Tyhmyys ja suru kävivät kirjamessuilla

Olen ollut Helsingin kirjamessuilla kokonaiset kaksi minuuttia ja hukannut jo puhelimeni.

Käynnissä on messujen ensimmäiset tunnit torstaina 23. lokakuuta. Kello on yli puolen päivän, ja kävijäkunta muodostuu lähinnä eläkeläisistä ja koululaisista.

Olen sopinut tapaamisen dosentti ja kirjallisuustieteilijä Maria Mäkelän kanssa, koska minulla on hänelle tehtävä. Haluan, että hän määrittelisi, mikä kirjallisuuden arvo on vuonna 2025.

Kertomusteorioihin perehtyneenä tutkijana hän osaa hahmottaa, miten kirjallisuuden merkitystä luodaan kirjallisuuspuheissa ja miten nämä puheet suhteutuvat todellisuuteen.

Kirjallisuuden arvostus on synnyttänyt tänä syksynä Suomessa harvinaisen kiivasta kulttuurikeskustelua. On puhuttu sivistyksen rappiosta ja kirjailijoiden toimeentulosta. 

Jännite alan sisällä on vain kasvanut, ja nyt ollaan kirjailija Niko Hallikaisen sanoin eräänlaisessa ”räjähdyspisteessä”. Koko kirjallisuuskenttä on mennyt uusiksi rajulla tavalla ja tekijät ”ihan pohjalla tässä nokkimisjärjestyksessä”, Hallikainen sanoi Long Playn haastattelussa.

Yhtä aikaa kriisipuheita yritetään kaikin tavoin tukahduttaa puheilla siitä, miten tärkeää lukeminen on. Se on osa Suomen henkistä huoltovarmuutta, se on seksikästä, se tekee meistä hyviä ihmisiä.

Olen toiveikas, että saamme tähän ristiriitaan tolkkua yhdessä Mäkelän kanssa. 

Parhaillaan Mäkelä johtaa useamman yliopiston Akatemia-hanketta otsikolla ”Kirjailija tarinataloudessa: kerronnallinen ja digitaalinen pääoma 2000-luvun kirjallisella kentällä”.

Kello 12.35

”Vihaan kirjamessuja”, Mäkelä sanoo heti, kun tapaamme.

Kirjamessut on sensorinen painajainen, hän selittää. On liian kirkasta, aina vähän kuuma eikä meteliä pääse pakoon. On aina vähän eksyksissä, koska suuntia on vaikea hahmottaa. Paljon ihmisiä tunkee ohi tai on tien tukkeena. Puolituttuja tulee vastaan joka suunnasta. 

”Pitäisi muista kuka kukin on, mutta en muista”, Mäkelä sanoo. 

Tungos ei ole sentään vielä liian paha. Suuntaamme kohti Esplanadi-lavaa kuulemaan, mikä kirjallisuutta uhkaa. 

Eksymme Storytelin pisteelle, joka on avara pastellinsävyinen laatikko. Se muistuttaa vääristyneine mittasuhteineen elämysmuseota, jossa otetaan Instagram-kuvia koko perheen voimin.

Yhdellä seinällä on kuvia keskikokoisen koiran kokoisista kattiloista. Mäkelä kysyy työntekijältä, mitä kattilat edustavat. Tämä selittää, että olemme ikään kuin keittiössä, joka on ”yksi suosituimmista äänikirjan kuuntelupaikoista”. 

Samassa tajuamme, että Storytelin piste on kotitalon konsepti, jossa on kylpyammepallomeri ja hyvin minimalistinen olohuone. ”Eikä yhtään kirjaa keräämässä pölyä”, Mäkelä lisää.

Kello 12.50

Esplanadi-lavalla meille selviää, että kirjallisuutta uhkaa äärioikeisto. Mäkelä ihmettelee, miksi niin hieno kirjailija kuin Anu Kaaja on puhumassa tällaisesta aiheesta eikä itse kirjallisuudesta.

”Onko kirjamessuilla ylipäätään puhetta kirjallisuuden muodosta? Ehkä autofiktiosta ja genre-kirjallisuudesta korkeintaan, mutta pääsääntöisesti messukeskustelut käsittelevät jotain yleistä ja tunnistettavaa yhteiskunnallista teemaa.” 

Puhujien äänet hukkuvat takariviin istahtaneiden koululaispoikien höpinään.

Jotta voimme määritellä kirjallisuuden arvoa tänä päivänä, on sitä verrattava menneisyyteen. 

Usein kuulee sanottavan, ettei kirjallisuudella ole edes ollut mitään kulta-aikaa, vaan tällaisissa haikailuissa on kyse nostalgisesta harhasta. Mäkelän mielestä kulta-aika on totta. 

Hänelle sitä edustaa modernismin aallonharja 1950-luvulla, suomalaisittain Väinö Linna ja Marja-Liisa Vartio.  

Etenkin Linnan teokset muodostavat Mäkelän mukaan yhden suomalaisen sivistyksen kulminaatiopisteen, jossa romaani oli poliittisesti painava, tavoitti kaikki lukevat luokat ja oli vielä  esteettisesti kunnianhimoinen.

”En ole kuullut, että Linnan teokset olisivat olleet työväenluokalle liian vaikeita lukea, vaikka ne ovat äärimmäisen kirjallisia, bahtinilaista polyfoniaa parhaimmillaan.”

Nyt on ainakin määritelty se, minne kirjallisuuden merkityspuheissa kaivataan: Väinö Linna -sweet spottiin. 

Kirjailija-kustantaja Antti Nylén puolestaan hahmotteli tätä kysymystä Vastalause-pamfletissaan patsasesimerkillä. 

Kirjallinen kulttuurimme oli joskus sellainen, että pääkaupunkimme keskustaan pystytettiin patsaita Leinolle, Topeliukselle, Lönnrotille ja Kivelle. Nyt tuntuisi hankalalta kuvitella Harry Salmenniemen tai Pauliina Haasjoen patsasta, Nylén huomauttaa. 

Mäkelä vinkkaa, että kannattaa joskus tutkia vaikka yliopistojen historiikkeja ja etenkin valokuvia. Niistä näkyy, keitä on ennen vanhaan kutsuttu kunnantalolle, poliittisiin juhlallisuuksiin ja muihin vallan rituaaleihin. Paikalla on ollut taiteilijoita, kirjailijoita ja professoreita.

”Humanistithan ovat ihan roskaväkeä tänä päivänä. Siellä on start up -yrittäjät niiden tilalla”, Mäkelä sanoo. 

Kello 13.00  

Esplanadi-lavalla äärioikeiston uhka väistyy ja tilalle tulee “Woltin tarina”. Lavalla ovat myös Suomen selkäranka -teoksen tekijät. He ovat koonneet yksien kansien väliin 20 suomalaisen yrittäjän tarinat.

Ja tarinoita tosiaan alkaa tulla. Ne alkavat katkerista vaikeuksista ja päättyvät makeisiin voittoihin. Konkurssien ja epäonnistumisten suosta on noustu suomalaisella sisulla ja periksiantamattomuudella satumaiseen vaurauteen. 

Woltin tarinassa olennaista on ajoitus. Vaikeista ajoista huolimatta perustajat jaksoivat odottaa ja myydä yrityksen juuri oikealla hetkellä. Onnellinen loppu kuuluu, että tänäkin päivänä tappiota tuottava yritys teki perustajistaan miljonäärejä. 

Mäkelä valistaa, että vaikeuksien kautta voittoon -puheet ovat tyypillistä startup-evankeliumia, joka on kulkeutunut Suomeen suoraan Piilaakson saarnamiehiltä. Business-tarinankerronnassa yksilö kävelee läpi helvetin ja saavuttaa lunastuksen. Eikä ole sattumaa, että yksityisistä rahoittajista puhutaan ”bisnesenkeleinä”.

”Näköjään nämä tarinamuodot pitävät edelleen pintansa, vaikka kyse on 20 vuotta vanhoista Piilaakso-tarinoista.”

Kun Woltin perustajiin kuulunut Juhani Mykkänen kertoo messuyleisölle, miten raastavalta hänestä tuntui antaa potkuja alaisilleen, mietin miten tämä kaikki liittyy kirjallisuuteen.

Mäkelä sanoo, että tarinat ovat vuotaneet ulos kirjallisuudesta markkinatalouden hyödynnettäviksi. Tarinat ovat kaikkialla, ja kirjamessuistakin on tullut tarinamessut, jossa kirjailijoita isompaa huomiota nauttivat presidentit, julkkikset ja miljonäärit. 

Miljonäärin suru tuntuu ihmisistä kenties samastuttavammalta kuin keskustelu nykyrunouden poetiikasta. Voiko heitä siitä syyttää?

Kello 13.20

Yrittäjien saarna on tulossa loppuun. 

Yksi puhujista nostaa vielä esiin Winston Churchillin esittämän jotakuinkin autenttisen allegorian, jonka mukaan yrittäjää yritetään aina joko listiä tai lypsää, vaikka oikeasti yrittäjä on hevonen, joka vetää yhteiskunnan vankkureita. 

Onko kirjailija messujen teuras, lypsylehmä vai hevonen?

Tulee mieleen toinen vertauskuva siitä, kun Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen ehdotti taannoin, että kirjailijoille voisi antaa tippiä lukuaikapalvelussa – kuin ruokaläheteille konsanaan.

Katse harhailee lavalta viereiseen ”taikakiviä” myyvään pisteeseen. 

Kaikenlainen new age -krääsä messuilla tuntuu lisääntyvän vuosi vuodelta, Mäkelä huomauttaa. Kirjojen oheistuotteina myydään myös monenlaista sisustustavaraa ja tee-hyggeilyä. 

”Kirjojen fiilistely” on ollut yksi viimeaikaisista syyllisistä, kun on etsitty merkkejä sivistyksen rappiosta. Englanninkieliset tutkijat ovat käyttäneet ilmiöstä nimitystä bookishness. Mäkelä on kääntänyt tämän opetustyössään ”kirjatoukkuudeksi”.

Kirjatoukkuus on syntynyt osittain vastapainoksi sosiaalisen median dopamiinikoukulle. Samalla se synnyttää sisältöä, joka nimenomaan ruokkii somen kuvafiidejä. On kirjoja ja kynttilöitä, paperin fetisointia, villasukkia ja cozy vibes only. 

Kirjatoukkuus tarkoittaa myös Jane Austen -t-paitoja, Virginia Woolf -kangaskasseja ja muuta kulutuskrääsää.

Mutta kelpaako fiilistely syylliseksi rappioon? Eikö juuri tätä kirja-ala kaipaa: maksavan keskiluokan halua kuluttaa kirjallisuutta ja lukijuutta? Kohta asuntomessuasunnoissakin on varmaan taas kirjahyllyt! 

Ketä sinä haluat syyttää, Mäkelä kysyy. 

Mietin kadonnutta puhelintani ja tunnen haamukipua. Puhelimissa on jonkinlainen pahan alku. 

Jos kaikki maailman puhelimet laitettaisiin kokkoon, tulisiko meistä kansalaisia, jotka lopettaisivat kommenttikentissä huorittelun ja meikkikaupan avajaisiin jonottamisen ja kävisivät taas kirjakaupoissa ja metsäkävelyillä?

Halu päästä pois internetistä on aito ja jaettu. Mäkelä huomaa sen omissa opiskelijoissaan, jotka kaipaavat haastavien tekstien ääreen. Sosiaalisen median kulttuurisodat eivät enää määritä ajattelua:

”Nuoret ovat pääsemässä irti sellaisesta aika rajoittavasta oikeamielisyyden vankilasta, jossa kaikkea luetaan problemaattisuuden tai representaatioiden kautta. He ovat avautumassa enemmän monimerkityksellisyydelle, vanhalle ja kyseenalaiselle kirjallisuudelle.”

Jokin merkki kirjallisuuden arvostuksesta on se, että tutkinnolla on ylipäätään edelleen kysyntää. Opiskelijavirrat ovat tasaisia, Mäkelä sanoo.

Toinen tärkeä kirjallisuusinstituution säilyttäjä on kirjastolaitos. Kuten runoilija Alba Ala-Pietilä kirjoittaa teoksessaan Säiliö: 

Kirjastot ovat rippeitä, on mielekästä ajatella: rippeiden aatelia.

Kello 13.30 

Haemme ilmaista kahvia pressitilasta, jossa kulttuurialan pätkätyöläiset kyyhöttävät väsymyksestä kumarassa ja booktokkaajat nauravat.

Puhelimeni ei olekaan villakangastakin taskussa, vaan olen jättänyt sen vastaanottotiskille. Tunnen oloni kokonaiseksi taas.

Myöhästymme hieman Antti Nylénin ja Markus Leikolan keskustelusta. Nylénin pamfletti on kirjoitettu vastalaukseeksi hallituksen päätökselle nostaa kirjojen arvonlisäveroa 40 prosenttia tämän vuoden alussa.

Kun Tanska poistaa kirjojen alv:n ensi vuonna, Suomesta uhkaa tulla EU-maiden pahin kirjojen verottaja. Nylén huomauttaa, että hallituksen päätös uhmaa Euroopan parlamentin vuoden 2023 päätöslauselmaa, joka kehottaa jäsenvaltiota soveltamaan kirjoihin nollaverokantaa.

Markus Leikola yrittää haastaa, että onko sillä väliä, maksaako kirja euron tai pari enemmän ensi vuonna. Hän kysyy yleisöltä, kuka jättäisi kirjan tästä syystä ostamatta. Yksi ihminen hivuttaa epävarmasti kättään ylös. 

Mutta ei kyse ole siitä euroista, Nylén sanoo. Kyse on arvostuksesta ja siitä, miltä tuntuu, kun hallitus sanoo, että tällä teidän jutulla ei ole paskaakaan merkitystä. Valtio saa alv-noston jälkeen jokaisesta myydystä kirjasta enemmän rahaa kuin kirjailija.

Koko keskustelu kirjailijoiden toimeentulosta tuntuu surrealistiselta, sillä puhutaan jo nyt niin mitättömistä summista. Kirjailijaliiton kyselyssä bruttotulojen mediaani kaunokirjallisesta työstä ilman apurahoja oli 3 000 euroa vuodessa. Kaikesta kaunokirjallisesta työstä (tekijänoikeuskorvaukset, apurahat, kirjailijana esiintyminen, kirjoittamisen opettaminen, muut kirjoitustyöt ja muut kirjailijan työhön liittyvät tulot) saatavien tulojen mediaani on reilusti alle köyhyysrajan: viime vuonna vajaa 11 000 euroa. Mediaani on suuruusjärjestykseen lajitellun jakauman keskimmäisin arvo.

Kyselyn vastausprosentti oli vain 32, mutta se antaa joka tapauksessa osviittaa ansaintaongelmista.

Kirja-ala elää siitä, että kirjailijoilla on fetissi kirjoittaa kirjoja, ja he tekevät sen vaikka ilmaiseksi, kuten kirjailija Pontus Purokuru muotoilee blogissaan.

Kello 14.00

Senaatintori-lavalla alkaa keskustelu otsakkeella ”Kirjallisuuden voimasta ja kustantamisen nykytilasta Euroopassa”. 

Tunnelma on pompöösi ja keskustelijat arvovaltaisia: Frankfurtin kirjamessujen ohjelmajohtaja John Steinmark, Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield, Kirjallisuuden vientikeskus Filin johtaja Tiia Strandén ja kirjailija Sofi Oksanen. 

Ihmiset kävelevät lähemmäs lavaa ottamaan kuvia Sofi Oksasesta, joka on pukeutunut metsänvihreään samettipukuun. Tunnistettava hiuspehko kohoaa korkeuksiin.

Oksaselta kysytään alkuun äärioikeiston noususta. Hän vastaa, että kirjamessut yhteisönä ja kirjailijat erikseen voivat toimia vastavoimana autoritäärisille äänille, jotka sekoittavat totuuden ja valheen rajaa.

Messujohtajat innostuvat Oksasen ajatuksesta. Steinmark sanoo, että kirjamessut voivat tuoda ihmisiä yhteen, muodostaa vastarintaa ja edistää ”erilaista poliittista maailmaa”, synnyttää ”uusia ajatuksia”.

”On aina se oletus, että kirjailijat ovat hyviä ihmisiä tai jonkinlainen aatteellinen yhteisö”, Mäkelä kuiskaa. 

Ville Blåfield alkaa kertoa tämän vuoden kirjamessujen teemasta, joka on ”Sivistys ja ilo”. Puhe kääntyy jotenkin kirjallisuuden merkitykseen Ukrainassa ja siihen, miten tärkeää kirjojen kääntäminen on. 

Huomaan, että en oikein enää ymmärrä mistä puhutaan. Tuntuu, että jos suljen silmäni kymmeneksi sekunniksi, pääsen ehkä pakenemaan tätä todellisuutta pieneen uneen. Lavalla puhutaan tekoälystä.

Kun ohjelma loppuu, Mäkelä sanoo, että tällaiset keskustelut tekevät kirjamessuista sietämättömiä. 

”Jäätävän epä-analyyttista itsen ja muiden selkääntaputtelua. Pahinta näissä on täydellinen luokkasokeus.”

Puhujat ylistivät fiktiokirjallisuuden merkitystä, mutta todellisuudessa ihmiset kuluttavat enemmän fiktiota esimerkiksi Netflixistä, Mäkelä selittää. 

Suositut sarjat tarjoavat keskusteluille yhteistä, jaettua tarttumapintaa. Ihmiset tunnistavat helpommin viittauksen Successioniin kuin Olga Tokarczukiin. 

Myös peleissä on tällä hetkellä hyvin sofistikoitunutta tarinankerrontaa, ja niistä on tullut kirjallisuutta merkittävämpi fiktion muoto, Mäkelä sanoo. 

Mutta pelien ja sarjojen tekemisestä maksetaan – ainakin maailmalla. Kirjallisuudesta maksetaan muutamille Oksasen kaltaisille supertähdille.

Emme enää jaksa kuunnella enää kirjallisuuden ylistyspuheita. Niissä on joko valheellinen tai  epätoivoinen klangi. 

Ehdotan, olisiko todenmukaisempaa puhua sivistyksen ja ilon sijaan tyhmyydestä ja surusta.

Tunnen itseni ankeaksi. 

Kello 15.00

Pidämme pienen tauon, jonka aikana syön pressitilassa ilmaisia Tuc-keksejä.

Sitten haluan kuulla, mihin lopputulokseen Mäkelä on tullut kirjallisuuden arvosta pienen messukierroksemme ja laajan tutkimustyönsä perusteella. 

Mäkelä sanoo, että on ollut vaikea löytää messuilta suoraa keskustelua kirjallisuudesta taiteena. Sofi Oksanen ja kumppanit yrittivät puhua fiktiosta, mutta se ei lähtenyt oikein lentoon. Tarvittiin puhetta sodista, tekoälystä ja fasismista. 

”Nykyään julkisuudesta on kovin vaikea edes löytää sellaista puhetta, joka perustelisi kirjallisuutta itseisarvona.”

Sen sijaan on puhetta suomalaisesta huoltovarmuudesta, lukemisen parantavasta, empatiaa lisäävästä voimasta, lukemisesta keskiluokkaisena elämäntyylinä ja niin edelleen.

Tutkijana Mäkelä haluaisi nähdä enemmän keskustelua ”muodosta”. Akateemisen kirjallisuudentutkimuksen itsenäisyys rakentui 1900-luvulla ajatukselle, että taide itsessään on merkityksellistä, an sich.

Formalistit käänsivät katseen kirjojen tekijöistä tekstien tulkintaan, monimerkityksisyyteen ja rakenteeseen. 

”Aristoteelinen ydinajatus on, että kertomuksen rakenne, se että juoni rakentuu tietyllä tavalla, tekee meille jotain. Se luo pelkoa ja kauhua, myötätuntoa ja katarsiksen. Ei tietty aihe tai henkilöhahmo, vaan se tietty rakenne.”

Sosiaalisen median aikana kaikki muu kirjallisuudesta voi skaalautua muille alustoille Instagram-päivitykseen, podcastiin ja median henkilöjuttuihin, paitsi muoto. Se jää teokseen. Mutta yleinen ymmärrys muodosta on ohentunut. 

Se katoaa myös kirjallisuusjournalismista. Sanon Mäkelälle, että ajattelen usein kriitikko Maaria Ylikankaan esseetä, jossa hän argumentoi, ettei Otto Gabrielsonin Rikkaruoho-teosta otettu meillä vastaan lainkaan kirjallisuutena vaan pelkkänä perhejuoruiluna Jörn Donnerin poikana olemisesta.

Muodon unohtaminen johtaa kirjallisuuden arvon laskuun, Mäkelä sanoo. Tuo kehitys alkoi jo modernismin jälkeen, individualismin ja myöhäiskapitalismin nousun taitekohdassa. 

Tilalle tuli self helpin inspiroivia tarinoita, jotka esittelivät maailmalle uusliberalistisen subjektin, joka pyristelee eteenpäin ja kehittää itseään.

”Self help, joka kertoo sinusta itsestäsi, lähtee nousuun ja samalla kirjallisuus, joka kertoo kaikesta muusta kuin sinusta, lähtee laskuun”, Mäkelä summaa. 

KUINKA elitististä on vaatia kirjamessujen takahuoneessa lisää keskustelua ”kirjallisuuden muodosta”? Mäkelä vastaa, ettei sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, mitä me keskenämme vaadimme. 

“Ihmisillä on infantiili ajatus, että joillekin aiheille kuuluu jokin siivu julkisesta tilasta. Todellisuudessa koko julkinen tila on nyt täysin algoritmisoitunut ja muutaman teknologiajätin ohjauksessa.”

Internetistä ei siis enää voi paeta, vaikka heittäisi puhelimen rovioon. 

”Tarinatalous syö sisäänsä oman kritiikkinsä ja ylittää yksilöt”, Mäkelä sanoo.

Kirjallisuuskentällä tarinatalous polarisoi rajusti huomiota. Se herättää osattomuutta ja katkeruutta tilanteessa, jossa toimeentulo on muutenkin vaikea kasata kokoon. 

”Suomalainen menestys ja yhteiskunta on perustunut tosi paljon tasa-arvoon ja tasaiseen hyvään tekemiseen. Algoritmit ja alustat kuitenkin ylinostavat yhtä ihmistä ja laskevat toista. Ja se huomion valo on äkkiväärää ja tempoilevaa.”

Eli toisin sanoen kirjallisuuden arvosta saatava hyöty polarisoituu ja luokkaistuu eri tavoin. Samalla tämän uusjaon mekanismit ovat hähmäisiä ja näkymättömissä.

SOSIOLOGI Pierre Bourdieu loi teorian kirjallisen kentän autonomiasta, jossa alan itsenäisyyden takaa kulttuurinen pääoma ja siihen perustuva valta. Autonomia ei ole absoluuttinen, vaan käy neuvottelua ympäröivän yhteiskunnan kautta. 

Ilmassa on Mäkelän mielestä merkkejä siitä, ettei kirjallisuuden autonomian puolustaminen ole enää mikään universaali arvo. Kulttuurista pääomaa on edelleen, mutta mitä tapahtuu, kun muu yhteiskunta ei pidä sitä enää tärkeänä? 

”Tarinakulttuuri on tietenkin ollut olemassa vähintään yhtä kauan kuin ihmiskieli. Mutta kirjallisuus, joka perustuu kirjailijayksilön uniikkiin luomistyöhön, ja jonka oikeudet tämä yksilönä omistaa, on ollut olemassa vain vähän aikaa.”

Omistajuutta ja uniikkiutta tuhotaan eri puolilta: fanifiktiot ja tarina-franchiset korvaavat alkuperäisiä ideoita, tekoäly-yhtiöt kouluttavat kielimallinsa laittomilla piraattikirjastoilla ja kustantamot tarjoavat kirjallisuutensa nopealla tahdilla suoratoistobulkiksi.  

Bourdieu ei kokenut digitaalista aikaa, mutta ennakoi autonomian kaventumisen, kun Ranskan kustannuskentälle alkoi tulla jättiyrityksiä, jotka ostivat pienet kustantamot.

Mitä Bourdieu ajattelisi tarinataloudesta ja digitaalisesta murroksesta kirjallisuuskentällä?

”Vaikka Bourdieulla oli kylmä ja strateginen katse, luulen, että se autonomia oli hänelle ihanne ja hän hieman suri sen puolesta. Vaikka minullakin on kylmä katse siihen, miten kirjallista pääomaa tuotetaan, ei se tarkoita sitä, etteikö minussakin olisi samaa surua.” 

Kello 16.00

Mäkelällä on jo kiire Tampereelle vievään junaan. Kun pääsen kotiin, menen suoraan puhelimeni kanssa peiton alle kuuntelemaan true crime -podcastia.

Messujen jälkeen sähköpostiini tulee tiedote jälleen uudesta kävijäennätyksestä.

Otavan toimitusjohtaja Eva Reenpää iloitsee kasvaneesta messumyynnistä ja ”sydäntä lämmittävistä kohtaamisista” lukijoiden ja kirjailijoiden välillä. ”Kaikki tämä kertoo, että kirjallisuuden merkitys kasvaa entisestään ja hyvät tarinat vetävät ihmisiä puoleensa.”

Kirjailijat reagoivat kustantamoiden hehkutuksiin kirjoittamalla blogeihinsa vihaisia tekstejä, joissa vaaditaan rahoja. Kirjailija-kriitikko Silvia Hosseini kirjoittaa kirjallisuusjournalismin alennustilasta, Piiri-media julkaisee vastineen, ja somessa jatkuu riitely performatiivisesta lukemisesta ja kaikesta muustakin. 

Tarinatalous kääntää kylkeään kylläisenä.