Katollani on vuorenpeikko, mutta kirjoitan nyt muista aiheista

Journalismia joutuu nykyään tekemään tiiviissä suhteessa tulevaisuuteen. Se on alalle hieman uutta, sillä toimittajien piti olla päivän lapsia: kiinnostuisimme historiasta sikäli kun se vaikuttaa nykyhetken tulkintaan, tulevaisuuden jättäisimme taiteilijoille. Toisiinsa linkittyvät ympäristökriisit pakottavat kuitenkin kirjoittamaan tulevasta. Samalla ne heikentävät menneisyyden todistusvoimaa: mitä lopulta voidaan päätellä aiemmasta, jos kaikki on vähän raiteiltaan?

Tämä ajatukseni liittyy kahteen viimeaikaiseen uutiseen. Ensimmäinen: Pari päivää sitten Yle kertoi Nature Geoscience -lehdessä julkaistusta havainnosta, jonka mukaan Golf-virta on heikentynyt ilmastonmuutoksen seurauksena ja hiipunee vielä paljon lisää. Juttu kurotti pitkälle tulevaisuuteen: vuosi 2100 mainittiin. Faktat olivat kohdallaan, mutta käteen jäi oudon pelkistetty ja jopa hieman toiveikas mielikuva ilmiön vaikutuksista. Jatkossa muutos hidastaisi ilmaston lämpenemistä Euroopassa, piste.

Jutusta puuttui tämä: Golf-virran heikkeneminen tarkoittaa kiihtyvää lämpenemistä ja merenpinnan nousua virran läntisemmillä vaikutusalueilla. Kalakantojen muutokset voivat johtaa arvaamattomiin ruokakriiseihin Atlantin rannoilla. Kun ajan mittaan vaikutukset voimistuvat, ketjuuntuvat ja kenties laukaisevat keikahduspisteitä, niiden täsmällinen ennustaminen muuttuu mahdottomaksi. Luotettavasti voi kyllä sanoa, etteivät asiat tule olemaan kuin ennen – mutta se ei ole alkuunkaan yhtä yksinkertaista kuin juttu antaa ymmärtää.

Toinen uutinen: Pari viikkoa sitten valtiovarainministeriö julkaisi Talouskasvun edellytykset tulevaisuudessa -raportin, jossa vertailtiin Suomen ja muutaman verrokkimaan talouskasvunäkymiä tulevina vuosikymmeninä. Tekijöillä oli huoli Suomen talouskasvun riittämättömyydestä. Esittelypuheessaan Matti Vanhanen korosti, että jatkossa suomalaisten poliitikkojen pitäisi edistää muun muassa ”kilpailukykyistä yritysverotusta”, ”investointien luvitusta” ja ”sääntelyn sujuvuutta”, jotta emme putoaisi kasvun kelkasta. Raportissa tai siitä kirjoitetuissa uutisissa ei mainittu käynnissä olevia ekologisia kriisejä. Kun tekijöitä haastettiin asiasta, he vastasivat raskaalla Twitter-sarkasmilla. Heidän kantansa: luontohommia käsitellään muissa raporteissa. Tämä oli talouskasvuraportti, piste.

Jos talon katolla asuu suuri ja arvaamaton vuorenpeikko, voiko sen rajata pois, kun ennustetaan talon rakenteiden kestävyyttä? Voiko vuorenpeikosta tehdä erillisen raportin? Riittääkö jos kuitataan, että peikon ruumiinlämpö vähentää lämmityskustannuksia sitä enemmän, mitä suuremmaksi se kasvaa? Ja reagoiko media, jos valtiovarainministeri sanoo, että taloon tarvitaan lisäsiipi ja sen rahoittamiseksi vuorenpeikontorjuntaa pitää heikentää?

Golf-virtauutinen sekä VM:n raportti ja siitä kirjoitetut uutiset pyrkivät rajaamaan aihettaan. Ymmärrän tarpeen: tiukka rajaus on fantastinen väline sekä journalismissa että tutkimuksessa. Se antaa katsoa yhtä todellisuuden palasta kunnolla ja esittää siitä pari selkeää havaintoa. Silti on selvää, että arvaamattoman vuorenpeikon asettuminen katolle vaikuttaa myös siihen, miten tiukkoja rajauksia kannattaa tehdä.

Päällekkäisten ekologisten kriisien myötä tulevaisuuden ennustettavuus on heikentynyt. Ei riitä, että myllerrysten määrä joka suunnalla kasvaa, ne myös vuotavat aiherajaustensa yli ja vaikuttavat toisiinsa. Toimittajille tämän käsittely on vaikeaa täsmälleen samoista syistä, joista se on vaikeaa koko jaetulle kulttuurillemme: olemme tottuneet ajattelemaan, että kaikki menee jatkossa suunnilleen samaan tapaan kuin ennenkin, paitsi hieman tehokkaammin. Tottumuksen ulkopuolelle on vaikea nähdä. Yrittäminenkin tuntuu kauhistuttavalta, tai sitten epämääräisen ideologiselta.

Ympäristöliike Elokapina vaatii tänään mielenosoituksessaan ilmasto- ja sukupuuttokriisien nostamista ”kaikkea uutisointia läpileikkaavaksi viitekehykseksi”. 

Se on tuttu vaatimus, joka muotoillaan usein niin, että ilmastonäkökulma pitäisi tuoda kaikkiin uutisiin. Itsekin olen niin sanonut, mutta itse asiassa niin muotoiluna vaatimus on hölmö. Tietenkään jokaiseen kioskiryöstöuutiseen ei pidä ympätä ekologista näkökulmaa. Päälleliimatut, huonot ympäristökriisimaininnat vähän siellä sun täällä ovat vastenmielisiä ja haitaksi journalismin uskottavuudelle. Eikä kaikkien medioiden tule ottaa täsmälleen samanlaista ympäristönäkökulmaa asioihin. Esimerkiksi konservatiivista ympäristöjournalismia tarvittaisiin, sellaista joka ottaa aiheen vakavasti ja täysin trollailematta etsii siihen omat näkökulmansa.

Joka tapauksessa on ilmeistä, että jatkossa ei enää kannattaisi kirjoittaa juttua luonnonvarasyöppöjä suursuunnitelmia tekevästä firmasta ilman, että kysytään, miten bisneksen ajateltiin pärjäilevän jos sijoittajat säikähtävät ympäristövaikutuksia tai sääntely nostaa raaka-aineen hinnan pilviin. Ei kannata kirjoittaa vuosikymmenten päähän ulottuvista talouskasvulaskelmista ikään kuin tällainen harjoitus ei nykyoloissa muka kääntyisi helposti satiiriksi itsestään.

Monet yhteiskuntamme itsestäänselvyydet eivät hirveän hyvin kestä tarkastelua ympäristökriisilinssin läpi. Merkittävimmät ympäristötuhoon johtavat mekanismit, kuten yltiöpäinen kulutus ja luonnonvarojen käyttöoikeuksien luovuttaminen suuryhtiöille, eivät sijaitse talouden tai kulttuurin marginaalissa. Ne ovat järjestelmän ytimessä. Jos niiden absurdius kirjoitetaan juttuihin rehellisesti auki, käy kuin Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esimiehen Vesa Rantasen parin vuoden takaisessa kolumnissa. Hän kuvasi nykymuotoista kilpaurheilua ”korruptoituneiden elostelijoiden pyörittämiksi ympäristöorgioiksi” ja kävi läpi kestämättömiä ilmiöitä autourheilusta NHL-kiekkoon ja koko suurkisaperinteeseen. Syntyi vilpitön, rohkea teksti – mutta mihin jatketaan kun oman työn perusta on todettu läpimädäksi? Seuraavana päivänä takaisin vanhojen aiheiden pariin? Ongelma voi koskea ketä tahansa meistä. Haluaisin tietää, miten Vesa Rantanen on ratkaissut tämän.

En muista koko aikuiselämäni ajalta mielenosoituksia, jotka olisivat analyyttisesti vaatineet parempaa journalismia. Se on aika virkistävää! Imartelevaakin, tietysti: toimittajat aina nauttivat siitä kun heidän työnsä merkitystä korostetaan. Mutta nopeiden yhteiskunnallisten muutosten aikana journalismilla on väliä: se voi nostaa tai vaimentaa ääniä ja ratkaisuehdotuksia, ja siksi sillä on valta toimia sekä tuhoavasti että tuhoa estäen.

Ekologisten kriisien käsittelyn pitäisi nyt onnistua tiedonvälityksen jokaisella tasolla: terävä päivittäisuutisointi tukisi hitaampaa tutkivaa työtä, tutkiva työ tarjoilisi kriittisiä kysymyksiä talouden ja politiikan toimittajille. Hommaa ei voi rajata esimerkiksi pelkästään erikoistuneille toimittajille ja maksumuurien taakse – mutta ei myöskään pelkästään yleistoimittajille ja ilmaisjournalismiin. 

Kaiken keskellä tarvitaan myös ympäristökriisin käsittelyä miljoonien tässä ajassa elävien yksilöiden ja heidän kulttuuriensa ilmiönä. Minua kiinnostaa nyt esimerkiksi se, millaisia kysymyksiä pitäisi kysyä syväluotaavissa henkilöhaastatteluissa. Niissä aina kuitenkin kysytään suhteesta vanhempiin, lapsiin, työhön, rakkauteen ja kotiseutuun. Miksei kysytä myös suhteesta ekologisiin kriiseihin? Siis sitä, miten haastatteluun poimittu ihminen elää tällaisessa melko erikoisessa ajassa, johon hänet on paiskattu. Miten hän välttelee huolestuttavia tietoja tai menee niitä kohti, mitä hän pelkää menettävänsä, miten hän varautuu ja mitä opettelee? Haluaisin että näitä kysyttäisiin muiltakin kuin ilmastoaktivisteilta – itse asiassa nimenomaan niiltä ihmisiltä, jotka eivät yleensä puhu julkisesti ilmastosta.

Ne eivät ole outoja tai ideologisia kysymyksiä, ne ovat valtavan hyviä kysymyksiä ihmisille joiden katolla asuu eräänlainen vuorenpeikko.