kaikkien tarvitsekaan ymmärtää. 

4. Miksi meiltä vaaditaan ymmärrettävyyttä mutta joltain muulta ei?

Kohdan yksi kuulin yliopistovuosina lukuisia kertoja. Kohta kaksi vetoaa tällä hetkellä: populismia ja asiantuntijavihaa kun maailmassa riittää. Kohta kolme on harvinaisempi, mutta ei tavaton: juuri tätä kirjoittaessani luin tekstin, jossa kaksi historioitsijaa puolustautui tieteellisen kirjoittamisen kritiikiltä väittämällä, että väitöskirjojen tiivistelmiä ei ole edes tarkoitettu tiedeyhteisön ulkopuolisille lukijoille. Lisäksi he valittivat, että vain humanisteilta vaaditaan luettavuutta, koska luullaan että humanismi on helppoa. (Lopuksi he vielä pilkkasivat aiheesta kirjoittaneen The Timesin toimittajan koulutustasoa.)

Tänä syksynä olen myös kuullut usein, että kulttuurikritiikiltä vaaditaan yleistajuisuutta, vaikka taloustoimittajat saavat kirjoittaa täysin käsittämätöntä jargonia. Se saattaa pitää paikkansa, mutta en usko että kritiikin rimaa kannattaa asettaa huonoimman mahdollisen talousjournalismin tasolle.

”ELITISMIN PELKO on oman tyhmyyden pelkoa”, kirjoitti toimittaja ja kriitikko Eleonoora Riihinen haikeassa esseessään 17. marraskuuta. Hän kuvittelee ankean lähitulevaisuuden, jossa kaikki vaikea on yksinkertaistettu, ettei lukija vain joutuisi ponnistelemaan. Ja niin lukija tyhmenee tyhmenemistään. Kun journalismi ja taide muuttuvat ”sisällöiksi” digitaalisella makkaralinjastolla,  vähänkin vaikeammin sulatettava katoaa. 

”Kaikki sisältö, jonka omaksuminen saattaa pysähtyä kuluttajassa heränneeseen tyhmyyden tunteeseen, on vaarassa.”

Riihinen kuvaa, kuinka itsensä tyhmäksi kokeminen on ollut hänelle kannuste ottaa selvää. Tunnistan kyllä tuon: miten ei ymmärrä lukemaansa ja haluaa sen vuoksi lisää.

Kun halutaan ”ottaa kaikki mukaan”, siinä on totisesti vaaransa ja journalismissa ne vaarat tunnetaan. Digitalisaation myötä juttuja on alkanut ohjata se, mikä tuo klikkauksia ja tilauksia. Ja kulttuurijournalismi ei ole koskaan kiinnostanut kaikkia. Sen ylläpito vaatii erityistä välittämistä. 

MITÄ HESARIN PÄÄTOIMITTAJA tarkoitti sinä marraskuisena iltana?

Erja Yläjärvi ilmestyy ruudulle sovittuun aikaan. Kerron, että hänen puheensa on herättänyt keskustelua. Hän ei vaikuta yllättyneeltä.

”No, sanoma siinä puheessa oli monenkinlainen, mutta painotin kulttuurikeskustelun mukaanottavuutta”, Yläjärvi sanoo.

”Lopulta mitään kulttuurikeskustelua ei voi olla, ellei ihminen saa elää ja kokea sitä taidetta suoraan, ilman että kerrotaan, miten siitä saa puhua ja miten sen saa tulkita.”

Hän puhuu hetken Susan Sontagin esseestä ”Tulkintaa vastaan”. Samasta hän aloitti myös palkintoillan puheessaan. 

”Ja sitten sitä kautta mä pääsin kritiikkiin. Jotta mielekäs kulttuurikeskustelu ja mielekäs arvioiva keskustelu olisi mahdollista, niin kyllä kielen pitäisi olla sellaista, että se ottaa mukaansa ja on helposti ymmärrettävää ja pikemminkin avaavaa kuin poissulkevaa.”

Hän sanoo, että saattoi tosiaan käyttää siinä yhteydessä sellaisia sanoja kuin arrogantti tai akateeminen.

Yläjärven mielestä sellaista on ollut ilmassa yhteiskunnassa laajemminkin. Kuin olisi sosiaalinen koodisto, joka pitäisi ymmärtää, jotta ei vaikuta typerältä.

”Siinä puheessani viittasin tiettyyn hyväntahtoisuuden toiveeseen. Kyllä mä väittäisin, että kulttuurikeskustelussa hyväntahtoisuus lähtee aika äkkiä…”

Esimerkiksi?

”No esimerkiksi jos sanon, että käytetty kieli on akateemista, niin siitä tehdään tulkinta, että okei, se haluaa vain Tiktok-videoita”, hän sanoo hieman sarkastisesti.

Yläjärvi puhuu pitkään jakautuvasta yhteiskunnasta ja viittaa Yhdysvaltoihin. Yhdet halveksuvat sivistystä, toiset korostavat sivistystään puhumalla käsitteillä.

Ja sanomalehden pitäisi yrittää puhua kaikille.

Hän myöntää, että lukijalähtöisyys voi myös muuttua kosiskeluksi ja kääntyä asiantuntemusta vastaan. Se raja on kuitenkin hänestä kaukana.

”Ja tässä tullaan nyt siihen taidejargoniin: sen riski on, että lukija sulkee itsensä pois – että tämä on liian vaikea, mun pitäisi googlata, mitä tämä termi tarkoittaa… Pahintahan, mitä Hesarin lukija tai tilaaja voi kokea on, että se tuntee olonsa tyhmäksi.”

EN MUISTANUT KYSYÄ: Onko se tosiaan pahinta? Ajattelen, että pahempaa olisi, jos lukija kokisi lehden tyhmäksi.

Haastattelussa Yläjärvi toisti aiemman pointtinsa tekoälystä: hän ajattelee, että se tulee kaikkeen journalismiin. Se tulee vielä kritiikkiin, hän sanoi, tosin painottaen, ettei tarkoita tekoälyn kirjoittamaa taidekritiikkiä. 

Jäin miettimään sitä. Tiedän, että suomalaisissa toimituksissa tekoälyä käytetään enemmän kuin oikeastaan haluaisin tietää. Sitä käytetään myös kankean tekstin sujuvoittamiseen.

Sainko, mitä halusin?

Itse asiassa en.

Jostain syystä en halua lukea koneiden muokkaamia tekstejä, vaikka en erottaisi niitä ihmisen tekemästä. Tekijä vaikuttaa sekä tulkintaan että elämykseen. Haluan lukea ihmisiä, jotka ovat ajatelleet niin pitkälle, että pystyvät ilmaisemaan ainutlaatuiset mietteensä. Ihmisiä, jotka kilvoittelevat tyylillä.

Vielä hetki sitten olisi ollut erikoinen ajatus, että ihminen pyytää konetta keksimään itselleen ajatuksen ja keräämään aineiston sen tueksi, muokkaamaan tekstin ja lähettämään sen toiselle ihmiselle, joka mahdollisesti pyytää omaa konettaan kertomaan, mitä luki. Tämmöistä nyt kuitenkin tapahtuu.

Taidejargonin suoltamisessa on minusta jotain samaa. Siinäkin lähetetään viestejä, joiden sisältöä ei välttämättä edes prosessoida – imitoidaan vain aiempaa kuin generatiivinen kielimalli ikään. Kone tuottaa tyyliä välittämättä sisällöstä.

Sen saa helposti tuottamaan pahinta taidehorinaa. Tai muuttamaan samat horinat selkokielisiksi.

Hiljattain tapasin säätiöihmisen, joka lukee työssään apurahahakemuksia. Hän kertoi, että niissä näkyy nyt selvästi tekoälyn käyttö. Hakemustekstit ovat selkeärakenteisia ja sujuvia. Vain silloin tällöin tulee vastaan vanhaa kunnon ”havinaa”, säätiöihminen kertoi. Hän puhui havinasta haikeasti ja hieman huvittuneesti.

Mitä kaikkea voikin ikävöidä! Ihmisillä oli tapana horista ja tärkeillä, mutta ainakin ne olivat ihmisiä. Jos pitää valita haviseva ihminen tai selkeä kone, otan havisevan ihmisen.

LUKIJOITA ON yhä vähemmän. En haluaisi menettää yhtäkään turhaan. 

Mutta kannattaa määritellä tarkkaan, mitä ”mukaan ottamisella” tarkoitetaan. Seuraukset riippuvat tuosta määrittelystä. 

Eleonoora Riihisen tavoin ajattelen, että elitismiin pelko on usein oman tyhmyyden pelkoa. 

Mutta uskon, että sama pelko piilee myös kulttuuripuheen taustalla. Sitä suolletaan vertaisille, koska toivotaan juuri heidän rakkauttaan. Se on myös helpompaa, koska hämärät lauserakenteet ja tärkeät sanat piilottavat keskeneräisyyden.

Kirjoittaminen on helvetin hankalaa, jos ei ole ajatellut loppuun.

Tämänkin tekstin tekeminen meni aivan mahdottomaksi. En lopulta tiennyt, mitä olin edes lähtenyt tekemään. Kuulin vain mielessäni, miten tutut kriitikot ja kirjailijat puhuisivat populismista ja toteaisivat, että kiitos vain, kaikki täällä on jo tarpeeksi tyhmää ilman sinun ponnistelujasi. Samalla huomasin, miten helposti kieleeni ui luokan ja elinpiirin merkkejä. En kerta kaikkiaan pysty avaamaan suutani sanomatta rekisteri. 

On tosiaan inhottavaa tuntea itsensä tyhmäksi. Usein ajatus, jota luuli kirkkaaksi onkin vain jokin hämärä kuva. Se voi olla yllättävän nöyryyttävää. Olisi houkuttelevaa kertoa, että asiani on niin vaikea, ettei sitä voi tämän selvemmin mitenkään sanoa.

Lukuvinkkejä

George Orwellin vuoden 1946 pamfletti Politics and the English Language on ajankohtainen ja hauska yhä vain. 

Alix Rulen ja David Levinen hulvaton artikkeli International Art English analysoi taidehöpinän kielellisiä piirteitä tarkasti. 

Paremmasta asiantuntijatekstistä kiinnostuneiden kannattaa tutustua politiikantutkijoiden Politiikasta.fi-lehden kielenhuoltovinkkeihin.

Hyvän viranomaiskielen puolesta Suomessa taistelee Kotimaisten kielten keskus. Pasila, Porilaisten marssi!