Tämä peli on jo hävitty

Pitkät - LP 69

Tämä peli on jo hävitty

Euroopan unionin ulkorajalla poliisi hakkaa, ryöstää ja solvaa pohjoiseen pyrkiviä siirtolaisia.

Neljännesvuosisata Bosnian sodan jälkeen vainotut vaeltavat jälleen Balkanin metsissä. Syyriasta, Irakista ja muista kriisimaista lähteneet ihmiset yöpyvät taivasalla bosnialaisessa pikkukaupungissa, koska sitä johtava entinen sotarikollinen ei suostu osoittamaan tulijoille suojaa. Talvi on tulossa. Paikalliset asukkaat auttavat minkä voivat. He muistavat, millaista on paeta sotaa.
 

Käsirysy alkaa keskellä kirkasta loppukesän päivää bosnialaisen Velika Kladušan pikkukaupungin keskustassa, kun Länsi-Eurooppaan pyrkivät siirtolaiset jonottavat ilmaista ruokaa ravintola Kod Latanan edustalla.
Tapahtumat noudattavat klassista katunujakan kaavaa. Ensin äänensävyt käyvät kireiksi, sitten jo huudetaan. Väkijoukko pakkautuu tiiviiksi, sinne tänne vellovaksi massaksi, jonka keskellä jotkut pyrkivät voimalla kohti toisiaan järkevämpien yrittäessä estellä.
YK:n siirtolaisjärjestön IOM:n siniseen liiviin pukeutunut nainen vetäytyy nopeasti kadun toiselle puolelle ja pudistelee päätään.
”Nyt ei näytä hyvältä. Tämä alkaa karata käsistä”, hän sanoo ja näppäilee matkapuhelimeensa poliisin hätänumeron.  
Viereisen parturi-kampaamo Jasnan omistaja Zaim Beganović ei jää odottamaan virkavallan saapumista. Hän nappaa käteensä jykevän puukepin, kohottaa sen lyöntiasentoon ja punkee päättäväisesti väkijoukon keskelle. Kaksi terävää iskua keskelle kaaosta, ja nujakointi loppuu siihen.
Ihmiset hajaantuvat hiljalleen eri suuntiin. Pääpukareita pidellään yhä joukolla kiinni, kaikki huutelevat toisilleen, ja ulkopuolisen on mahdotonta hahmottaa, kuka oli äsken kenenkin kimpussa ja miksi.
Koska ollaan Bosniassa, asetelmassa voi halutessaan nähdä symboliikkaa. On nopeasti leimahtavaa väkivaltaa, epäselviä rintamalinjoja, omankädenoikeutta sekä tapahtumia voimattomana sivusta katseleva YK. Sellainen oli vuosina 1992–95 sodittu Bosnian sota, jossa kuoli satatuhatta ihmistä.
Sodan päätyttyä Bosnia (virallisesti Bosnia ja Hertsegovina) jaettiin kahteen osaan. 51 prosenttia alueesta kuuluu liittovaltioon, jota bosniakit eli muslimit hallinnoivat yhdessä maan kroaattivähemmistön kanssa. Loput 49 prosenttia kuuluu Bosnian serbien autonomiselle tasavallalle, Republika Srpskalle.
Mutta nyt Muhameda Talakića -kadulla ei tapella hajoavan Jugoslavian jakojäännöksistä. Välikohtauksen on laukaissut syytös kännykän varastamisesta. Pian selviää, että puhelinvarkaaksi syytetty on marokkolainen ja hänen kimppuunsa pyrkineet algerialaisia, ja se selittääkin jo paljon: Velika Kladušassa marokkolaisten ja algerialaisten siirtolaisten välit ovat olleet kireät siitä asti, kun eräs algerialainen mies kesäkuussa puukotti 23-vuotiaan marokkolaismiehen kuoliaaksi katutappelun yhteydessä. (Algerialainen on nyt tutkintavankeudessa, ja häntä odottaa syyte murhasta.)
Aivan Kroatian rajan pinnassa sijaitsevaan Velika Kladušaan on tullut tämän vuoden aikana tuhansia ihmisiä, jotka haluaisivat jatkaa matkaansa pohjoisemmaksi: rajan yli Kroatiaan ja siitä Slovenian kautta Itävaltaan, Saksaan, Italiaan, kuka minnekin. Eniten tulijoita on Afganistanista ja Pakistanista, ja paljon on myös Syyrian ja Irakin sekasortoa paenneita.
Tänne Bosnian luoteiskulmaan he ovat päätyneet siksi, että niin sanottu Balkanin-reitti Länsi-Eurooppaan kulkee nykyisin tätä kautta. Vielä vuosi sitten Kroatiaan pyrittiin enimmäkseen Serbiasta, mutta se tie on nyt käytännössä suljettu Serbian tehostettua valvontaa rajoillaan. Bosniassa viranomaiset eivät estä ketään kävelemästä rajan yli virallisten rajanylityspaikkojen ulkopuolella.
Kroatian puolella matka pysähtyy kuitenkin yleensä nopeasti. Kiihkeästi Schengen-maaksi haluava Kroatia vartioi tarkasti rajaansa, joka on myös EU:n ulkoraja. Poliisi palauttaa suurimman osan luvatta maahan tulleista nopeasti takaisin Bosnian puolelle. Palautukset tapahtuvat virallisten rajanylityspaikkojen ulkopuolella, yleensä metsissä ja öisin. Kroatian poliisi ei kerro niistä etukäteen bosnialaisille kollegoilleen, vaikka maiden välinen sopimus niin edellyttäisi. Kroatialaisten poliisien väitetään myös hakkaavan ja ryöstävän ihmisiä karkotusten aikana.
Tavallisesti ei mene kuin muutama päivä, kun samat ihmiset lähtevät uuteen yritykseen ja kokeilevat ehkä eri reittiä. Tai sitten he hämäävät poliiseja ja antavat tarkoituksella osan joukosta jäädä kiinni, jotta edes joku pääsisi eteenpäin, seuraavalle rajalle ja lopulta määränpäähänsä. He kutsuvat rajojen ylittämistä englannin sanalla game, peli.

Poliisipartio ehtii Kod Latana -ravintolan eteen neljässä minuutissa. Poliisit kuuntelevat, mitä YK:n työntekijöillä on kerrottavanaan, ja taluttavat sitten epäillyn puhelinvarkaan autoon.
Poliisien lähdettyä ravintoloitsija Asim Latić puuskahtaa kiukkuisena: ”Olen saanut tarpeekseni! Suljen koko paikan.”
Hieman rauhoituttuaan hän esittelee paksua vihkoa, johon hän on lyijykynällä kirjannut jokaisen siirtolaisille tarjotun ruoka-annoksen. Ruokajakelu alkoi helmikuussa. Nyt, elokuun viimeisellä viikolla, kirjanpito näyttää 72 621:tä annosta.
Vielä viime vuonna Kod Latanassa myytiin pizzoja. Vuodenvaihteessa Latić jäi eläkkeelle ja pani ravintolan oven säppiin. Mutta sitten Velika Kladušaan ilmestyivät ensimmäiset syyrialaiset ja Latić ryhtyi jakamaan heille ruokaa.
Hän sanoo, että kaupunki tai valtio ei ole antanut hänelle minkäänlaista tukea: ensimmäiset kaksi ja puoli kuukautta hän valmisti ruuan kaupunkilaisten lahjoittamista elintarvikkeista, mutta nyt hän saa puolet raaka-aineista eräältä sarajevolaiselta kansalaisjärjestöltä. YK:n siirtolaisjärjestö IOM maksaa vuokran, sähkön ja veden.
Ruuanjakelusta huolehtii Latićin lisäksi viisi vapaaehtoistyöntekijää. He kaikki ovat Bosnian sodan veteraaneja.
”Tahdomme auttaa, koska tiedämme omasta kokemuksesta, millaista on olla nälissään. Kerran sodan aikana en saanut syödäkseni viiteen päivään”, Latić sanoo.
Viereisen parturi-kampaamon edustalla Zaim Beganović pitelee yhä keppiä kädessään. Hän haluaa perustella käytöstään: ”En olisi halunnut lyödä, mutta minun oli pakko. Tilanne oli rauhoitettava.”
Hänen vaimonsa Jasna Beganović päivittelee, että ilmapiiri kaupungissa on kiristynyt kesän lopulla. Hän kertoo, että tähän asti siirtolaiset ovat voineet ladata puhelimiaan heidän parturi-kampaamossaan. Nyt sille tulee loppu.
”Jos tämä menee tällaiseksi… Emme voi vahtia jokaista lataukseen jätettyä puhelinta emmekä edes muista, kenen mikäkin puhelin on. Joku voi kohta syyttää meitä puhelimensa varastamisesta!”
Beganovićit vaativat ponnekkaasti, että keskustelua jatketaan yläkerrassa pariskunnan asunnossa, eikä auta kuin totella, sillä bosnialaiseen tapakulttuuriin ei kuulu kyläilykutsusta kieltäytyminen.
Heti sisään päästyään Beganovićit ryhtyvät kantamaan pöytään tarjottavaa: kolme rasiallista suklaakonvehteja, vahvaa bosnialaista kahvia, Coca-Cola-tölkkejä.
Jasna Beganović sytyttää savukkeen ja imee sitä nopein vedoin. Hänen miehensä Zaim Beganović alkaa puhua – eikä puheesta ole tulla loppua. Aina kun Zaim Beganović pitää luovan tauon hakeakseen jotain sanaa, Jasna Beganović jatkaa siitä, mihin hänen miehensä jäi. Aviopari muistuttaa toisiaan hämmästyttävän paljon: sama intensiivinen katse, samat laajakaariset kädenliikkeet ja poikkeuksellisen luja ääni. Puhuessaan – tai pikemminkin huutaessaan – kumpikin kurottuu voimakkaasti kohti kuulijaa.  
Tulkkini, 39-vuotias sarajevolaistoimittaja Adis Nadarević, odottaa maltillisena suunvuoroa ja tekee silloin tällöin merkintöjä muistivihkoonsa.
Itse en ennen tulkkausta ymmärrä sanaakaan siitä, mitä Beganovićit maahantulijoista sanovat, mutta uumoilen, etteivät mitään positiivista, koska hetkeä aiemmin naapurikorttelin pizzerian pitäjä on kertonut kieltäneensä pääsyn kaikilta siirtolaisilta.
Mutta kun tulkki pääsee viimein kääntämään, käy ilmi, että Beganovićit ovat nähneet paljon vaivaa tulijoiden auttamiseksi. He ovat majoittaneet ihmisiä kotonaan, autotallissaan ja pakettiautossaan. Heidän asunnossaan saa käydä peseytymässä. He lahjoittavat ruokaa ja vaatteita niitä tarvitseville.
”Emme ole rikkaita. Teemme sen, minkä voimme”, Zaim Beganović sanoo.
Paperittomien siirtolaisten majoittaminen yksityisasunnoissa on Bosniassa rangaistava teko, ja poliisit tekevät asuntoihin säännöllisesti tarkastusiskuja. Se ei Zaim Beganovićia huoleta.
”Jos tarkastajat tulevat, sanon heille: Hyvä on, ottakaa nämä ihmiset, viekää pois vain, mutta minne aiotte heidät sysätä? Ette itsekään varmaan halua, että he kulkevat tuolla ympäriinsä ja nukkuvat, missä sattuu.”
Vaikka naapurimaa Serbian kautta kulki vuonna 2015 satojatuhansia ihmisiä kohti länttä, Bosniassa viranomaisille näyttää tulleen yllätyksenä, että siirtolaiset voisivat jonain päivänä löytää tiensä tännekin. Vielä toukokuussa Velika Kladušassa tulijat nukkuivat kaduilla, parkkipaikoilla, puistoissa, kuka missäkin. Vasta kun kaupungintalonkin edustalle oli noussut kymmenittäin telttoja, kaupunki osoitti tulijoille leiripaikan kaupungin laidalta jalkapallostadionin takaiselta joutomaalta. Sinne muutti heti satoja ihmisiä.
Leirissä olosuhteet ovat hirveät, ja siksi suurin osa siellä yöpyvistä viettää päivät maleksimalla ympäri 40 000 asukkaan pikkukaupunkia. Beganovićien parturiliike on yksi harvoista sisätiloista, joissa voi tappaa aikaa ilman, että täytyy ostaa jotain.
”Emme vaadi heiltä maksua hiustenleikkuusta. Jos jollakulla on ylimääräistä rahaa, hän voi maksaa”, Jasna Beganović sanoo. Hän rutistaa loppuun polttamansa savukkeen tuhkakuppiin ja sytyttää heti uuden.
Äkkiä Zaim Beganović ponkaisee tuolistaan pystyyn ja käskee seuraamaan. Hän ohjaa meidät pieneen huoneeseen, jossa on kapea, siististi sijattu vuode, kirjoituspöytä, lipasto ja tuoli. Hän avaa lipaston laatikon, nappaa sieltä lompakon ja levittää kuusi 50 euron seteliä sängyn päiväpeitteelle.
Beganović kertoo, että siinä ovat 23-vuotiaan algerialaisen Alzirac Chemsoun säästöt. Niillä tämän pitäisi päästä määränpäähänsä, jonnekin Länsi-Eurooppaan.
Chemsou saapui Velika Kladušaan 18 päivää sitten ja sattui kävelemään parturi-kampaamo Jasnan ohitse. Hän avasi oven, esitteli itsensä ja kertoi osaavansa leikata hiuksia. Beganovićit ottivat hänet saman tien töihin ja majoittivat asuntoonsa.
”Katsokaa, tässä ovat hänen kaikki rahansa”, Zaim Beganović sanoo. ”Näin paljon hän luottaa meihin. Ja me luotamme yhtä paljon häneen. Hänellä on avain asuntoomme, ja hän tietää, missä me säilytämme omia rahojamme.”
Beganović laittaa setelit takaisin lompakkoon ja ottaa lompakon mukaansa, kun palaamme keittiönpöydän ääreen. (Seuraavan tunnin aikana hän ottaa vielä kaksi kertaa setelit esiin, heittää ne suurieleisesti pöydälle ja muistuttaa luottamuksen merkityksestä.)
Alzirac Chemsoulla on käynyt poikkeuksellisen hyvä onni. Alle kolmessa viikossa hän on löytänyt itselleen lämpimän yösijan ja työpaikan, eikä siinä kaikki: hänestä saattaa tulla Velika Kladušan jalkapalloseuran, Bosnian toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan NK Krajišnikin, ulkomaalaisvahvistus. Seura yrittää parhaillaan järjestää hänelle pelilupaa, mutta se on vaikeaa, koska Chemsoulla ei ole minkäänlaista henkilötodistusta.
Ja luultavasti hänkin on pian jo muualla. Kuluneen vuoden aikana Zaim ja Jasna Beganović ovat ehtineet tottua siihen, että ihmiset heidän ympärillään vaihtuvat. Vaikka Kroatia valvoo rajaansa helikoptereiden, lämpökameroiden, robottilennokkien ja koirien avulla, onnistuu joku silti joka yö livahtamaan syvemmälle Kroatian metsiin.
Näillä main Kroatia on kapeimmillaan: Slovenian rajalle – siis Schengen-alueelle rajatarkastusten tuolle puolen – on Velika Kladušasta matkaa alle 70 kilometriä. Mutta seutu on vaikeakulkuista vuoristoa ja metsää. Maastossa on yhä räjähtämättömiä miinoja sodan jäljiltä, ja Slovenian vastaisella rajalla kulkijoiden on ylitettävä leveä joki. Siihen on hukkunut ihmisiä.
Tänäkin vuonna Balkanin-reitillä on kuollut kymmeniä ihmisiä, eniten juuri hukkumalla, mutta myös onnettomuuksiin ja kylmyyteen. Siirtolaiset kutsuvat reittiä nimellä jungle, viidakko.
Vaaran voivat aiheuttaa myös viranomaiset. Toukokuussa Kroatian poliisi avasi tulen kohti pakettiautoa, joka ei noudattanut pysähtymiskäskyä. Autossa oli 29 siirtolaista, lähinnä afganistanilaisia ja irakilaisia. Heistä 15 oli lapsia. Luodit haavoittavat vakavasti kahta 12-vuotiasta.
Silloin tällöin Beganovićit kuulevat majoittamistaan ihmisistä, joiden on onnistunut päästä Länsi-Eurooppaan. Tänään he yrittävät tavoittaa yhtä heistä Sveitsistä, mutta nettipuhelu ei ota onnistuakseen. Zaim Beganović tökkii minuuttitolkulla puhelimensa näppäimiä ja kiroilee. Kerran toisessa päässä vastataan ja Beganović ehtii huutaa haloon, mutta sitten yhteys jälleen katkeaa.

 

Tämä oli ilmainen näyte.

Kirjoittaja