Tavanomainen rakkaus

Pitkät - Lp 120

Tavanomainen rakkaus

Mistä parisuhde alkaa ja mihin se loppuu? Sen kertoo tilasto.

Karoliina Paananen ja Anu Silfverberg lukivat parisuhteista kaiken, mitä tutkimuksista löysivät. Selvisi, että juuri nyt vanhukset ovat villiintyneet ja deittisovellukset ja koulutetut naiset rikkovat ikiaikaisia normeja.

 

ON YLEISESTI tunnustettu totuus, että sivistynyt mies, joka on hiljattain eronnut, on tavoitettava nopeasti.

Riippumatta siitä, kuinka vähän tällaisen miehen tunteista tai tilanteesta tiedetään, tieto hänen saapumisestaan vapaille parisuhdemarkkinoille leviää niin nopeasti tiettyjen kaupunkilaisnaisten piirissä, että miestä ehdotetaan oitis tämän tai tuon ystävättären potentiaaliseksi kumppaniksi.

”Onko sulla tietoa [toimittaja N:n] parisuhdetilanteesta ja romanttisista mieltymyksistä?” Niin luki viestissä, jonka Long Playn toimituspäällikkö vastaanotti myöhään eräänä talvi-iltana. Lähettäjä oli tuttu kirjailija M, joka oli yhdessä kollegansa kanssa jälleen kerran päätynyt miettimään sopivaa kumppania yhteiselle ystävättärelle.

Tämä on tavallista: M etsii usein mahdollisia poikamiehiä tuntemilleen yksinäisille naisille, jollaisia hänen lähipiirissään on useita. Monet saman sukupolven miehet ovat jo avioliitossa. Kun mukava mies sitten eroaa, tieto kiirii kaupungilla nopeasti. Kenelle hän voisi sopia?

Tällä kertaa naiset joutuivat pettymään. Toimittaja N. on edelleen naimisissa.

Äh!

Helsinkiläinen nelikymppinen Maria tunnistaa tilanteen, vaikka hän ei tunne Amorina toimivaa kirjailijaa eikä naimisissa olevaa toimittajaa.

Maria on toimelias ja sosiaalinen nainen, jolla on laajat ihmissuhdeverkostot. Hän on eloisa, jopa kupliva. Hän on ollut sinkkuna jo vuosia, vaikka ei haluaisi.

”Mä olen sellainen, että kaikki mun elämän seurustelusuhteet ovat lähteneet siitä, että menin bileisiin tai näin tuttuja”, hän selittää helsinkiläisessä kahvilassa.

”Nyt niitä mahdollisia kohtaamisia on paljon harvemmin. Monilla tutuilla on parisuhde ja lapsia, ja hämmentävästi tuntuu, että myös näiden ihmisten kaverit ovat parisuhteissa. Sinkkumiehiä en juuri tapaa. Sinkkunaisia kyllä.”

Hiljattain Maria rohkaisi mielensä ja kirjoitti sosiaalisessa mediassa deittailun vaikeudesta. Hän ehdotti, että järjestettäisiin sinkkujen illanviettoja, joihin kaikki voisivat kutsua vapaita tuttujaan.

Kommentteja satoi. Tuntemattomatkin ihmiset ottivat yhteyttä yksityisviestillä. Osa kirjoitti, etteivät he halua puhua julkisesti mutta ovat ehdottomasti mukana. Jotkut kertoivat ystävämiehistä, joita voisivat tuoda mukanaan.

Kaikki viestit olivat naisilta.

”Voihan se olla, että naiset puhuvat tästä asiasta keskenään enemmän”, Maria sanoo. ”Ja se voi johtua ystäväpiiristäkin, siitä, että omassa piirissäni on enemmän naisia sinkkuna. Ehkä naisen on helpompi reagoida naisen ulostuloon? Tai ehkä miehillä on sama kuin itsellä: on vaikea kehdata näyttää, että toivoo löytävänsä jonkun...”

Maria on niitä ihmisiä, jotka järjestävät tapaamisia ystävilleen. Nyt hän tarvitsisi apua itse, mutta on huomannut, että asia on hieman kipeä. Kun hän sanoo ääneen, että toivoisi tapaavansa miehen, häntä alkaa itkettää. Hän yllättyy siitä itsekin.

”Tämä on mulle suhteellisen uusi asia uskaltaa myöntää, että toivon tapaavani jonkun”, hän sanoo ja pyyhkii silmänalusiaan.

”Se kipeys liittyy ehkä tähän: jos sanon, että tuntuu, että pitäisi olla suhde, niin silloinhan mä sanon, että elämä on vajaata, että mä olen vajaa. En haluaisi tehdä niin.”

Tämä tekee uusista tapaamisista jännittävämpiä, mikä ei helpota asioita. Maria sanoo miettivänsä yhä enemmän, mitä antaa toiselle. Vaikuttaako liian etäiseltä? Tai ehkä liian kiinnostuneelta?

Kun kohtaamiset ovat harvinaisempia, myös pettymykset ovat karvaampia. Hiljattain hän tapasi miehen, jonka kanssa tuntui olevan vahva yhteys. He puhuivat tuntikausia. Eräissä juhlissa mies suuteli
– mahtavaa! Mutta sitten kävi ilmi, että mies olikin vain todella humalassa, ja se oli ollut tavallaan vitsi. He puhuivat asian läpi, ja kaikki sovittiin, ystävinä. Mutta sellainen nakertaa.

”Ajattelen kyllä, että se johtuu musta. Mietin, mikä musta puuttuu tai mitä mä en ole. Pitäisikö antaa siellä Tinderissä jotain enemmän? Onko tämä kyvyttömyyttäni? Olenko liian vahva persoona? Saatan kyllä varmaan olla aika intensiivinen...”

Tietysti Mariakin on kuullut puhetta nirsoista naisista. Se tuntuu hänestä tuskastuttavalta: eihän tunteita voi pakottaa. Hän itse sanoo toivovansa henkistä kumppanuutta. Fyysistäkin. Yhteinen huumorintaju olisi hyvä, jokin jaettu älyllinen taso, jolla kohdata. Ei se ole koulutuksesta kiinni. Ulkonäölläkään ei ole väliä, kunhan näkyy, että pystyy huolehtimaan itsestään.

Monia asioita Maria on yrittänyt miettiä uusiksi.

Aiemmissa suhteissa yhteenkuuluvuuden on tunnistanut siitä, että suuret tunteet leiskuvat. Ehkä tasaisempikin riittäisi. Aiemmin hän on myös ajatellut olevansa yhden ihmisen ihminen, mutta nykyään puhutaan paljon avoimista suhteista. Jospa toive monogamiasta onkin vain omaa epävarmuutta...

Hän yrittää miettiä asioita, joihin voisi vaikuttaa, huomaa sitten, että juuri se voi olla ongelma. Tuntuu kipeältä myöntää toivovansa jotain, mihin oma vaikutusvalta on lopulta niin vähäinen.

”Tämä ei ole asia, jonka mä voin järjestää. Melkein kaiken voin järjestää, mutta tätä en voi.”

TÄLLAISESSA TILANTEESSA lohtua voivat tuoda tilastot. Tilasto nimittäin sanoo lähes aina ja kaikille: et ole erityinen. Kaikki ihmiset ovat pieniä pisteitä tilastokäyrällä, niin myös ne oikeat.

Rakkaus päätyy tilastoihin, kun ihmiset ilmoittavat maistraattiin uusia osoitteitaan, lausuvat vihkivaloja, hakevat asumistukea tai eroa tai osallistuvat kyselytutkimuksiin.

Väestötutkijat tietävät aika tarkkaan, mistä suhteet alkavat, keiden välille niitä syntyy ja mihin ne loppuvat, ja jos eivät lopu, miksi. Tämä juttu kertoo kaikesta siitä.

Kun Maria esimerkiksi kertoi olevansa ”sellainen”, että on onnistunut tapaamaan ihmisiä lähinnä oman lähipiirinsä kautta, niin on hyvä muistaa, että tilastojen valossa sellaisia ihmisiä ovat lähes kaikki. Sattumalta se oikea löytyy yleensä läheltä.

Long Play teki tätä juttua varten parisuhdekyselyn, jossa ihmiset saivat kertoa suhteistaan. Kyselyyn vastasi noin sata ihmistä – nuoria, vanhoja, maalaisia, kaupunkilaisia, opiskelijoita, leskirouvia.

Heistä hyvin harvalla oli kerrottavanaan ihmeellisiä tapaamistarinoita. Yksi oli kyllä tavannut kolme kumppania juttelemalla tuntemattomille bussissa! Toinen oli löytänyt puolisonsa noutaessaan ystävänsä tuhkia Intiasta.

Tavallisesti ihmiset kuitenkin tapaavat yhteisten tuttavien ja läheisten kautta. Lukiossa, yliopistolla, ammattikoulussa ja kursseilla. Tai tutussa ravintolassa, ystävän juhlissa, pussikaljalla ja Telakan terassilla. Harrastuksissa, järjestötoiminnassa, töissä, nakkitehtaassa. Naapurissa. Bottan ylioppilastansseissa: Tuleva mieheni oli lomalla asepalvelustaan Ilmavoimissa ja sininen asepuku herätti heti huomioni lippujonossa...

Jos kaikki Suomen pariskunnat pantaisiin parijonoon, nopeasti huomattaisiin, että rakastavaiset todella ovat toistensa kaltaisia. Usein he edustavat samaa etnistä ryhmää, ikäryhmää ja sosiaaliluokkaa.

Tutkijat kutsuvat ilmiötä homogamiaksi.

”Homogamia on pääsääntö ja normi”, selittää Turun yliopiston sosiologian professori Marika Jalovaara.

Hän on tutkinut sitä, miten sosiaalinen asema vaikuttaa pariutumiseen.

Se vaikuttaa paljon. Etenkin koulutustaso näyttää yhdistävän pariskuntia. Tohtorit ja koneasentajat eivät yleensä päädy yhteen. Oma koulutuksella saavutettu asema vaikuttaa enemmän kuin lapsuudenperhe. Työläisperheen kasvatti voi päätyä suhteeseen tohtorin kanssa, jos lukee itsensä sellaiseksi.

Miksi samanlaisuus houkuttaa? Jalovaaran mukaan syitä on monia. Ainakin norminmukainen suhde on yleisesti hyväksyttävä, ja elämä on helpompaa silloin, kun kuuluu joukkoon. Ulkopuolisetkin hyväksyvät parin.

Ja ehkä samankaltaiset tulevat keskenään myös paremmin juttuun? Harva olisi onnellinen puolison kanssa, jonka maku ei kaikin puolin käy yksiin oman kanssa; puolison pitää osallistua kaikkiin tuntoihin, samojen kirjojen, saman musiikin on hurmattava heidät molemmat...

Aika ajoin yhteiskunnassa keskustellaan kyllä siitä, voisiko normia rikkoa.

Kimmoke keskustelulle on yleensä sama: joku, usein poliitikko, huolestuu syntyvyyden laskusta, ja pian joku nostaa esiin ilmiön, jota kutsutaan alueelliseksi eriytymiseksi. Nuoret naiset ja miehet ovat tilastojen perusteella eri paikoissa.

Maaseudulla ja pikkukaupungeissa alle kolmikymppisiä miehiä on selvästi enemmän kuin naisia. Lapua: 84 nuorta naista sataa nuorta miestä kohden. Viitasaari: 74. Uusikaupunki: 60. Heteromiehille ei yksinkertaisesti riitä kumppaneita omalla kotiseudulla. Naiset ovat lähteneet, he opiskelevat ja työskentelevät toisaalla. Ja etsivät siellä ehkä jotakuta.

Isoissa kaupungeissa sukupuolijakauma on päinvastainen. Helsingissä on sataa parikymppistä naista kohden 86 miestä. Aina välillä poliitikot ehdottavat, että yhdistetään ihmiset väkisin: hajautetaan yliopistoja ympäri Suomea, pienempiinkin kaupunkeihin. Naiset olisivat sitten siellä missä miehetkin.

Mutta toinen puoli maailmaa ei ymmärrä toisen huveja, niin kuin sanotaan.

”Yliopistojen hajasijoittaminen maaseudulle olisi harvinaisen absurdia perhepolitiikkaa”, Marika Jalovaara sanoo. Hän ei usko, että koulutetut naiset ja kouluttamattomat miehet kohtaisivat silloinkaan.

”Ääripääthän eivät ylipäänsä pariudu.”

Maailman muuttuessa parisuhteiden lainalaisuudet voivat kuitenkin muuttua yllättävillä tavoilla. Pitkään heteroiden parisuhteissa vaikutti tietty epäsuhta: miehen piti olla aina vähän enemmän kuin nainen: vähän koulutetumpi, vähän pidempi, vähän vanhempi. Sitä kutsutaan hypergamiaksi.

Nyt kun naisten koulutustaso on useissa maissa ylittänyt miesten koulutustason, hypergamia näyttää murtuvan. Naiset ovat alkaneet solmia liittoja myös miesten kanssa, jotka ovat käyneet hieman vähemmän kouluja kuin he itse.

Muutokseen on pari selitystä: Ensinnäkin naiset sopeutuvat siihen, että korkeasti koulutettuja miehiä ei ole riittävästi. Toisaalta tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa naiset eivät tarvitse puolisolta taloudellista ja oikeudellista turvaa. Riittää, että toinen on samanhenkinen ja mukava.

KUN JALOVAARA on tutkinut suomalaisia pitkiä parisuhteita ja perheitä, on käynyt harvinaisen selväksi, että ne ovat luokkakysymyksiä. Valtaosa ihmisistä toivoo pysyvää suhdetta, mutta sellainen ei ole kaikkien saavutettavissa.

Jakolinjat ovat kuitenkin erilaiset kuin tavallisesti uskotaan. Usein kuulee väitettävän, että lukenut nainen ei perusta perhettä, vaan keskittyy uraan – tai että hän ei vain löydä sopivaa kumppania tai kelpuuta ketään, nirso kun on.

”Se on sitkeä tarina, että naisen taloudellinen itsenäisyys uhkaisi perheinstituutiota”, Jalovaara sanoo.

Tämä oli ilmainen näyte.