Tämä on rakkauskirje

Lähes tasan kuusi vuotta sitten kävelin lumessa ystävääni vastaan Kansallisteatterin edessä. Myöhemmin hän kertoi minulle panneensa merkille jo kaukaa jotain outoa: katseeni oli utuinen, ja hymyilin leveästi.

Muistan tuon hetken ja sen höyrypäisen onnentunteen. Olin matkalla Long Playn ensimmäisen jutun julkistamisbileisiin Lavaklubille. Kuuntelin David Bowien kappaletta ”Absolute Beginners”. Näin se menee: I absolutely love you / But we're absolute beginners / With eyes completely open / But nervous all the same.

Se oli onnea, jota ihminen tuntee kävellessään alttarille (vastoin kaikkia todennäköisyyksiäkin lupaan haluta!), hypätessään kylmään veteen (kivuliasta, euforista!) tai ollessaan hieman päihtynyt (kuinka kiinnostavia ja mukavia ihmiset ovatkaan!).

Olimme silloin todellakin täysiä aloittelijoita mediayrittäjinä: meillä ei ollut mitään hajua, miten kävisi. On ymmärrettävää, että moni piti idioottimaisena ideana myydä yksittäisiä ääripitkiä lehtijuttuja verkossa, kun samalla kaikkialla toisteltiin, että ihmiset haluavat lukea verkossa vain lyhyitä juttuja ilmaiseksi. Mutta ei meillä toisaalta ollut mitään muuta menetettävää kuin ylpeytemme. Raha oli vielä silloin sivuseikka: Olimme tehneet kuukausia vapaaehtoishommia silkasta tekemisen ilosta ja sijoittaneet yhteensä 500 euroa rintanappeihin ja yksinkertaiseen verkkosivuun. Olimme saaneet apua tuntemattomilta ja ystäviltä enemmän kuin saatoimme koskaan odottaa.

Sitten tulivat lukijat. Muistan vielä hetken, kun tilaajia oli kolme. Muistan heidän nimensä. Muistan, kuinka yritimme auttaa erästä naista, joka oli yrittänyt ostaa ensimmäisen juttumme jälleenmyyjän verkkokaupasta ja päätynyt kai johonkin nettilomakkeeseen. ”Olen täällä laatikossa enkä pääse pois”, nainen kirjoitti, ja yritimme yhdessä hahmottaa laatikon olemusta ja sijaintia, sekä soitella jälleenmyyjältä ohjeita naisen vapauttamiseen. (Käytämme edelleen toimituksessa tukalissa tilanteissa ilmaisua ”olen laatikossa enkä pääse pois”.)

Nyt Long Playlla on seitsemisentuhatta tilaajaa. Kaikkien nimiä en muista, mutta lukijasuhteemme on pysynyt tavallaan hyvin samanlaisena kuin mitä se tuolloin alussa oli. En ole koskaan aiemmin työskennellyt mediassa, jonka seuraajat suhtautuisivat toimitukseen samanlaisella ystävällisyydellä, omistavuudella ja vaativuudella. Lukijamme kirjoittavat seikkaperäisiä kritiikkejä jutuista, listaavat suosikkejaan, kertovat toiveitaan, suuttuvat virheistä, lähettävät pitkiä viestejä perjantaikirjeen herättämistä ajatuksistaan, suosittelevat lukemista, kysyvät tarkennuksia.

Joinain aiempina vuosina meillä oli lievästi sanottuna merkittäviä teknisiä haasteita. Ihmiset tietysti suuttuvat sellaisesta. Siksi meillä on yhä periaatteena, että ongelmista valittaville vastataan viipymättä – joku päivystää aina. Long Playn kaltaisella julkaisulla ei ole varaa muuhun. Juttumme tehdään lukijoiden rahoilla, tämäkin juttu.

David Bowie laulaa: As long as you're still smiling / There's nothing more I need / And I absolutely love you.

Kiitos näistä kuudesta vuodesta. Niiden aikana olen alkanut todella rakastaa monimutkaisuutta ja sekavuutta ja ristiriitaisuutta. Olen alkanut yhä enemmän epäillä selkeitä tarinoita ja mielipiteitä. Olen ikääntynyt noin 20 vuotta ja ollut usein jumissa laatikossa. Olen rakastunut journalismiin ja journalisteihin lähes nololla paatoksella. Olen ajatellut lukijoitamme joka viikko hämmentyneellä, yllättyneellä ihastuksella: kuinka mahtavaa, että te tulitte.

Tämä oli Long Playn Perjantaikirje. Tilaa kirje täältä niin saat joka viikko sähköpostiisi kolumnin lisäksi toimituksen suosituksia hyvistä artikkeleista, elokuvista ja ohjelmista.