Olisiko eduskunnan kulttuuri muuttunut ilman ahdistelijoiden nimeämistä?

16. marraskuu 2017, Anu Koivunen

Nimiä julki, otsikoi Helsingin Sanomat kirjailija Sofi Oksasen haastattelun 15. marraskuuta. Paperilehden jutun mukaan Oksanen ”ihmettelee, miksei #metoo-kampanja aiheuta Suomessa vastaavaa reaktiota kuin Ruotsissa”.

Ruotsissa kampanja lähtikin vauhdilla liikkeelle. Ensimmäisen viikon aikana kaksi eturivin mediapersoonaa nimettiin ahdistelijoiksi ensin somessa, sitten myös ammattimediassa. Journalistin ohjeet joutuivat koetukselle ja joitain rajoja selkeästi ylitettiin. Toimitukset perustelivat lukijoilleen niin julkaisematta jättämistä kuin nimien julkaisuakin.

Kysymys nimenjulkaisusta on mediaetiikan ytimessä. Siihen liittyvistä yleisistä periaatteista, kuten yksityisyyden suojan ja yleisen edun suhteen punnitsemisesta, on helppo puhua. Sen sijaan avoin keskustelu siitä, miksi joku nimi julkistetaan ja jokin toinen ei, on lähteiden suojelun vuoksi vaikeaa.

Suomessa eräs nimien julkaiseminen aiheutti kiivasta julkista keskustelua tammikuussa 2008. Ensin Yle uutisoi eduskunnan kanslian teettämästä tasa-arvoselvityksestä, jonka mukaan kolmasosa eduskunnan naispuolisista työntekijöistä oli kokenut työpaikallaan seksuaalista häirintää. 40 prosentissa tapauksista ahdistelija oli ollut kansanedustaja.  

Aiheesta tehtiin jatkojuttuja, ja siitä keskusteltiin anonyymisti, yleisellä tasolla.

Sitten Helsingin Sanomien toimittaja Tanja Aitamurto soitti läpi eduskunnassa työskenteleviä naisia ja miehiä, ja nimesi lopulta Sunnuntai-sivujen jutussaan seitsemän kansanedustajaa, joiden nimet toistuivat haastatteluissa: Pekka Vilkuna (kesk), Tero Rönni (sd), Esa Lahtela (sd), Lyly Rajala (kok), Lauri Oinonen (tuolloin kesk), Mika Lintilä (kesk) ja Tapani Mäkinen (kok).

”Kansanedustajien käytöksestä pitää keskustella julkisesti”, kirjoitti Aitamurto myöhemmin, ”etenkin, kun tuntuu siltä, että moni eduskunnassa ja poliittisissa piireissä tiesi jo etukäteen, keitä huonosti käyttäytyvät kansanedustajat ovat”.

Helsingin Sanomien juttu johti viiteen kanteluun Julkisen sanan neuvostoon. Neljässä tapauksessa ratkaisu oli langettava. JSN totesi, ettei se halunnut rajata pois nimettömien lähteiden käyttöä, mutta ”tarvittaessa tiedotusvälineen pitää kuitenkin pystyä osoittamaan tietojen paikkansapitävyys muilla keinoin”.

Kaksi neuvoston jäsentä kannatti vapauttavaa. He korostivat jutun tärkeyttä sekä sitä, että nimetyille annettiin mahdollisuus kertoa näkemyksensä. Lisäksi neuvoston jäsenet korostivat haastatelluille eduskunnan työntekijöille annettua lähdesuojaa, ”koska häirintää suojaa usein hiljaisuuden kulttuuri”.

Helsingin Sanomien toimittajaa ja hänen esimiestään sekä toimituspäälliköitä vastaan nostettiin myös syyte törkeästä kunnianloukkauksesta, josta hovioikeus heidät kuitenkin elokuussa 2012 vapautti. Oikeus totesi, että lehtijutun väitteille esitettiin riittävät perusteet. Jutun aihe oli yhteiskunnallisesti merkittävä ja siksi sitä oli perusteltua käsitellä julkisuudessa.

Myös Ajankohtaisen kakkosen toimittaja vapautettiin hovioikeudessa kunnianloukkaussyytteistä, jotka hän sai haastateltuaan yhtä Helsingin Sanomien jutussa nimettyä.

Eduskunnan tapauksen voi nähdä esimerkkinä siitä, että nimeämisellä on merkitystä. Sekä kansanedustajien että työsuojelupäällikön mukaan asian käsittely muutti eduskunnan kulttuuria: ei-hyväksyttävän käytöksen raja tuli näkyväksi ja häirinnästä raportoimiselle luotiin käytännöt.

2010-luvun työtyytyväisyyskyselyissä seksuaalista häirintää on raportoitu huomattavasti vähemmän.

Uutisointi aiheutti sen, mitä toimittaja Tanja Aitamurto jutussaan toivoi: ”Hiljaisen hyväksynnän kierre pitää katkaista.”

Tutkijana suhtaudun hyvin kriittisesti julkisuuden henkilöitymiseen, koska siinä on riskinä yhteiskunnallisten kysymysten muuttuminen yksilöllisiksi, psykologisiksi ja moraalisiksi kysymyksiksi. Henkilöityneessä julkisuudessa on vaikea käsitellä rakenteita, historiaa ja konteksteja, koska kaikki on määritelmällisesti erityistä. Kansalaisena taas arvostan median korkeaa etiikkaa, joka edellyttää pidättyväisyyttä epäasiallisesta tai rikollisesta toiminnasta epäiltyjen henkilöiden nimeämisessä. Yksityisyyden suoja on oikeusvaltion keskeinen periaate, ja medialla tulee olla korkea kynnys poiketa siitä. Paitsi että aihe on tärkeä, on väitteiden tueksi oltava riittävä näyttö ja nimetyn henkilön tulee olla asemassa, jolla on yhteiskunnallista merkitystä.

#metoo-kampanjan vaimeus Suomessa on kuitenkin saanut minut kysymään, tarvitaanko nimeämistä, jotta kulttuuri muuttuu. Olisiko eduskunnan työpaikkakulttuuri muuttunut ilman Helsingin Sanomien rohkeaa journalismia vuonna 2008?

Ruotsissa useampi mediapersoona on joutunut pois tehtävistään häirintäsyytösten vuoksi. Ammattimedian määrittelyvalta on vähentynyt sosiaalisen median paineen alla. Se potee nimenjulkaisumorkkista ja miettii, mikä sen rooli ja yleisösuhde nykyisessä mediamaisemassa on.

Samalla perinteinen media on ollut alustana #metoo-kampanjan uusimmalle vaiheelle, jossa keskiössä on yksilöiden ja heidän kokemustensa sijaan naisten joukkovoima. Viime viikolla yli 700 näyttelijää (#TystnadTagning) ja tällä viikolla  690 ooppera- ja konserttimusiikin alan toimijaa (#visjungerut) ja lähes 6000 juridiikan alalla työskentelevää (#medvilkenrätt) ovat laatumedian – Svenska Dagbladetin ja Dagens Nyheterin – kautta julkistaneet anonymisoituja kuvauksia häirinnästä, ahdistelusta ja seksuaalisesta väkivallasta. Yhtään tekijää ei nimetä, eivätkä kuvaukset ankkuroidu yksilöihin Näin ollen niitä ei voida myöskään sivuuttaa yksittäistapauksina. Sen sijaan kuvausten massan kautta rakenne tulee näkyväksi.

Suomessa vaarana on, että keskustelu seksuaalisesta häirinnästä henkilöityy harvoihin asiasta nimellään puhuviin naisiin, leimaa heidät ja kutistuu heidän agendakseen.