Ruoan hinta

Pitkät - LP 117

Ruoan hinta

Ruoka ei kallistunut vain Ukrainan sodan vuoksi. Sillä myös keinotellaan.​​​​​

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö ja Nesslingin Säätiö ovat tukeneet tämän jutun tekemistä.

 

TEEN KOTIKYLÄSSÄNI TAALINTEHTAALLA vapaaehtoistyötä Punaisessa Ristissä. Huhtikuun alussa kylämme vapaaehtoisten tapaamiseen saapui vieraaksi Turusta eräs Axel.

Se oli ensimmäinen oikea kokous koronarajoitusten jälkeen, ja toiselta paikkakunnalta saapuneen vieraan läsnäolo alleviivasi tilanteen poikkeuksellisuutta. Tapasimme paikallisessa antikvariaatissa. Huoneessa tuoksui kostealta villalta, ja vanhasta tottumuksesta kuvittelin ilman sakeaksi viruksista. Harva meistä kuitenkaan vaivautui pukemaan hengityssuojainta. Oli uuden kriisin aika.

Axel kertoi, että meidän kannattaisi hankkia arkkupakastimia. Pitäisi varautua päivittäiseen ruokajakeluun viikoittaisen sijaan, sillä ruoka-avun tarve Taalintehtaan vähävaraisten parissa kasvaisi pian.

Ja oikeassahan Axel oli.

Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, ja huoli ruoka- ja energiakriisistä kasvoi. Ukrainan valtavat maatilat tuottavat vientiin niin paljon vehnää, ruokaöljyä ja muita peruselintarvikkeita, että niillä ruokitaan joka vuosi lähes kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin Ukrainassa on asukkaita. Myös Venäjä vie ulkomaille paljon viljaa ja lisäksi polttoaineita ja lannoitteita.

Oli selvää, että Ukrainan sota, maan satamien sulkeminen ja Venäjälle asetetut pakotteet supistaisivat tarjontaa ja nostaisivat ruoan hintaa. Se tuntuisi myös suomalaisten kukkarossa.

Ryhdyimme toimeen. Sopparyhmävastaavana toimiva Gunilla lupasi selvittää, mistä saataisiin arkkupakastimia.

VEHNÄN HINTA on erityisen hyvä indikaattori ruoan hinnan muutoksille, sillä vehnää syödään maailmassa valtavasti ja sitä myös myydään paljon maiden rajojen yli. Kun vehnä kallistuu, muut ruoka-aineet yleensä seuraavat perässä.

Helmikuun puolivälissä tonni vehnää maksoi Pariisin Matif-raaka-ainepörssissä 263 euroa. Sodan alettua hinta hyppäsi 396 euroon, ja toukokuussa se oli jo 438 euroa.

Ruumiita tuli. Mutaisiksi taistelutantereiksi muuttuneilla Ukrainan pelloilla, tietenkin, mutta myös tuhansien kilometrien päässä: Itä-Afrikassa, Libanonin pakolaisleireillä, paikoissa, joissa Ukrainasta tuodut elintarvikkeet olivat olleet ainoa suoja nälänhätää vastaan.

Maaliskuussa YK tiedotti, että 95 prosenttia Afganistanin ihmisistä sai liian vähän syödäkseen.

”Niin korkeaa lukua on vaikea edes kuvitella”, YK:n erikoislähettiläs Ramiz Alakbarov lausui hätääntyneen oloisessa tiedotteessa.

Ruokakriisi oli iskenyt Afganistaniin, vaikka maa ei ollut edes käynyt suoraa kauppaa Ukrainan kanssa. Nälänhätä oli alkanut kuivuudesta ja pahentunut Yhdysvaltain joukkojen vetäytymisen ja korona-pandemian myötä. Afganistan oli ollut riippuvainen YK:n alaisesta Maailman ruokaohjelmasta, mutta sodan alettua maahan ei saatu enää ruokaa, koska naapurimaat eivät halunneet myydä omistaan.

Toukokuussa EU-maiden johtajat tapasivat Brysselissä. Asialistalla oli ruokakriisi. Arviolta 20 miljoonaa tonnia vehnää oli jumissa Ukrainan satamissa, jotka Venäjä oli saartanut. Ruokaöljy alkoi paikoitellen loppua Keski-Euroopan kaupoista, ja Suomessa leipäjonot olivat pidempiä kuin vuosikausiin.

Oli selvää, että se ei ollut sattumaa: Venäjä pyrki tarkoituksella aiheuttamaan mahdollisimman pahan sotkun maailman ruokamarkkinoilla.

”Putinin hyökkäyssota vauhdittaa ruokakriisiä – eikä mikään muu”, Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sanoi puheessaan.

KAIKKEIN RIIPPUVAISIMPIA Ukrainasta ollaan Afrikan sarvessa. Somalian ja Somalimaan tuontiviljasta noin 90 prosenttia on tullut Ukrainasta ja Venäjältä, ja omaa ruoantuotantoa maissa on mitättömän vähän.

Keväällä eräs ystäväni kertoi tädistään Canab Maxamed Ibrahimista, joka oli asunut pitkään Ruotsissa mutta päättänyt kaksi vuotta sitten palata Somalimaahan, missä oli elänyt nuoruutensa. Ruotsissa riehui koronapandemia, ja 65-vuotias Ibrahim oli jäämässä eläkkeelle lähihoitajan ja tukivanhemman töistä. Hän osti saman tien 800 kanaa sekä tukun hedelmäpuun taimia ja asettui Hargeisan kaupungin laidalle setänsä vanhalle maatilalle. Soitin Ibrahimille videopuhelun. Puhuimme välillä ruotsia, ja välillä ystäväni tulkkasi somalin ja suomen välillä. Ruudulla näkyi hedelmäpuita, pensaita, puna-viher-valkoraitaisia pihakaakeleita ja talon siniset seinät. Talon nurkalla oli suuri vesitankki, johon kerätään sadevesi katolta – silloin kun sataa.

Ibrahimin nuoruudessa setä oli viljellyt maissia, durraa, papuja, herneitä ja vesimelonia. Maatilalla oli vaellellut lehmiä, vuohia ja lampaita. Jossain vaiheessa vuosikymmenten varrella maanviljely oli loppunut.

Niin oli käynyt kaikkialla lähistöllä.
”Maata ylikäytettiin ja sadot heikkenivät, eikä tuotanto enää kannattanut”, Ibrahim selitti. ”Tuontivihanneksia oli koko ajan enemmän, ja ne olivat halvempia. Samalla kaupunki laajeni joka suuntaan ja maan hinta nousi, joten pellot kannatti myydä tonttimaaksi.”

Sisällissota syttyi vuonna 1988. Se ajoi viimeisetkin viljelijät kaupunkeihin tai ulkomaille pakolaisiksi.

”Kukaan ei jäänyt viljelemään.”

Kun Ibrahim palasi Hargeisaan, hän ajatteli voivansa korjata asian. Suvullahan oli kelvollista maata, jota voisi vielä parantaa. Kanalan tuottaman kanankakan avulla hän saisi vihannespalstoille ravinteita.

Ensimmäinen vuosi sujui vielä hyvin. Sateet saapuivat keväällä niin kuin ennen vanhaan. Ruokakasvit kasvoivat, ja kanalaan Ibrahimi palkkasi avukseen kaksi ihmistä.

Mutta 2021 oli poikkeusvuosi. Todellisuudessa Hargeisa ei ollut sama kuin lapsuudessa. Se oli kuumempi ja kuivempi. Iso muutos oli tapahtunut parin vuosikymmenen aikana. Nyt sadekausi saattoi jäädä tulematta monena peräkkäisenä vuonna. Keväällä 2022 sateet jäivät taas tulematta, ja sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ruoan, veden, bensiinin ja kananrehun hinnat kallistuivat nopeasti.

”Ruoan hinta nousee monesta syystä. Ukrainan viennin loppuminen on yksi tekijä, samoin se, että Etiopia ja Kenia ovat vähentäneet viljan vientiä. Kuivuus taas vaikuttaa meidän omaan tuotantoomme”, Ibrahim sanoi. ”Kun vesi ja öljy ovat kalliita, monet maanomistajat eivät viitsi istuttaa ja kastella ruokakasveja. Ja sitäkin tapahtuu, että kauppiaat tarttuvat tilaisuuteen ja nostavat hintoja enemmän kuin olisi tarve.”

Nyt sadattuhannet ihmiset näkevät nälkää Afrikan sarven alueella. Somaliassa hallitusta vastaan taisteleva islamistijärjestö Al-Shabaab on estänyt ruoka-avun kuljetukset hallitsemilleen alueille. Se rakentaa omaa avustusjärjestelmäänsä ja värvää riveihinsä nuoria miehiä, joille taistelijan pesti tarjoaa edes jonkinlaisen lupauksen tuloista ja säännöllisistä aterioista.

Tänä vuonna Ibrahim ei ole istuttanut yksivuotisia kasveja lainkaan. Vettä ei ole tarpeeksi.

”Keskityn siihen, että yritän pitää kanat ja hedelmäpuut hengissä”, hän sanoi.

”Nälkä tekee apinat pelottomiksi. Ne tulevat muurin yli syömään hedelmiä.”

SAMAAN AIKAAN kun ystäväni täti tuskaili Hargeisassa ruuan kallistumista ja toivotonta kuivuutta, intialainen tutkiva toimittaja Kabir Agarwal kartoitti vehnän hintojen nousua. Agarwal kuuluu tutkivien journalistien Lighthouse Reports -ryhmään. Ryhmä on suurelle yleisölle varsin tuntematon, eivätkä sen seuraamat aiheet ole päältäpäin katsottuna kovin seksikkäitä.

”Kysy keneltä tahansa, halutaanko mieluummin lukea vehnäpörssin liikkeistä vai Johnny Deppistä. Johnny Deppin ne haluavat”, Agarwal sanoo videopuhelussa.

Mutta tänä keväänä vehnästä kiinnostuivat jopa vaaleanpunaiselle paperille painettavat talouslehdet, jotka eivät yleensä kirjoita ruokaturvasta.

”Huoli oli aiheellinen. Hintojen nousu on valtavan iso asia Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maille. Aluksi se selitettiin niin, että kyse on kysynnän ja tarjonnan laeista: että vehnän tarjonta maailmanmarkkinoilla on romahtanut ja sen takia hinnat ovat samalla nousseet.”

Agarwal teki laskuharjoituksia. Jos kyse oli yksinomaan Ukrainan ja Venäjän viemän vehnän tarjonnan romahduksesta, selittäisikö se hurjan nopean hinnannousun sodan ensimmäisinä viikkoina?

Ei se selittäisi.

Vehnän saatavuus ei suinkaan ollut romahtanut. Monilla mailla riitti vielä viljaa varastoissa, ja muun muassa Yhdysvallat, Intia ja Australia kertoivat lisäävänsä vehnän vientiä. Agarwal huomasi, että maailmanmarkkinoilla liikkui täsmälleen yhtä paljon vehnää kuin aiemminkin, vaikka Venäjä oli tukkinut Ukrainan satamat.

Yksi asia oli kuitenkin muuttunut: vehnän hinnalla keinoteltiin. Heti sodan alettua sijoittajien rahaa oli alkanut virrata hyödykejohdannaisiin, erityisesti vehnäfutuureihin.

Johdannaiskaupassa on kyse eräänlaisesta vedonlyönnistä, jolla sijoittajat voivat tehdä pikavoittoja. Futuurin ostaja maksaa pienen käsirahan ja sopii ostavansa vehnää esimerkiksi puolen vuoden päästä. Hinta sovitaan etukäteen. Jos vehnän markkinahinta myöhemmin nousee, sijoittaja voi myydä ostosopimuksensa kalliimmalla seuraavalle ostajalle. Sopimus- ja myyntihinnan välinen erotus on sijoittajalle puhdasta voittoa. Tällaista keinottelua voi harjoittaa hyvin pienellä alkupääomalla. Monet sijoittajat myyvät futuurinsa nopeasti eteenpäin, jopa pari minuuttia sopimuksen solmimisen jälkeen. Heidän ei ole tarkoitus oikeasti hankkia tonneittain vehnää – ei heillä edes olisi varastoja, jonne sitä laittaa.

--

Tilaa Long Play ja lue koko juttu täältä.

Tämä oli ilmainen näyte.