Rakas sokerini

Pitkät - LP 94

Rakas sokerini

Miksi sokeria on kaikkialla, jos se kerran meille turmioksi?

Kirjailija Juhani Karila ahmi karkkia ja pullaa, kunnes sai pysäyttävän diagnoosin. Hän alkoi penkoa sokerin historiaa ja löysi lopulta perimmäisen syyn ruokavalioihin hurahtamisen taustalla.
 

JOULUPÄIVÄNÄ raahasin turvonneita nilkkojani ympäri asuntoa ja uskottelin itselleni, että kaikki on hyvin. Puolisoni katsoi minua.

Älä sano sitä, ajattelin.
”Me ollaan syöty aika paljon herkkuja”, hän sanoi.
Ehkä olimme ottaneet vähän taatelikakkua ja joulutorttuja. Hieman

suklaata. Mutta kuka sen tietää, pohdiskelin, kun hetkeä myöhemmin kurotin hyllystä piparipurkkia, kuinka paljon kipu johtuu sokerista ja kuinka paljon gluteenista. Aattona olin mutustanut saaristolaisleipää. Tietääkseni se on kropalleni kryptoniittia.

Todennäköisesti vahinko on jo tapahtunut, päätin ja murensin hampaillani hekumallisen kardemummaista keksiä.

Minuutteja myöhemmin hamusin purnukkaa taas. Perustelin santsaamisen pipareiden ”terveellisyydellä”. Olimme nähneet vaivaa löytääksemme leivonnaisia, joiden ainesosaluetteloon sokeri oli merkitty tyyliin vasta kolmantena.

Tapaninpäivään mennessä opin läksyni. Kivusta irvistellen onnuin kaupan karkkihyllyjen ja jäätelöaltaiden ohi. Tällä kertaa jomotti vain nilkkoja, vaikka toisinaan kipu tuntui myös ristiselässä. Kuin sinne olisi lyöty naula poikittain.

Ja silti tiesin, että jo muutaman päivän kuluttua saan itseni kiinni nuuhkimasta kahvilasta leijailevaa tuoreen korvapuustin tuoksua.

KUUSI VUOTTA SITTEN aloin heräillä aamuöisin viideltä. Tuntui kuin ylleni olisi nukkuessani puettu näkymätön haarniska. Se vaikeutti hengittämistä. Kun vedin keuhkot täyteen, palleaa vihlaisi.

Silloin ei auttanut kuin nousta ylös ja kävellä. Pyörittää käsivarsia vuorotellen laajoissa kaarissa myötäpäivään ja vastapäivään. Rintaranka naksahteli. Haarniska suli puolessa tunnissa, ja saatoin taas nukkua.

Heräilin kolmen, neljän yön sarjoissa, minkä jälkeen oireet katosivat palatakseen kuukauden välein uudestaan. Menin työterveyslääkärille. Lääkäri paineli sormillaan rintakehääni ja ehdotti magneettikuvausta. Operaatio kuulosti työläältä. Jätin menemättä.

Elin outojen heräilyjeni kanssa kolme vuotta. Keväällä 2017 pelasin tennistä Vantaalla, kun vasenta silmääni alkoi särkeä. Yöllä kipu yltyi hirvittäväksi. Aamulla hoipuin terveyskeskukseen, jossa lääkäri suuntasi verestävään silmääni aivan liian kirkkaan valon.

Hän sanoi, että minulla oli värikalvontulehdus, ja määräsi tippoja.

Muutaman viikon kuluttua menin kontrollikäynnille. Tulehdus oli parantunut. Nousin tuolista tehdäkseni lähtöä, kun lääkäri pudotti pommin.

”Oletko heräillyt aamuöisin outoihin kipuihin?”
Jaa mitä että?
Istuin takaisin tuoliin ja rupesin kertomaan oireista. Lääkäri nyökkäili tietäväisenä. Kysyin, mitä oikein oli tekeillä.
”Kuulostaa selkärankareumalta.”
Taisin sanoa: ahaa.
Lääkäri kysyi, esiintyikö suvussani reumaa. Naurahdin. Ei todellakaan. Värikalvontulehduksella ja selkärankareumalla on joskus linkki kes-

kenään, lääkäri puheli. Siksi hän oli tajunnut kysyä. Ahaa.

Lääkäri kuvaili tautia. Hän kertoi, että selkärankareumassa selkärangan nikamien välit voivat luutua ajan kuluessa niin, että selkä kangistuu. Onneksi monilla oireet helpottavat neljänkympin korvilla. Vain harvoilla tauti on invalidisoiva.

Vaikeimmissa tapauksissa selkä jämähtää pysyvästi etukenoon, jolloin potilas näyttää kadulla kulkiessaan siltä kuin etsisi maasta lanttia.

Kuvittelin heti olevani tällainen vaikea tapaus.

Lääkäri määräsi minut magneettikuvaan ja verikokeisiin. Tällä kertaa en pannut hanttiin. Kotona soitin äidille ja kysäisin, että eihän meillä suvussa reumaa ole.

”Onhan. Vaikka kuinka paljon.”

Menin Helsingin Meilahteen kuulemaan tuomioni. Reumapolin lääkärin mukaan magneettikuvissa ei näkynyt luutumista, mutta verinäytteiden ja kuvailemieni oireiden perusteella minulla oli aksiaalinen spondylartriitti eli selkärankareuman esiaste.

Ajattelin, että tämä kaikki kuulosti maailmanlopulta. ”Tupakoitko?” lääkäri kysyi.
En.
”Hyvä juttu”, lääkäri sanoi. ”Tosi hyvä juttu.”

Sitten hän sanoi, että varsinaista reumalääkehoitoa ei toistaiseksi tarvita. Hän neuvoi minua vähentämään selkään ja niveliin kohdistuvaa rasitusta pudottamalla painoa. Lisäksi minun piti alkaa vahvistaa selän lihaksia.

”Laitan sinulle lähetteen fysioterapiaan. Siellä saat hyviä ohjeita selän liikkuvuuden parantamiseksi.”

Lääkäri naputteli tietokonettaan. Minä odotin. Lääkäri vilkaisi minua.

Tajusin, että hän odotti minun lähtevän.

Olin äärimmäisen pettynyt. Ensin minulle lätkäistiin järkyttävä diagnoosi ja sitten minun piti mennä kotiin tekemään mitä. Vähän venyttelemään?

Ohjeet olivat niin tylsät, että tein kuten kuka tahansa: etsin jännittävämmät netistä.

Reumaliiton sivut olivat pettymys. Siellä todetaan, että tutkimustuloksia ruokavalion ja reuman yhteyksistä on niukasti. Syy on se, että ”ruokavalion tutkiminen hoitomuotona on vaikeaa ja kallista”.

Joissakin tutkimuksissa oli havaittu, että kala on ”pienentänyt nivelreumaan sairastumisen riskiä”. Lisäksi ”mahdollisia niveltulehduksen riskiä lisääviä ruoka-aineita ovat punainen liha ja lihatuotteet ja kahvinjuonti”.

Selkärankareuman kohdalla erikseen todetaan: ”Satunnaistettuja tutkimuksia ravinnon vaikutuksesta selkärankareuman oireisiin ei ole. Yhdessä ruotsalaisessa seurantatutkimuksessa ruokavaliolla ei ollut yhteyttä selkärankareuman oireisiin.”

Hyvä on. Entä mitä sanovat kohtalotoverit? Bingo. Löysin lehtijuttuja, joissa monet pitivät reumatautiaan aisoissa lehmänmaidottomalla, gluteenittomalla, alkoholittomalla ja mahdollisimman vähäsokerisella kasvisruokavaliolla.

No nyt alkoi kuulostaa kunnon hoitomuodolta.

Tämä oli ilmainen näyte.