Viimeinen sammuttaa valot

Kirjailija Niko Hallikainen teurastaa ranskaa. Tai niin hän sanoo. Hän on siitä pahoillaan, vaikka minua ei voisi vähempää kiinnostaa, jos joku lausuu suomalaisittain ”Flaubert”.

Uuden Prima materia -romaanin syntyä inspiroi ranskalaiskirjailija Gustave Flaubert ja hänen romaaninsa Rouva Bovary. Hallikaista kiehtoi, että Flaubert halusi tehdä kirjan, joka olisi vain oman sisäisen tyylinsä kannattelema ja irrallaan sen aikaisista proosallisista hyveistä.

”Mun mielestä se konsepti on kutkuttava. Miten saisi 2020-luvulla tehtyä romaanin, joka roikkuisi vain ilmasta.”

Hallikaisen kolmas romaani on ollut yksi tämän syksyn monista kirjallisuuden puheenaiheista. Hän julkaisi Prima materian ilmaisena pdf-tiedostona omilla nettisivuillaan.

TAPAAMME Helsingissä Esplanadin puistossa sijaitsevassa ravintola Kappelissa, jossa on pöytiintarjoilu ja mikään ei ole ilmaista. Hallikainen ehdotti tapaamispaikkaa, koska hänestä on hauskaa tavata kappelissa, joka ei ole oikea kappeli. Tummiin pukeutunut Hallikainen tilaa chai latten ja pitää takkia harteillaan, koska tilassa on viileää.

Siis melkein kuin aidossa italialaisessa hyvin ilmastoidussa kappelissa!

Jotta Prima materia voisi olla Hallikaisen haluamalla tavalla irti 2020-lukulaisista kirjallisista hyveistä, sillä ei ole ollut lainkaan kustannustoimittajaa. Eikä kustantajaa. Hallikainen on julkaissut kaksi romaania Otavan kautta. Kanjoni ilmestyi vuonna 2021 ja Suuri märkä salaisuus 2023. Jälkimmäinen voitti Kalevi Jäntin palkinnon.

Hallikainen halusi kustantamoltaan hyväksynnän itsenäiselle kirjaprojektille, koska hänellä on voimassa oleva kustannussopimus. Hän selitti Prima materian idean ensin puhelimessa kustannustoimittajalleen Salla Pullille. ”Salla sanoi sitten mulle, että kerro Antille [Kasper, Otavan kustantaja] tuo kaikki sama, mitä kerroit mulle. Antti antoi sitten siunauksensa.”

Flaubertin lisäksi Hallikaista kiehtoivat videopelien softlock-bugit ja niiden soveltaminen kirjallisuuteen. Softlock tarkoittaa tilaa, jossa pelaaja päätyy pelissä ikään kuin normaalin pelialueen ulkopuolelle, vaikkapa seinien väliin. Peliä on yhä mahdollista pelata, mutta siinä ei pääse eteenpäin, koska on jäänyt jumiin glitchiin tai suunnitteluvirheeseen.

Prima materia pyrkii olemaan olemassa romaanikirjallisuudelta salassa. Se on osa samaa kirjallista maailmaa, mutta kuin piilohuone kirjallisen maiseman sisällä.

”Tämä oli Prima materian rakennusperiaate. Eli miten näyttää kielellä liikettä ilman, että siinä tapahtuu progressiota. Se teos on eräänlainen kirjallinen softlock, joka voi toivon mukaan johtaa transsitilaan lukijoissa.”

Prima materia on kieltämättä aika polleasti nimetty. Se tarkoittaa alkuainetta, kaiken aineen perustaa. Suomessa alussa oli suo, kuokka ja vaatimattomuus, joten tällaista mahtipontisuutta moni voisi nimittää jopa epäsuomalaiseksi tavaksi tehdä taidetta.

Kirjallisuuskriitikon näkökulmasta on suorastaan virkistävää, että taiteilija ottaa taiteensa hyvin vakavasti, pyrkii korkeaan abstraktion tasoon eikä pyytele sitä anteeksi. Prima materian perusta on punnittua ja harkittua, sen takana on pitkälle vietyä taiteenfilosofista ja esteettistä pohdintaa. Teos on kuin yhden suuren kysymyksen esittäminen.

Kolmeen osaan jaettu kirja kulkee suorastaan transsinomaisella rytmillä, johon sisältyy esimerkiksi metakerrontaa, esoteerisia ja unenomaisia näkyjä sekä kirjallisuuspoliittista manifestia. Vapaasti assosioivassa kielessä peräkkäisillä virkkeillä ei välttämättä ole minkäänlaista viittaussuhdetta. Tyylistä tulee mieleen esimerkiksi Édoaurd Levén monologimainen teos Autoportrait (2005).

”MUN tekis mieli antaa kauheasti kaikkia lukuohjeita kaikille, koska koen että se ilmaisun tyyli on haastava ja poikkeuksellinen”, Hallikainen sanoo. Hänen mielestään Suomessa ollaan ylineuroottisia sen suhteen, ymmärretäänkö taidetta oikein.

Hän kertoo kuulleensa, millaisia eri lukutapoja ihmiset ovat kehittäneet Prima materian kohdalla. Joku lukee sitä juuri ennen nukkumaanmenoa. Unettomuudesta kärsivä puolestaan herätessään keskellä yötä. ”Musta on hienoa, kun lukija joutuu isoon neuvotteluun teoksen kanssa.”

Moni on myös vastustanut kirjan lukemista näytöltä, koska se esimerkiksi tuo liikaa mieleen työasioita. Hallikainen ihmettelee tätä, koska kirjan voi halutessaan tulostaa vaikka paperille. Hän miettii, vastustavatko jotkut lukemista näytöltä vain siksi, että laitteella on mahdollista saada nopeampiakin dopamiineja kuin mitä kirjan lukemisesta saa. 

Ilmaisun rakenne on sinänsä tuttua Hallikaisen aiemmasta tuotannosta. Lyhyitä, jopa aforistisia tai proosarunomaisia kappaleita. Kun Suuri märkä salaisuus ilmestyi, Hallikaisen mukaan somessa monet kirjoittivat siitä, että onpa ihana aforismikielinen romaani.

”Mun on vaikea kuvitella sellaista tilannetta, että esimerkiksi jossain The New York Timesin kirja-arviossa käytettäisiin tuollaista lausetta. Mutta Suomessa se on sellainen rekisteri, joka on jäänyt meille ehkä vähän vieraaksi.”

Kotimaisessa proosassa on viime vuosina nautittu erityisesti realistisen minäkertojan roolista, joka on vielä usein palautettavissa itse tekijään. Hallikainen pyrkii tietoisesti toisenlaiseen kieleen.

”Meillä on totuttu omakohtaiseen rekisteriin ja siihen, että käydään vaikka tarkasti läpi kehon tuntemukset ja itseyden rajat. Mä en jaksa käsitellä näitä kovin kauan ennen kuin alkaa tehdä mieli puhua jostain kosmoksen mittasuhteesta tai ajasta. Sitten siellä välissä sellaiset jotkin makrolauseet kuulostaa helposti siltä, että tekijä etsii yhteistä nimittäjää. Mä en koe hakevani ihan sellaista totuutta, vaan mun yritys on kattaa ne mikro- ja makrotasot limittäin.”

Kielestä puhuttaessa Hallikainen sanoo, että kustantamon pahin painajainen on, että lukija jättää kirjan kesken. Tämä johtaa Hallikaisen mukaan helposti myös selkokielisyyteen. Kaikki sellaiset virkkeet, jotka ovat tulkittavissa epäselviksi, nähdään ”läskiksi, joka on leikattava pois”.

Prima materian julkaiseminen ilmaiseksi kustantamon ulkopuolella mahdollisti sen, että teosta ja sen kieltä ei tarvinnut ”hygienisoida”, kuten Hallikainen asian sanallistaa. Tällaisenaan kirja ei olisi mennyt ison kustantamon mankelin läpi.

Hallikaisen seuraava teos tulee jälleen perinteisen kustannusmankelin läpi Otavalta. Sitä hän on tehnyt jo kuusi vuotta. Osa siitä sijoittuu ajanjaksoon Torinossa, jossa Hallikainen asui entisen kumppaninsa kanssa ja sukelsi syvemmälle esoteriaan.

KULUNUT Simpsonit-läppä on, että sarja on ennustanut monia tosielämän tapahtumia, kuten Donald Trumpin presidenttiyden.

Niko Hallikainen kuvaa varhaista suhdettaan esoteriaan animaatiosarjan kautta. ”On sellainen hyvä Simpsonit-meemi, jossa sanotaan, että jos olit poika ja halusit lapsena olla noita, susta tuli homoseksuaali.”

Prima materiassa hän kirjoittaa: ”Onko se niin provosoivaa, että jotain tällaista kuin mä on ollut olemassa iät ja ajat? Lapsi, joka on niin säikähtänyt näkymättömistä, ulkoisista, maailmassa vaikuttavista voimista, ettei tajua olevansa yksi niistä voimista.”

Romaaniin liittyy ennustus, jonka mukaan Hallikainen saa mökin vuoren huipulta.

Hallikaisella on Yhdysvalloissa asuva henkilökohtainen psyykikko, jolta hän voi koska tahansa kysyä kymmentä dollaria vastaan yhden kysymyksen. Monet psyykikon ennustuksista ovat Hallikaisen mukaan toteutuneet.

Innostus esoteriaan sai kunnolla vauhtia vuosina 2017–2018. Hallikainen asui silloisen kumppaninsa kanssa Torinossa. Kumppani piti sekä itseään että Hallikaista noitana.

Myös Torino itsessään oli Hallikaisesta suorastaan mystinen kaupunki. Se sijaitsee kahden joen yhtymäkohdassa, joista toinen edustaa Hallikaisen mukaan pimeän ja toinen valon energiaa. Torinossa on myös arkkitehti Carlo Mollinon suunnittelemia rakennuksia, kuten oopperatalo, joka on kuin syvenevä kohtu. Torinosta Hallikainen hankki itselleen ensimmäisen heilurin sekä erilaisia kiviä.

Hallikainen sanoo, että esoteria on auttanut häntä esimerkiksi posttraumaattisen stressihäiriön ja dissosiaatio-oireiden kanssa. Hänestä sieluntila on militarisoituvassa nyky-yhteiskunnassa ajettu ahtaalle. Hän uskoo, että mitä lähemmäs esoterian voi tuoda marginaalista kohti arkielämää, sen parempi.

”Dissosiaatio-oireiden kanssa olen liikkunut paljon symbolisessa tilassa, missä se reaalinen ja symbolinen paiskaa kättä. Se on herkistänyt sille, että tämä voi antaa elämää aika paljon. Mulle tulee tyhjä olo sosiaalisesta kanssakäymisestä, joka pysyy vaan siinä reaalisessa ja puhutaan vaikka vaan sijoituksista tai mitä söi tällä viikolla. Siitä puuttuu leikki, joka on myös ihmisyyden puoli.”

HALLIKAINEN lainaa psykoanalyytikko Jacques Lacania, joka jakoi ihmisen psyyken reaaliseen, symboliseen ja imaginaariseen. “Esoteria on auttanut mua surffaamaan niiden maailmojen välillä.”

Tästä on esimerkki myös Prima materiassa, jonka ensimmäisessä osassa esiintyvät Hannu ja Kerttu. Se on tietenkin viittaus kuuluisaan satuun, mutta he ovat myös Hallikaisen lähisukulaisia.

Hallikaisen Kerttu-isoäiti oli vitsikäs ja nimesi oman lapsensa Hannuksi. Heidät on haudattu samaan paikkaan yhdessä Toivo-isoisän kanssa. Hautakivessä lukee tässä järjestyksessä: Toivo – Hannu – Kerttu. Se on tuntunut Hallikaisesta aina hyvin poeettiselta. Prima materian kohdalla hän oli valmis menemään syvään päätyyn oman perheensä ja fiktiivisten hahmojen kanssa.

Kertun jäämistöstä Hallikainen löysi runon, jota hänen isoäitinsä oli kirjoittanut elämänsä aikana jatkuvasti uudestaan ja uudestaan. Se oli A5-kokoinen paperi täytettynä molemmin puolin. ”Se on läsnä myös Prima materiassa sillä tavalla, että jokaisella meillä on oikeus käyttää ääntämme. Vaikka Kerttu ei olisi saanut runolleen kustannussopimusta, se on silti olemassa ja hän on tehnyt sitä yhtä asiaa koko elämänsä ajan.”

Esteettisen harkinnan ohella Prima materian julkaisuun sisältyy julkilausuma, että kirjailijat tekevät työtään pitkälti palkatta. Hallikaisen mielestä itse ihmiset unohtuvat usein, kun puhutaan kulttuurialan leikkauksista. Kulttuurialan toimijat vetoavat poliitikkoihin puhumalla taiteen tuomista euroista.

”Kun joku tehdas on lakkautusuhan alla, niin silloin puhutaan, että tämä tarkoittaa kurjistumista näille ihmisille, jotka työskentelee täällä, mutta taiteen kohdalla puhutaan tuottavuudesta ja unohdetaan ne ihmiset.”

Hallikainen miettii, että hän on tutkinut ehkä liikaa astrologiaa, mutta sanoo ymmärtävänsä valtiovarainministeri Riikka Purraa (ps) luettuaan henkilökuvasta hänen lapsuudestaan. Hän toivoisi ymmärrystä myös toiseen suuntaan.

”Taiteilijat on useimmiten aika erikoisia tyyppejä. Jos meiltä viedään meidän elinkeino, niin monet varmaan masentuu vakavasti ja makaa kotona.”

Irlanti on viime vuosina kokeillut taiteilijoiden perustuloa, jossa 2000 taiteilijaa saa 1380 euroa kuukaudessa. Tänä syksynä kokeilu muuttui pysyväksi. Kokeilu sai kannatusta myös perustuloa saaneiden taiteilijoiden ulkopuolelta. Loppuraportissa yhdeksi isoimmista hyödyistä mainittiin taiteilijoiden mielenterveyden parantuminen.

LUKEMISELLA ja kirjallisuudella menee hyvin, ainakin jos huipulta kysytään. Siellä tuuli puhaltaa oikeaan suuntaan.

Helsingin kirjamessut teki taas kävijäennätyksen yli 100 000 kävijällä. WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen kommentoi messumenestystä tapahtuman tiedotteessa: ”Ei olisi uskottu ikinä, että myynti voisi kasvaa näin paljon – myynti tulee olemaan reilusti yli 30 % enemmän kuin vuosi sitten. Puheet kirjan kriisistä ovat outoja tällä hetkellä. Myös nuoret ostavat painettuja kirjoja ja se on hyvä merkki.”

Hallikainen uskoo kävijäennätyksen johtuvan lähinnä siitä, että messujen päälavalle marssitettiin presidenttejä ja poliitikkoja eli muita kuin kirjailijoita.

Jos alalla on taloudellisesti luja meininki, harvalle kirjailijalle se näkyy. Kirjamessujen jälkeen kirjailija Pontus Purokuru julkaisi kirjoituksen, jossa hän kysyi menestyksekkäiden messu-uutisten myötä: missä rahat?

Kirjoituksessa Purokuru avaa kirjailijan tulonmuodostusta. Vuoden aikana hän on ansainnut kirjoistaan reilut tuhat euroa. Purokuru kirjoittaa, että ”ongelma on alassa, joka on rakenteellisesti tuhoisa, oikeastaan elinkelvoton”.

Hallikainen sanoo, että jos ei tekisi myös esitysrunoutta, niin hän ei tiedä, miten pärjäisi taloudellisesti, vaikka hänellä on tällä hetkellä Taiken kolmen vuoden apuraha.

”Kun esiinnyin New Yorkissa neljä kertaa viikonlopun aikana, niin tienasin siitä enemmän kuin Suuren märän salaisuuden myynneistä. Kyllä se kertoo paljon kirjallisuuskentästä.”

Hallikainen kirjoittaa Prima materiassa: ”Mitä kirjailijan työ on tulevaisuudessa, jos julkaiseminen on jo nyt pelkkää päätöntä liiketoimintaa? Joku porvari tekee kirjaa avioerostaan ja luulee tekevänsä työkseen samaa kuin mä.”

Silloin tällöin voi kohdalle osua jokin palkinto, mutta ne ovat mielivaltaisia oljenkorsia, joihin ei voi luottaa. Suuren märän salaisuuden ilmestyttyä puolen vuoden ajan kaikki Hallikaisen ympärillä hokivat, että tällä kirjalla hän voittaa Finlandian.

”Se oli kuin joku koko kentän yhteinen mielipide. Sitten koko ehdokkuutta ei edes tullut. Siitä tuli sellainen olo, että mä voisin koko loppu-urani tavoitella sitä, mutta sekin on vaan loppujen lopuksi 30 000 euroa, joka palaisi vuodessa tai kahdessa.”

Hän sai kirjasta lopulta Kalevi Jäntin palkinnon, jonka arvo oli 20 000 euroa.

Prima materian Hallikainen ilmoitti Finlandia-kisaan. Hän ajatteli maksavansa 300 euron ilmoittautumismaksun siitä, että Finlandia-raati lukee sen kirjan. Ele itsessään oli oksymoron. Finlandia on myynninedistämispalkinto ja Prima materia ei ole myytävä tuote. 300 euroa kelpasi kuitenkin Suomen kirjasäätiölle. Ehdokkuutta ei tullut.

HALLIKAINEN kirjoitti Prima materiaa kaksi vuotta. Sitä kirjoittaessa Hallikainen tunsi, että teoksella oli eräpäivä, joka oli vääjäämättä edessä. Kirja olisi tehtävä nyt tai muuten se jäisi tekemättä.

Julkaisuajankohtaan oli tietysti myös astrologisia syitä. Hallikaista hymyilyttää.

Hän selittää, että aurinkokunnan planeetat ovat jaettavissa sisäisiin ja ulkoisiin planeettoihin, joista jälkimmäiset liittyvät kollektiivisiin asioihin. Tässä astrologisessa kartassa Pluto siirtyi Vesimieheen viime vuoden marraskuussa ja pysyy siellä noin 20 vuotta.

Vesimies on ilmamerkki ja se liittyy kommunikaatioon ja teknologiaan. Pluto on taas Hallikaisen mukaan planeetta, joka pistää kaiken uusiksi rajulla tavalla.

”Ja sitä kirjallisuuskentällä on tapahtunut. Kuten tämä nopea digitalisoituminen, jonka myötä tekijät on ihan pohjalla tässä nokkimisjärjestyksessä.”

Hallikaiselle tuli olo, että kirja-ala on menossa kohti jotain uutta seuraavan 20 vuoden aikana. Hän halusi omalta osaltaan Prima materialla tukea sitä, mitä onkaan tarkoitus tapahtua.

Hän teki ilmaisen kirjan.

Hallikainen on kuullut uudesta kirjastaan myös käytävän keskustelua siihen sävyyn, että entä jos kaikki alkaisivat julkaista ilmaiseksi romaaneja, joita ei ole kustannustoimitettu lainkaan.

”Siihen on sisältynyt joku pelko valvonnan ja maun romahtamisesta. Se on musta tosi hassua. Mun mielestä olisi tosi siistiä, jos kaikki alkaisivat tekemään itse kaikkea. Sillä tavalla on syntynyt monia itselleni tärkeitä asioita, kuten noise- tai ambient-musiikki.”

Alalla on Hallikaisen mukaan viime aikoina keskusteltu kustannustoimittamisen tasosta. Hänen mukaansa monet lukijat yllättyisivät, jos tietäisivät kuinka vähäistä kustannustoimittaminen toisinaan on.

Samaan aikaan Hallikainen myöntää, että hän saa kirjailijana olla vapaa niistä vastuista, joita kustannustoimittajalle kuuluu. Eikä hän edes täysin tiedä työn sisällöstä.

”Heille maksetaan varmasti palkkaa ihan syystä. He tekevät siellä varmasti paljon kaikkea muutakin kuin mitä näkyy meille ulospäin.”

Mutta Hallikainen sanoo, ettei yhtään tiedä, mitä tällä menolla on enää jäljellä nykyisin tuntemastamme kirjallisuuden alasta 20 vuoden päästä. Onko silloin kirjoittamisella mahdollista enää elää millään lailla?

HALLIKAISELLA roikkuu kaulassaan pyöreä, kullanvärinen koru. Kysyn siitä, koska se arvatenkin liittyy esoteriaan. Hallikainen kertoo saaneensa hiljattain tarot-luennan, jossa sanottiin, että älä aliarvioi korujen merkitystä.

Hallikaisen mielestä objektisuhteet ovat hyvin tärkeitä. Hänestä tuntuu, että korut, kivet ja kristallit kannattelevat häntä kosmoksessa. Hän riisuu korun pöydälle ja siihen osuu ravintolan sinertävä valo.

Hallikainen osti korun antiikkimessuilta. Ei se antiikkia tosin ole, vaan ihan rihkamaa. Vanhaksi ja antiikkiseksi naamioitua kitschiä, joka yrittää jäljitellä jotain arvokasta ja esittää jotain muuta kuin on.

Koru paljastuu kelloksi, jonka kannessa on ajan symbolina päivä ja yö, taivaalla hymyilevä kuu.

Kun kannen avaa, sisällä on digitaalinen kello. Se on valoa näytöllä. Se ei voi pysähtyä, mutta se voi sammua.