Yksi miljoonista

Pitkät - LP 77

Yksi miljoonista

Yhdysvallat sulkee enemmän ihmisiä vankiloihin kuin mikään muu valtio.


Kalifornialainen Miguel Quezada oli 16-vuotias, kun hänet pidätettiin epäiltynä murhasta. Tuomio tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan, 1990-luvun lopulla, jolloin Yhdysvaltain rikoslait olivat ankarimmillaan: alaikäisiäkin tuomittiin elinkautiseen ja jopa kuolemaan. Quezada istui vuosikausia täpötäydessä vankilassa, joka on tunnettu vartijoiden väärinkäytöksistä ja rasismista. Viime kesänä hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Ilman poliitikkojen linjanmuutosta hän olisi istunut sellissään 2040-luvulle asti.
 

TAMMIKUUSSA 2000 Miguel Quezada ja joukko muita vankeja vietiin jalka- ja käsiraudoissa bussiin, ja etupenkkiin heitä vahtimaan istui vartija haulikon kanssa. Bussi lähti pohjoiseen, kohti Susanvillen pikkukaupungissa sijaitsevaa vankilaa, joka tunnetaan nimellä High Desert State Prison. Siellä istuu lähinnä vakavista rikoksista tuomittuja, esimerkiksi murhaajia ja seksuaalirikollisia.

Matkapäivänä pyrytti lunta, ja bussi joutui koukkaamaan kiertoreittiä, koska vuoristoteitä oli suljettu. Ajon aikana vangit eivät saaneet puhua. Matka kesti seitsemän tuntia, ja perille saavuttiin vasta yöllä. Quezada näki vankilan valot jo kaukaa.

”Ne näyttivät kokonaisen kylän valoilta. Kun ajoimme lähemmäs, erotin vahtitornit ja piikkilanka-aidat.”

Vankilan pihalla vangit saateltiin yksitellen ulos bussista ja heidän jalkakahleensa avattiin. Sitten heidät jaoteltiin sen mukaan, mihin jengiin kukin kuului. Selliosaston valintaan vaikutti myös se, miten vaaralliseksi kukin vanki luokiteltiin.

High Desert State Prison oli uusi ja suuri vankila. Se oli tarkoitettu noin 2 200 vangille, mutta Quezadan tullessa sinne vankeja oli yli 4 200.

Tilanpuutteen vuoksi Quezada sijoitettiin selliin, joka oli suunniteltu eristyskäyttöön. Pikkuruiseen, valkoseinäiseen betonibunkkeriin ei tullut lainkaan auringonvaloa. Katonrajassa oli kapea rako, josta pystyi kurkkimaan käytävälle, jota pitkin vartijat kulkivat edestakaisin. Tällaisia sellejä kutsutaan vankilaslangissa nimellä hole eli reikä.

Vankien elämä on täynnä kirjoittamattomia sääntöjä, ja hierarkiat ovat tiukat. Jo ennen vankilaan joutumista Quezada oli kuullut neuvoja vanhemmilta jengitovereiltaan:

”Älä käytä huumeita tai myy niitä. Älä pelaa uhkapelejä tai lainaa rahaa. He opettivat, että nämä ovat säännöt, älä riko niitä. Kun menet sisään, siellä on muita jengiläisiä, puhu heille.”

Jengien väliset suhteet olivat High Desert State Prisonissa kimurantit ja rintamalinjat sekavat: Etelä-Kalifornian jengit tappelivat paljon keskenään, Pohjois-Kalifornian jengit sen sijaan eivät. Etelästä tulleet latinot tulivat toimeen valkoistenkin vankien kanssa, kun taas Pohjois-Kalifornian meksikolaiset olivat hyvissä väleissä afroamerikkalaisten kanssa.

Kun Quezada oli ollut vankilassa vasta muutaman päivän, joku vangeista puukotti ulkoilupihalla toisen vangin hengiltä. Tekijän henkilöys jäi pimentoon, mutta hänen oletettiin olevan latino, ja niinpä vankilan johto päätti rangaista kollektiivisesti kaikkia latinovankeja. Heidät määrättiin niin kutsuttuun lockdowniin eli heidät lukittiin selleihinsä eivätkä he enää päässeet ulkoilemaan, opiskelemaan tai kanttiiniin tekemään ostoksia.

“Kaikki oikeutemme vietiin. Olimme vain selleissä. Suihkuun pääsi käsiraudoissa kerran 72 tunnissa.”

Quezada kertoo ensimmäisen lockdownin kestäneen peräti puolitoista vuotta, ja myöhemmin niitä tuli lisää. Hän selvisi niistä järjissään noudattamalla tiettyjä rutiineja, jotka hän oli oppinut jo tutkintavankeudessa. Päivää rytmittivät sellin siivoaminen, kahvinjuonti, kuntoilu ja lukeminen. Hänellä oli yksi kirja aamuksi, toinen iltapäiväksi ja kolmas iltalukemiseksi.

Lauantaisin ja sunnuntaisin Quezada kirjoitti kirjeitä perheenjäsenilleen. Paluupostissa tuli myös valokuvia, ja niitä Quezada sitten katseli, koska mitään muuta ikkunaa ulkomaailmaan hänellä ei ollut.

Tuohon aikaan lockdown oli Yhdysvaltain vankiloissa yleinen kurinpitorangaistus. Sen lisäksi käytettiin paljon myös eristyssellejä. Tutkimusten mukaan eristyskäytännöt aiheuttavat masennusta ja psykoottista käyttäytymistä. Ne ovat erityisen haitallisia nuorille vangeille, ja vanhempienkin kohdalla niiden on todettu kasvattavan itsemurhariskiä.

Kollektiiviset, etnisyyteen perustuvat lockdownit kiellettiin Kaliforniassa oikeuden päätöksellä vasta vuonna 2014. Samalla lockdownien kestoa rajoitettiin muutamaan viikkoon. Oikeusprosessin oli pannut alulle eräs High Desert State Prisonissa tuomiotaan istunut vanki.

High Desert State Prison on ollut jo kauan rasistisen vankilan maineessa. Vartijat ovat pääosin valkoisia, vangit taas värillisiä. Quezadan mukaan vartijat varoittivat valkoisia vankeja, jos pihalla oli odotettavissa konflikteja. Vankien keskuudessa liikkui huhuja siitä, että vartijat toimittivat valkoisille vangeille veitsiä ja huumeita.

Vuonna 2015 Kalifornian osavaltion tarkastusviranomainen OIG julkaisi raportin, jossa High Desert State Prisonin värilliset vangit kertoivat vartijoiden kohtelevan heitä julmasti. He kertoivat vartijoiden esimerkiksi seisottaneen heitä alusvaatteisillaan lumisella pihalla.

Ruokalassa afroamerikkalaisille annettiin vähiten aikaa syödä, latinoille hiukan enemmän, mutta valkoiset vangit saivat syödä kaikessa rauhassa. Kanttiinijonossa afroamerikkalaiset jätettiin viimeisiksi eivätkä he aina ehtineet tekemään ostoksiaan. Valkoiset vangit saivat myös valita itselleen vankilan parhaat työpaikat.

Vankien mukaan vartijat nimittivät yleisesti afroamerikkalaisia vankeja neekereiksi ja meksikolaisia wetbackeiksi. (Wetback on haukkumasana, joka viittaa Rio Granden uimalla ylittäneisiin meksikolaisiin työläisiin.)

Kun tieto tarkastusviranomaisen käynnistä levisi etukäteen, Kalifornian vanginvartijoiden ammattiliitto lähetti High Desert State Prisonin vartijoille tarkat toimintaohjeet. Niissä sanottiin, että vartijat eivät saa puhua tarkastajille mitään, jos paikalla ei ole vankilan edustajaa. Vartijoita kiellettiin myös päästämästä tarkastajia tekemään haastatteluja heidän koteihinsa.

OIG:n raportissa ja sen jälkeisissä lehtijutuissa vartijat kiistivät monet väitetyt väärinkäytökset, kuten vankien seisottamisen pakkasessa. Vartijat syyttivät raporttia liioittelusta ja yksittäistapausten yleistämisestä.

Yhdysvalloissa vanginvartijaksi pääsee muutaman kuukauden kurssilla. OIG totesi raportissaan, ettei High Desert State Prisonin vartijoita ollut koulutettu riittävästi työskentelyyn stressaavassa ympäristössä vaarallisten vankien kanssa. Vartijoiden oma yhteisö oli sisäänlämpiävä, ja vartijat viettivät vapaa-aikaakin yhdessä. Ne harvat, jotka olivat uskaltaneet paljastaa vankilan epäkohtia, olivat joutuneet kiusatuiksi. Neljä vartijaa oli tehnyt hiljattain itsemurhan.

Syrjäisessä Susanvillessa vankilat ovat aina olleet tärkeä työllistäjä. Kaupungissa toimi toinen vankila jo ennen High Desert State Prisonia, ja vartijan ammatti kulkee usein suvussa.

Quezadan mukaan Susanvilleen lähetettiin myös sellaisia vartijoita, jotka olivat tehneet muissa vankiloissa vääryyksiä. Joitakin vastaan oli nostettu useita syytteitä vankien kaltoinkohtelusta.

”Syyllisiä ei saatu kiinni, koska vartijat puolustivat toisiaan. Yleensä seuraus oli, että vanki siirrettiin toiseen vankilaan.”

Kun pihalla syntyi vankien välinen tappelu, vartijat ratkaisivat tilanteen toisinaan tarttumalla aseisiin. Yleensä varoituslaukaukset riittivät, mutta muutamia vankeja myös kuoli vartijoiden luoteihin. Quezada kertoo nähneensä välikohtauksen, jossa vartijat ampuivat vangin kuoliaaksi hajottaessaan nyrkkitappelua (Tilastojen mukaan High Desert State Prisonissa kuoli lähes joka vuosi yksi tai useampi vanki vartijoiden ampumana tai toisen vangin tappamana.)

Quezada vietti High Desert State Prisonissa kaikkiaan yhdeksän vuotta. Muutaman kerran hänet siirrettiin tappelemisen johdosta johonkin toiseen vankilaan, mutta pian hänet palautettiin takaisin.

Vankila ei tarjonnut juuri mitään virikkeitä. Sen toimintaan oli kyllä budjetoitu mielenterveyskuntoutusohjelma, mutta siihen ei koskaan saatu palkattua vetäjää, koska kukaan ei halunnut muuttaa Susanvilleen. Opettajiakin sinne oli vaikea rekrytoida. Vankilassa tarjotut ruoka-annokset olivat Quezadan mielestä liian pieniä. Siksi hän söi aamiaisesta vain puolet ja jätti loput lounaalle, jotta saisi kerran päivässä vatsansa kunnolla täyteen.

Ensikertalaisena Quezada ajatteli, että tällaista elämä aikuisten vankilassa on, muusta hänellä ei ollut kokemusta. Joskus vankeuden aiheuttama stressi teki olon toivottomaksi ja jopa vainoharhaiseksi. Tiettyjä vankeja oli syytä varoa.

”Tunsin ihmisiä, joilla oli sadan vuoden elinkautinen. He eivät pääsisi koskaan vapaaksi, joten he eivät enää välittäneet. Jos tulet tielleni, tapan sinut. Ja sen he saattoivat tehdä. Se oli hulluutta, jonka keskellä elit.”

Tämä oli ilmainen näyte.