Kun MTK pelaa populistikorteilla, leikkiin ei ole pakko lähteä mukaan

Tapahtui tällä viikolla: Kirkko ja kaupunki julkaisi kolumnin, jossa kritisoitiin eläinten tehotuotantoa kristillisen etiikan vastaisena. MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila uhkasi oikeustoimilla. Lehti poisti kolumnin, ja nyt Julkisen sanan neuvosto selvittää, onko lehti taipunut painostuksen alla.

Taipui tai ei, on selvää, että juttuja ei pidä poistaa kuin hyvin poikkeuksellisista syistä, ja tämä ei ollut sellainen. Yleisöllä tai vaikkapa historiantutkijoilla on oltava mahdollisuus palata teksteihin ja arvioida niiden sisältöä (nyt kolumni löytyy yhä Wayback Machinen avulla). Moni varmasti haluaisi poistella netistä jo julkaistuja kolumnejaan (oi se olisi ihanaa!) mutta journalismi ei toimi niin. 

Yksi kiinnostavampi asia on kuitenkin jäänyt vähemmälle. Kuinka MTK onnistui kehystämään kolumnin hyökkäykseksi kotimaisia tuottajia kohtaan? Kolumnissa heitä ei edes mainittu. (Lisäksi, jos Marttila todella aikoisi vetää oikeuteen jokaisen kirjoittajan, joka kritisoi eläinsuhdettamme kirkon oppien pohjalta, hänellä olisi jonossa melkoinen liuta kirjailijoita, filosofeja, toimittajia, teologeja ja niin edelleen.)

Yhtäläisyysmerkin tehotuotannon ja suomalaisen tuottajan välille veti Marttila itse. Se on tietysti MTK:n intresseissä – Marttila puhutteli jäsenistöään. Viesti tuottajille oli vanha tuttu: nuo muut vihaavat teitä, mutta MTK puolustaa. Ei siinä mitään, sillä tavalla etujärjestöt toimivat. Journalismin kannalta on kuitenkin vähän ongelmallista, jos tällaisia poliittisia eleitä ei kontekstoida. Kun poliittinen toimija esittää kriitikoille uhkauksia oikeusjutuista tai tuomiokapitulivalituksista (!), tiedotusvälineiden täytyy kertoa yleisölle, jos kyse on ilmeisestä mediashow’sta. Muutenhan ne alistuvat itse show’n rekvisiitaksi.

Ja kun Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki päätti poistaa kolumnin ja pyyteli sen julkaisua anteeksi, hän tuli allekirjoittaneeksi Marttilan krouvin kärjistyksen: tehotuotannon etiikasta ei voi puhua loukkaamatta suomalaisia viljelijöitä, joilla on jo muutenkin raskasta.

Mustavalkoinen asetelma, jossa kaikki tehotuotannon kritiikki tulkitaan hyökkäykseksi viljelijöitä kohtaan, ei hyödytä muita kuin MTK:ta. 

Kierolla tavalla Marttila on kyllä oikeilla jäljillä: maataloustuottajat ovat useimmissa tiedotusvälineissä vieras ryhmä. Poliittisten peliliikkeiden hoksaaminen vaatii toimittajilta vankkaa yleissivistystä ja hyvää intuitiota, ja vainu toimiikin yleensä varsin hyvin, jos pelejä käydään porukoissa, jotka ovat toimittajille tuttuja. Mutta kun peliä käydään maaseudulla, toimittajat ja muut sivustaseuraajat joutuvat naiivin hämmästyksen valtaan: onko MTK:n johtaja niin hölmö, ettei ymmärrä, mitä tuomiokapituli tekee? Tuskin.

Tarkkaa journalismia maaseudulta tekee Suomessa lähinnä Maaseudun tulevaisuus, joka sattuu olemaan MTK:n pää-äänenkannattaja. Muissa tiedotusvälineissä viljelijöiden huolenaiheet nousevat esiin pari kertaa vuodessa, mutta niiden konteksti jää hämäräksi. Huonosti menee, mutta miksi menee? Miksi Suomessa on huonot tuottajahinnat ja korkeat maataloustuet? Millaista maataloutta viljelijät itse haluaisivat harjoittaa? Miksi se on vaikeaa? Maaseudulla on toisinajattelijoita, eivätkä läheskään kaikki tuottajat rakasta tehotuotantoa – edes kaikki he, jotka ovat sillä päätyneet ansaitsemaan elantonsa. 

Suomeen on luotu maatalousjärjestelmä, joka ohjaa viljelijöitä tehostamaan tuotantoaan ja kasvattamaan tilojaan. Tätä linjaa Marttilakin kannattaa. ”Se on kovan luokan yritystoimintaa, johon kuuluvat isot riskit ja isot velat”, hän kuvasi kilpailukykyistä ruoantuotantoa syksyllä 2018 ilmestyneessä Long Play -jutussa ”Hyvin huono vuosi”. Juttu kertoi sekä eläinten että ihmisten pahoinvoinnista suomalaisilla maatiloilla.

Politiikan tavoitteena on ollut laskea maataloustuotteiden hintoja niin, että ne pärjäisivät vientimarkkinoilla. Nyt Suomen maataloussektori on EU:n riippuvaisin tukieuroista, minkä voi tulkita merkiksi siitä, että halvan bulkin strategia ei ole toiminut. 
Samalla systeemi toimii kuin marjanpoiminta tai alustatalous: teeskennellään, että yhden tai kahden hengen maatilayritykset ovat tasavertaisia sopijaosapuolia valtavien kaupan ketjujen kanssa, vaikka oikeasti osapuolina ovat yksilö ja suuryritys, eikä todellista yrittäjän vapautta silloin juurikaan ole.

Näissä oloissa viljelijän vapaus toteuttaa omaa tahtoaan hupenee. Olosuhteet ohjaavat tehotuotantoon, vaikka kaikki viittaa siihen, että se on kestämätön ratkaisu niin sosiaalisesti, ekologisesti kuin eettisestikin. Myös taloudelliset hyödyt näyttävät epävarmoilta. 

Mutta tähän sisältyy hyvä uutinen: hyvinvointi ei ole nollasummapeli. Eettisemmän ruoantuotannon ei tarvitse tarkoittaa viljelijöiden ahdingon syventymistä. Se vain näyttää siltä, koska nykyinen järjestelmä on rakennettu sellaiseksi, ja siitä Kirkko ja kaupungin kolumnikohussa oli kyse.

Julkinen keskustelu lähtee usein siitä, että status quo on itsestäänselvyys. Mutta se on valinta, jolla on oma historiansa. Tähän asti tuet ovat pakottaneet ottamaan lisää eläimiä ja lisää velkaa, vaikka on mahdollista luoda tukia, jotka kannustavat aivan muuhun.

Kiinnostavia esimerkkejä löytyy maailmalta. Vaikkapa Itävalta: Se liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995 Suomen kaltaisena pienten ja keskisuurten tilojen maana. Siellä viljelijät saivat kuitenkin mahdollisuuden valita hieman vapaammin, kasvaisiko maatila vai pysyisikö se entisellään. Nyt Itävallan eläintilat ovat kuin eri planeetalta: suomalaisella sikatilalla elää keskimäärin 1200 sikaa, itävaltalaisella 50. Hollannissa hallituksella taas on uudehko ohjelma, jolla ostetaan nauta- ja sikafarmareita ulos eläintuotannosta, ja rahasto, josta tuetaan täyteen ravinnekiertoon siirtyviä eläintiloja.

Palataan siis mediakritiikkiin: katveeseen jääviä aiheita on paljon. Nyt eläintuotannon käsittely journalismissa on vahvasti jakautunutta. On eläinoikeuksia käsitteleviä juttuja, joissa ei kosketa ihmisten ahdinkoon, ja on tuottajien tilannetta käsitteleviä juttuja, joissa eläinoikeuksiin ei sovi viitata. Mutta samat rakenteet vaikuttavat molempiin. Sosiaaliset, taloudelliset ja ekologiset kysymykset eivät ole vastakkaisia vaan rinnakkaisia.

Olisi hyvä päästä eroon asetelmasta, jossa eettisten kysymysten esittäminen asettuu ihmisten sosiaalista hyvinvointia tai taloudellista kannattavuutta vastaan. Samalla varmistuisi, ettei populistinen lobbaripuhe pääse määrittelemään julkisen keskustelun lähtökohtia.

Teksti on julkaistu myös Long Playn viikkokirjeessä.