Meneillään on kaikkien aikojen suurin tieteen kriisi

Oletko kuullut, että juuri nyt on meneillään ”kaikkien aikojen suurin tieteen kriisi”?

Luultavasti et, mutta sillä tavoin luonnehtivat tiedejulkaisemisen nykytilaa Tukholman julistuksen allekirjoittaneet tutkijat. Julistus on hätähuuto luotettavan tieteen puolesta. Se julkaistiin viime vuoden lopulla Royal Society Open Science -lehdessä.

Tiede toimii julkaisemalla ja vertaisarvioinnilla – sen avulla tutkimuksen taso testataan ja tulokset tuodaan tiedeyhteisön arvioitavaksi ja yhteiskunnan käyttöön. Tiedejulkaisemisen malli on kuitenkin ollut pitkään kriisissä, ja siitä keskustellaan kiihkein äänenpainoin yliopistomaailmassa. Akatemian ulkopuolella asiasta ei juuri uutisoida, vaikka seuraukset ovat laajat. 

Tukholman julistuksen kirjoittavat varoittavat, että huonolaatuisia tai täysin vilpillisiä tutkimusartikkeleita julkaistaan satoja tuhansia vuodessa, ja määrä kasvaa koko ajan. Tieteellinen kenttä täyttyy siis roskasta, jonka tuotannossa pyörii miljardeja euroja. Jos asiaan ei puututa, seuraukset ovat yhteiskunnalle tuhoisat.

Kirjoittajat vaativat nykyisen tieteellisen julkaisemisen järjestelmän mullistusta: he sanovat, että tiedeyhteisön on otettava julkaisuvälineet takaisin hallintaansa. 

JULISTUKSEN alullepanijat ovat saksalainen neuropsykologi Bernhard Sabel ja Uppsalan yliopiston solu- ja molekyylibiologian professori Dan Larhammar (jutun kuvassa Sabel vasemmalla ja Larhammar oikealla). 

Larhammar kertoo kiinnostuneensa tiedevilpistä alun perin 30 vuotta sitten, kun hän ajautui väittelemään kreationistien kanssa. Kreationistit viittasivat tuolloin erääseen tutkimukseen, jossa evoluutio oli kuulemma todistettu vääräksi. Se oli julkaistu oikeassa tiedelehdessä.

Larhammar etsi artikkelin käsiinsä.

”Se oli täysin keksitty: lähdeviitteitä ei ollut olemassakaan ja tulokset täysin epäuskottavia.”

Heräsi tietysti kysymys, miten teksti oli ylittänyt julkaisukynnyksen. 

Larhammar yritti ottaa yhteyttä kirjoittajaan, mutta tämä ei vastannut. Julkaisun päätoimittaja pyysi kirjoittamaan asiasta yleisönosastolle. Päätoimittajan mukaan kyseinen tutkija oli työskennellyt toimituksessa jonkin aikaa ja ujuttanut tekstin lehteen. Ilmeisesti kukaan ei ollut lukenut artikkelia – paitsi kreationistit. 

Larhammaria jäi mietityttämään, miten helppoa väärän tiedon levittäminen oli ja miten vähän siitä seurasi. Huijari siirtyi tekemään lisää huijauksia muille tieteenaloille. Se tuntui silloin aivan käsittämättömältä, Larhammar kuvailee. ”Miksi tutkija haluaisi huijata?”

Nyt hän sanoo olleensa tuolloin hieman naiivi.

Tiedevilppi on yleisempää kuin luullaan, ja siihen puuttuminen usein vaikeaa. Viime vuosina se on muuttunut jo vaarallisen helpoksi.

OSIN taustalla on tutkimusartikkeleiden volyymin valtava kasvu. 

”Julkaisujen määrä on lisääntynyt 50 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta tutkijoiden määrä ei ole lisääntynyt läheskään yhtä paljon”, Larhammar sanoo.

Kasvuun on muutamia syitä.

Koronapandemian aikaan julkaistujen tutkimusartikkeleiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti, kun tiedolle oli suuri tarve. Saatiin esimakua siitä, mitä suuri volyymi yhdistettynä kiireeseen tekee: tutkimuksia julkaistiin hosuen ja osin ilman vertaisarviointia. Alustavia tuloksia levitettiin lehdistössä ja väärä tieto jäi elämään. 

”Tähän mennessä jopa 650 covid-artikkelia on vedetty takaisin”, Larhammar sanoo.

Sitten ovat niin sanotut saalistajajulkaisut, joita tiedemaailman liepeille on syntynyt viime vuosina iso joukko. Saalistajajulkaisut julkaisevat huonolaatuisenkin artikkelin, kunhan kirjoittaja maksaa. Niitä ei kiinnosta tieteellinen laatu vaan tieteentekijöiden rahat. Ne käyttävät hyväkseen akateemisen maailman kilpailua ja valtavaa julkaisemispainetta. 

Niin sanotut ”artikkelitehtaat” puolestaan syytävät massatuotantona heikkoja tai täysin väärennettyjä tutkimusartikkeleita. Niiltä voi ostaa tutkimusartikkelin omissa nimissään. Kohderyhmää ovat kaikki, jotka tarvitsevat epätoivoisesti lisää julkaisuja tai artikkeliviittauksia saadakseen viran tai tutkimusrahoitusta.

Tekoäly on vienyt kaiken tämän aivan uudelle tasolle ja samalla räjäyttänyt ongelman koko tiedeyhteisön käsiin. Aiemmin tiedehuijarit joutuivat sentään maksamaan jollekin. Nyt suuret kielimallit luovat kädenkäänteessä uskottavan oloisia tekstejä ja graafeja. 

”Näemme vyöryn julkaisuja, joissa on paljon päällekkäisyyttä, ja monet niistä on tuotettu tekoälyllä. Ne voivat olla tieteellisesti oikein, mutta tarvitsemmeko me kaikkia näitä artikkeleita?”

Meneillään on kilpavarustelu, jossa kustantajat yrittävät suodattaa loputonta AI-mössöä omilla työkaluillaan. Osa on silkkaa höpöä, osa periaatteessa virheetöntä mutta vailla merkitystä.

”Kokonainen teollisuudenala tuottaa tekoälyllä luotuja tutkimusartikkeleita ja vääristelee viittausvaikutuksia”, Larhammar sanoo.

Valitettavasti tälle on paljon kysyntää. Kilpailu rahoituksesta ja työpaikoista on armotonta. 

”Joillain maantieteellisillä alueilla kilpailu on erityisen kovaa ja tutkijoita palkkaavat organisaatiot arvioivat hakemuksia silkan metriikan perusteella: julkaisujen ja viittausten määrällä. Mutta noita lukuja voi helposti manipuloida.”

Välillä tieteen luotettavuudesta huolestuneet tutkijat ovat tehneet itse kepposia, joilla he ovat osoittaneet järjestelmän valuvikoja. 

”Kun järjestimme symposiumin tästä ongelmasta Ruotsin kuninkaallisessa tiedeakatemiassa vuosi sitten, eräs tutkija kertoi, miten oli onnistunut liittämään kissan artikkelin kirjoittajaksi”, Larhammar kertoo.

Tutkija Reese Richardson lähetti isoäitinsä Larry-kissan nimissä kaksitoista käsikirjoitusta eri lehtiin ja jokaisessa niistä viittasi muihin yhteentoista artikkeliin. 

”Tällä tavalla kissa onnistui saamaan melko korkean viittausvaikuttavuuden tutkimuskirjallisuudessa. Se olisi ollut hyvinkin kilpailukykyinen hakija johonkin post doc -tutkijan paikkaan.” 

ONGELMA on siis selvä: tieteellisen julkaisemisen kenttä tulvii roskaa. Ongelman ratkaisusta tekee äärimmäisen vaikean se, että juurisyyt on oikeastaan rakennettu järjestelmän sisään.

Akateemisella uralla eteneminen on sidottu julkaisujen ja viittausten määrään. Joissain maissa jo esimerkiksi työllistyminen lääkäriksi vaatii tutkimusjulkaisuja ja viittauksia.

Publish or perish ei ole vain sanonta, vaan konkretiaa. Sen vuoksi artikkeleiden määrä kasvaa ja kasvaa. Tekoäly ja huijarifirmat paisuttavat ilmiötä eksponentiaalisesti. 

Koska tiede toimii julkaisemalla, tutkijat ovat julkaisuista täysin riippuvaisia. Samalla tiedekustantamisen liiketoimintamalli on todella erikoinen. (Sen historiallisista taustoista kertoo lisää vuonna 2021 julkaistu Long Playn juttu.)

Näin homma toimii: tutkijat tekevät ensin tutkimuksen (pääosin julkisella rahalla) ja tarjoavat artikkelinsa tiedekustantajalle ilmaiseksi, joskus jopa maksavat sen tarjoamisesta. Lisäksi he tekevät lehtien vertaisarvioinnin palkatta, muiden töidensä ohessa. (Larhammar kertoo arvioineensa uransa aikana lähes 300 artikkelia, mikä tekee noin kaksi ja puoli vuotta täysiä työpäiviä.) Lopulta kustantajat myyvät julkaisuun kelpuutetut artikkelit kovaan hintaan takaisin tiedeyhteisölle. Maksumuuri on niin huima, että tavan kansalaiset eivät noita tutkimuksia pääse lukemaan, ja yliopistot ja kirjastot ovat hädässä tähtitieteellisten lisenssimaksujen kanssa.

Tilanne on vertailukelpoinen sen kanssa, että toimittajat tekisivät ensin työnsä julkisella tuella, minkä jälkeen lehtitalot ottaisivat jutut ilmaiseksi ja pyytäisivät toimittajia editoimaan toistensa tekstit ilman palkkaa. Sitten jutut julkaistaisiin, mutta niin kalliilla, ettei toimittajilla (tai kellään) olisi varaa niitä lukea. Koska journalismia olisi kuitenkin pakko seurata, maksettaisiin juttujen lukuoikeudet vielä uudestaan julkisista varoista.

Ei ihme että tiedejulkaiseminen on yksi maailman tuottoisimmista bisneksistä!

Vaihtoehdoksi maksumuureille on kehitetty open access -julkaiseminen, jossa artikkelit ovat lukijalle ilmaisia. Tarkoitus oli hyvä, mutta open access on osoittautunut vain uudeksi rahasammoksi kustantajille: nyt tutkijat maksavat, jotta pääsevät julkaisemaan. Isoimmat lehdet velottavat artikkelin tekijöiltä jopa tuhansia euroja. 

”Jos joku ehdottaisi tätä järjestelmää nyt, hänet naurettaisiin pihalle”, Larhammar sanoo. ”Tämä on kuin huono vitsi.”

TUKHOLMAN julistuksen pointti on, että epäluotettava tiede ei ole nykyisen järjestelmän poikkeus vaan eskalaatio. Jos tutkijan arvo on kiinni julkaisujen määrästä ja julkaisujen suuri määrä on sekä laillisille että rikollisille tahoille naurettavan helppo rahantekokone, on selvää, että tästä hyötyy joku muu kuin tiede.

Näistä järjestelmävioista on puhuttu tiedeyhteisössä vuosikausia. Yksittäisten huijareiden nappaaminen ei ratkaise mitään, jos ongelma on systeeminen. Tukholman julistuksen kohderyhmänä ovatkin ennen kaikkea alan vallankäyttäjät: rahoittajat, yliopistot, lainsäätäjät. Allekirjoittaneet vaativat, että tiedejulkaisemisen on siirryttävä voittoa tavoittelemattomaan malliin, jota johtavat tutkijat ja tutkimusorganisaatiot. Lisäksi tekijänoikeuksien täytyy pysyä kirjoittajilla itsellään eikä artikkeleita saa käyttää tekoälyn kouluttamiseen ilman lupaa; tieteen kannustinjärjestelmät pitää muuttaa niin että tekijät palkitaan tutkimuksen laadusta eikä julkaisujen määrästä; tieteen avoimuutta ja luotettavuutta on suojeltava lainsäädännöllä; vilpistä ja väärän tiedon levittämisestä on oltava seuraamuksia.

Dan Larhammar kuulostaa varovaisen toiveikkaalta. Yksittäisten tutkijaryhmien pohdinnat ovat alkaneet yhdistyä kansainväliseksi liikkeeksi. Euroopan yliopistojen yhdistyksen (EUA) viimevuotinen raportti puuttui samoihin ongelmiin kuin Tukholman julistuksen tekijät ja Euroopan tasolla erilaiset tieteen riippumattomuudesta huolta kantavat task forcet ja verkostot tapaavat nyt aktiivisesti. Lokakuussa Dan Larhammar matkustaa Pekingiin Kansainvälisen tiedeneuvoston (ISC) konferenssiin, missä asian käsittelyä jatketaan. 

Aiheesta on tehty vertaisarvioitua tutkimusta, ja ongelmien luonne ja mittakaava tunnetaan.

”Nyt me tiedämme, miten paha tilanne on. Nyt on kyse siitä, miten voimme tämän pysäyttää.”