Lyhyet
Tiedejulkaiseminen on hillitön bisnes, jonka takaavat ilmainen työvoima ja julkinen rahoitus
Vuonna 2013 yhdysvaltalainen 26-vuotias aktivisti Aaron Swartz teki itsemurhan. Syynä pidettiin hänen tuskallista tilannettaan: Swartzia odotti yli 30 vuoden vankeustuomio ja miljoonan dollarin korvaukset. Rikos, josta häntä syytettiin, oli aika poikkeuksellinen: Swartz oli ladannut ison pinon tieteellisiä artikkeleita MIT-yliopiston tunnuksia käyttäen. Hän ei varsinaisesti varastanut niitä, mutta määrä oli yli sallitun, miljoonia tekstejä. Ehkä hän olisi jakanut ne avoimeen käyttöön tai ehkä hän vain halusi näyttää, että teko oli mahdollinen – emme tiedä, koska hän jäi kiinni nopeasti ja nyt häneltä ei voi enää kysyä. Kun luin tuosta tapauksesta ensi kertaa, olin hölmistynyt. Hetkinen siis, kymmeniä vuosia vankeutta? Miljoona dollaria? Akateemisista artikkeleista?
Mutta ehkä se ei ole aivan niin ihmeellistä, kun miettii, millainen bisnes tiedejulkaiseminen on. Alan yhteenlaskettu vuosittainen liikevaihto on 20 miljardin dollarin paikkeilla. Tiedejulkaisemisessa pyörii yhtä paljon rahaa kuin tallennetun musiikin bisneksessä, mutta voitot ovat suuremmat.
Ansaintamalli on häkellyttävä. Myytävän tuotteen eli artikkelit tarjoaa tiedeyhteisö ilmaiseksi: tutkijat eivät saa erillisiä palkkioita, mutta julkaisevat silti, koska julkaisemattomuus ei ole vaihtoehto (publish or perish!). Tekstien vertaisarvioinnin ja usein editoinninkin hoitavat tutkijakollegat muiden töidensä ohessa. Lopulta ”lehtitalot” myyvät sisällön isolla rahalla takaisin sille samalle akateemiselle yleisölle, joka sisällön on tuottanut. Isoimpien kustantajien voitot ovat hillittömiä. (Suomessa tiedejulkaiseminen ei ole samanlainen bisnes: lehtiä tehdään suurelta osin tieteellisten seurojen vapaaehtoistyötä ja budjetit ovat pieniä. Mutta kansainvälinen järjestelmä vaikuttaa myös suomalaisiin tutkijoihin ja yliopistojen kirjastoihin, joille tiedejulkaisujen jättilaskut ovat iso ongelma.)
Ehkä kaikkein kummallisin piirre tässä liiketoiminnassa on se, että sen tuotot takaa isolta osin julkinen raha. Useimmissa maissa valtio rahoittaa sekä tutkimuksen tekemistä että kirjastojen ja yliopistojen lehtitilauksia. Julkaisuen kannalta tämä on suorastaan nerokasta, mutta tiedon ja tutkimuksen kannalta tilanne on absurdi. Suurelle yleisölle tutkimusartikkelit ovat niin kalliita, ettei sellaisia kukaan osta.
Nykyisen kaltainen akateeminen julkaisujärjestelmä on verrattain nuori. Se, kuten moni muukin itsestäänselvyytenä pitämämme asia, syntyi toisen maailmansodan jälkeen. (Lisätietoa janoavien kannattaa lukea vaikkapa tämä hieno pitkä juttu The Guardianissa.) Aiemmin huippututkijatkin saattoivat julkaista harvakseltaan, eikä ala ollut todellakaan mikään rahantekokone. Sellaisen siitä teki Robert Maxwell, tunnettu brittiläinen liikemies ja huijari, mahdollisesti myös vakooja. Maxwell huomasi, että tiedejulkaisuissa uinui kokonainen liiketoiminnan ala, jota kukaan ei ollut kaupallistanut. Markkina oli fantastinen: sodanjälkeinen tiedebuumi takasi jatkuvan tarjonnan ja yleisen nosteen, ja samaan aikaan julkinen rahoitus varmisti, että tilaukset yliopistojen kirjastoihin rullasivat. Tutkijat kaikkialla maailmassa halusivat päästä julkaisemaan ja pian hyveestä tuli välttämättömyys: parissakymmenessä vuodessa tieteellinen julkaiseminen muuttui nuhjuisesta kutsumustyöstä kansainväliseksi liiketoiminnaksi. Julkaisuja tuli koko ajan lisää, mutta hinnat vain nousivat.
Maxwell itse luonnehti järjestelmää sanoilla ”ikuinen rahoituskone”.
Sitten alkoi syntyä niin sanottuja huippujulkaisuja, joihin kaikki havittelivat. Samalla laadun mittariksi vakiintui huomioarvo: se, kuinka paljon julkaisuun viitattiin muualla valtavaksi kasvaneessa akateemisessa julkisuudessa. Se on tutkitusti harhaanjohtava mittari. Kun tein loppukesästä Long Playhin pitkää juttua replikaatiokriisistä (eli siitä, miksi isoa osaa tieteen tuloksista ei onnistuta toistamaan), haastattelin Toronton yliopiston psykologian professori Michael Inzlichtiä. Hän kuvasi muutosta, joka psykologian tutkimusjulkisuudessa oli tapahtunut pelkästään hänen uransa aikana. Aluksi psykologia ei ollut mikään uutisaihe. Nyt se on lehdissä päivittäin, ja tuloksille on valtava tilaus.
”Eikä se ole mikään sattuma: muistan kuinka alan tapaamisissa puhuttiin siitä, miten saataisiin näkyvyyttä tutkimuksille, koska sitten yliopisto saisi huomiota ja rahaa”, hän sanoi. ”Mutta miten huomiota saa? Julkaisemalla uutta ja yllättävää. Ja arvaa mitä? Yllättävät asiat ovat epätosia todennäköisemmin kuin yllättämättömät.”
Viimeisen kymmenen vuoden aikana tuollaiset kriittiset äänenpainot ovat koventuneet. Kun biologi Randy Schekman vuonna 2013 sai lääketieteen Nobelin, hän ilmoitti ettei aio enää julkaista tiedejulkaisujen himoitussa kärkikolmikossa (Nature, Science, Cell), sillä niiden viittauksiin sidotut laatukriteerit eivät hänen mukaansa palvele tiedettä. ”Artikkeli voi saada paljon viittauksia sen vuoksi että se on hyvää tiedettä – tai sitten sen vuoksi, että se on huomiotaherättävä, provokatiivinen tai väärässä”, hän kirjoitti The Guardianissa.
Schekman yllytti kollegoja vastarintaan ja kehotti näitä suosimaan kaikille avoimia open access -julkaisuja. Hänestä tutkijoiden tulisi yksinkertaisesti lakata puhumasta artikkelien määrästä tai julkaisun nimestä laadun takeena.
Yksittäisen tutkijalle muutos on kuitenkin vaikeaa ja riskialtistakin. Niin Schekmanillekin vastattiin: helppohan se on siellä Nobel-juhlista huudella, kun on tehnyt uransa juuri noissa mainituissa julkaisuissa.
Järjestelmän kuolemaa on ennustettu yhä uudelleen, mutta se on osoittautunut sitkeäksi. Siinä missä internet pisti journalismin polvilleen, akateemiset lehtitalot vain siirtyivät myymään artikkeleita verkossa aina vain korkeamman maksumuurin takaa. (Maxwell itse asiassa ennusti tämänkin; hän arvioi vuosikymmeniä sitten, että lopulta painokulut katoaisivat, minkä jälkeen akateemisille julkaisijoille olisi luvassa ”puhdasta voittoa”.)
Muutoksen merkkejä on ilmassa, jos kohta muutos tuntuu olevan äärimmäisen hidasta. Tällä hetkellä kaikista maailman akateemisesta artikkeleista noin kolme neljännestä on maksumuurin takana. Avoimen tieteen aktivistit vaativat siirtymistä kaikille avoimiin julkaisuihin, mutta näkemykset vaihtelevat siitä, miten toiminta silloin tulisi järjestää – ilmaistahan se ei tule koskaan olemaan, ja jokin laatukriteeristö on oltava.
Nyt useassa Euroopan maassa on käytössä niin sanottu ”Plan S”, joka velvoittaa julkista rahoitusta saavia julkaisemaan tutkimuksensa avoimesti kaikille.
Erilaisia uskaliaita boikottejakin pulpahtelee siellä täällä. Esimerkiksi The Cost of Knowledge -kampanja kerää nimilistaa tutkijoista, jotka kieltäytyvät julkaisemasta valtavia voittoja tahkoavan Elsevier-kustantamon kautta.
Useimmat tutkijat lähettävät artikkeleitaan suoraan lukijoille erittäin mielellään, kun heiltä vain älyää pyytää. Yleisesti tiedetään myös, että akateeminen maailma käyttää varsin aktiivisesti Sci-Hub-piraattisivustoa, johon ladataan artikkeleita maksullisista lehdistä ja tietokannoista. Se on kattavin saatavilla oleva tutkimustietokanta. Sivustoa ylläpitää kazakstanilainen tutkija Alexandra Elbakjan. Hänet on luonnollisesti haastettu oikeuteen ja maksamaan miljoonien eurojen vahingonkorvauksia.
Juttua korjattu 6.10. 2021 klo 8.50. Aiemmassa versiossa sanottiin musiikkibisneksen vuotuisen liikevaihdon olevan 20 miljardin luokkaa, mutta tuo on vain tallennetun musiikin osuus.
Long Play julkaisee syksyn aikana useita juttuja tieteestä ja sen kipupisteistä. Lue lisää aiheesta:
Anu Silfverberg: "Niin totta kuin osaamme"
Sivuääni: Miten tiede pelastetaan, Anu Silfverberg?
Sivuääni: Jussi Valtonen: ”Ei aivokuvasta näy, miten sinun pitäisi kasvattaa lapsesi”
Perjantaikirje: Tutkimuksen hyötyä ei voida mitata Twitterin huutoäänestyksessä
Oskari Onninen: "Aurajoen Darwin"
Sivuääni: Mitä Markus J. Rantalasta pitäisi ajatella, Oskari Onninen?
Perjantaikirje: Tutkimustiedotteisiin pitäisi suhtautua yhtä kriittisesti kuin muuhunkin viestintään
Sivuääni: Mistä tiedevastaisuudessa on kysymys?
