Yön sankarit

Pitkät - LP 75

Yön sankarit

Yhä useampi ihminen hakee apua uniongelmiinsa. Miksi unesta tuli suorittamista?

Unettomuudesta puhutaan nyt epidemiana – se aiheuttaa sairauksia, hulluutta ja kuolemaa. Unihäiriöt ovat lisääntyneet varsinkin työtä tekevillä. Samalla unen hallinnasta on tullut tuottoisa bisnes, jota ruokkii pelko. Mutta kasvava huoli nukkumisesta saattaa vain pahentaa ongelmaa. Toimittaja Anu Silfverberg on kärsinyt pitkään unettomuudesta eikä halua kuulla enää yhtään vinkkiä parempaan unihygieniaan. ”Uni on viimeinen oma asiamme”, hän kirjoittaa.
 

VALVEESTA tuli viholliseni noin 20 vuotta sitten. Unettomuuteni ei ole ollut jatkuvaa, mutta se on pahentunut asteittain eri kohdissa elämää: kuorsaava uniseura, työkriisi, vauvavuosi, erot. Se on tavallista: unettomuus leimahtaa usein jostain kriisistä.

Jo aikaa sitten päätin selättää vihollisen parhaalla tuntemallani aseella eli tiedolla – sen avulla olen kaikki muutkin (positiiviset) elämänmuutokseni saanut aikaan. Päätin imeä itseeni jokaisen unesta julkaistun lehtijutun ja tv-ohjelman, tankata niiden sisältämät tieteelliset viitteet. Jonain päivänä se koituisi voitokseni.

Tiivistän nyt mitä olen oppinut: valvoneet ihmiset ovat tyhmiä, hitaita, ilkeitä, kohtuuttomia, oppimattomia, luonnevikaisia, masentuneita, sairaita, arviointikyvyttömiä, kömpelöitä, lihavia, onnettomuusalttiita, hengenvaarallisia ja hengenvaarassa. Heitä odottavat diabetes, sydän- ja verisuonitaudit, muistisairaudet, ylipaino, syöpä, lapsettomuus, masennus, infektiot ja ennenaikainen kuolema.

Näin olen lehdistä lukenut.

Ei tosin voida sanoa, että unettomuus suoraan aiheuttaa kaikkia yllä listattuja asioita. Selvää syy-seuraussuhdetta on usein vaikea löytää, koska se, miksi ja mihin kaikkeen tarvitsemme unta, on kaiken kaikkiaan epäselvää. Hengenvaarallisuus on sekin hieman hankala väite. Asiaa ei ole tutkittu ihmisillä.

Eläinkokeita on unitutkimuksen historiassa kyllä tehty. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla venäläinen tutkija Maria Manaseina valvotti neljää koiranpentua päivien ajan, todistaakseen, että uni on yhtä tärkeää kuin ravinto. Hän onnistui. Kaikki koiranpennut kuolivat. Sitten hän valvotti lisää koiranpentuja. Nekin kuolivat.

1980-luvulla yhdysvaltalainen tutkija Allan Rechtschaffen valvotti puolestaan rottia. Vähitellen ne vain romahtivat kaikin tavoin – niiden puolustusjärjestelmä ja lämmönsäätely lakkasivat toimimasta ja ne saivat tulehduksia. Kuukaudessa rotat olivat mennyttä.

Tutkijat eivät kuitenkaan ole osanneet sanoa tarkalleen, miksi ja mihin ne kuolivat.

Ihmisillä tällaisia kokeita ei ilmeisistä syistä ole tehty. Maltillisemmista laboratoriokokeista tiedetään, että jo ensimmäisen vuorokauden aikana valvovan stressihormonitasot, verenpaine ja verensokeri nousevat ja ruumiinlämpö laskee. Tästä kaikesta toipuu nukkumalla, mutta jos ei nuku, oireet eivät pysy samana vaan pahenevat.

Miten pahaksi? Ei kukaan halua testata.

On yksittäistapauksia, joiden tarinat toistuvat alan kirjallisuudessa, esimerkiksi yhdysvaltalainen Randy Gardner. Vuonna 1963 17-vuotias Gardner sai todella huonon idean ja päätti rikkoa valvomisen maailmanennätyksen. Hän pysyi hereillä 11 päivää. Loppuvaiheessa hän näki näkyjä, menetti kykynsä keskittyä tai muistaa mitä oli tekemässä ja muuttui myös vainoharhaiseksi.

Kokeilunsa jälkeen Gardner nukkui 14 tuntia ja väitti toipuneensa hyvin. Mutta nykyisin hän on eri mieltä, koska on kärsinyt pahasta unettomuudesta.

Guinnessin ennätysten kirja ei enää mainitse Randy Gardnerin eikä kenenkään muunkaan valvomisennätyksiä. Eikä Gardner edes ole oikeasti pisimpään valvonut ihminen.

Vuonna 1991 Michael Corke, chicagolainen musiikinopettaja ja perheenisä, alkoi kärsiä univaikeuksista. Aluksi hän syytti vaimonsa kuorsausta; vaimo siirtyi toiseen huoneeseen. Ei auttanut. Corke nukkui yhä vähemmän, ja tilanne paheni kuukausi kuukaudelta. Lääkärit yrittivät vaivuttaa hänet koomaan lääkkeillä, mutta se ei onnistunut: hänen aivonsa eivät vain suostuneet menemään pois päältä. Lopulta Corke ei nukkunut enää lainkaan. Hän oli muistisairauden kaltaisessa tilassa ja koki harhoja. Sitten hän kuoli.

Corken murheellinen tarina toistuu unikirjallisuudessa usein. Hänellä oli harvinainen tauti, FFI eli fataali familiaalinen insomnia. Siinä mutatoitunut proteiini tuhoaa vähitellen talamuksen, joka on ikään kuin aistihavaintojen ovi aivoissa. Rankasti yksinkertaistaen voisi kuvata, että mitä enemmän talamus päästää tietoa läpi aivokuoreen, sitä enemmän valveilla ihminen on. FFI-potilailla ovi jää auki. Taudin edettyä kyllin pitkälle he eivät pysty nukahtamaan lainkaan. Lopulta he kuolevat.

Ensimmäiset maininnat FFI-potilaista ovat 1700-luvun Venetsiasta, missä sairaus tappoi erään vauraan suvun jäseniä. Parannusta ei ole vieläkään löytynyt.

FFI-ihmisiä on pidetty pitävimpänä todisteena siitä, että unenpuute tappaa yhtä nopeasti kuin ravinnon puute. Voi silti olla, että heidän kuolemaansa on muitakin tautiin liittyviä syitä. Ja Michael Corke on tietysti poikkeustapaus. FFI on äärimmäisen harvinainen sairaus, johon sairastumisen mahdollisuus on alle yksi miljoonasta.

Mutta lievemmistä unihäiriöistä kärsivien ja vähillä unilla pärjäävien joukko on suuri. Tuolla he ajavat rekkoja ja lentävät lentokoneita, hoitavat lapsia ja tekevät poliittisia ja kirurgisia leikkauksia.

Tämä oli ilmainen näyte.