Rahaa on, takaan sen

Pitkät - LP 97

Rahaa on, takaan sen

Valtioilla ei ole koskaan ollut niin paljon velkaa kuin nyt. Mitä siitä seuraa?

Elämämme pyörii velkarahalla: sitä on tällä hetkellä lähes nelinkertainen määrä koko maailman talouteen nähden. Tuhansien vuosien ajan velkakriisit ovat suistaneet yhteiskuntia ensin kaaokseen ja sitten uusille urille. Finanssikriisistä seurasivat Brexit ja Trumpin nousu. Nyt puhutaan velkatsunamista.

NAUTITUN OLUEN määrä raapustettiin nuolenpääkirjoituksella savitauluihin. Kun mesopotamialaiset maanviljelijät istuivat kapakassa, he joivat piikkiin. (Tai itse asiassa söivät, sillä olut oli leipämöykkyistä puuroa, jota nautittiin pillillä isosta kulhosta.)

Satokauden koittaessa maatyöläiset palasivat baariin maksamaan nauttimansa oluet ropisevilla ohranjyvillä. Silloin velat kuitattiin ja laatat pyyhittiin puhtaiksi tai rikottiin.

Tämä tapahtui nykyisen Irakin ja Syyrian alueella sijaitsevissa Kaksoisvirran jokilaaksoissa noin 2700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Mesopotamialainen olutpiikki ja heidän muut kivilaattoihin hakatut luottonsa ovat maailman vanhimpia tunnettuja velkakirjoja.

Siitä se sitten lähti.

Viime vuodenvaihteessa maailmassa oli velkaa noin 277 biljoonaa dollaria, eli 277 000 miljardia. Numeroina: 277 000 000 000 000. Luku on niin valtava, että sitä on vaikeaa hahmottaa.

Suhteutetaan hieman: Summa vastaa noin 365 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta eli kaikkien maailmassa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen arvosta. Velkaa on siis lähes nelinkertaisesti maailman talouden kokoon verrattuna.

Määrä on kasvanut trendinomaisesti jo pitkään. Se ei sinänsä ole mitään uutta; itse asiassa jo Mesopotamiassa huomattiin, että velalla on taipumusta kasvaa taloutta nopeammin.

Koronapandemia on pakottanut hallitukset eri puolilla maailmaa lainaamaan rahaa ennennäkemättömällä vauhdilla. Lainarahalla on pidetty yhteiskuntia toimivina, tuettu kansalaisia ja yrityksiä sekä maksettu koronan hoitokustannuksia. Suomi käy hyvin esimerkistä: valtionvelkaa oli vuoden 2020 lopussa 125 miljardia euroa, kun vuotta aiemmin sitä oli 106 miljardia. 17 prosentin vuosikasvuvauhti on poikkeuksellisen nopea. Samalla myös yritykset ja yksityiset ihmiset ovat lainanneet tavallista enemmän koronan tuomien yllätysten takia.

Maailmassa ei ole ollut koskaan näin paljon velkaa. Helposti ei löydy myöskään ajanjaksoja, jolloin velka olisi kasvanut yhtä nopeasti kuin viime vuonna. Moni pelkääkin nyt seurauksia. Ekonomistit ja poliitikot ovat alkaneet puhua ”velkatsunamista”.

Tammikuussa Maailmanpankki julkaisi raportin, jossa se varoitteli, että velan kasautumisella voi olla tuhoisat seuraukset.

Tästä edespäin velka vaikuttaa kaikkeen sosiaalipolitiikasta verotukseen – se on samankaltainen kohtalonkysymys kuin ilmastonmuutos.

KORKO on rahan hinta, ja se on syntynyt epäluulosta.
Se on alusta asti ollut lainanantajan tapa suojautua riskiltä eli siltä, että velallinen ei maksakaan velkaansa takaisin. Se on myös ikään kuin korvaus tuotosta, jonka lainanantaja olisi saanut, jos olisi sijoittanut vaurautensa toisin.

Mesopotamialaisten savitaulujen raapustuksista on selvinnyt, että jo he perivät lainoistaan korkoa. Eikä vähä mitään: korkotaso oli Suomen 1990-luvun pahimpien lamavuosien korkeuksissa, 20 prosentissa.

Hedelmällisissä jokilaaksoissa kypsyi runsaita viljasatoja. Karja- ja lammaslaumat pulskistuivat, sillä niillä riitti märehtimistä. Elukoista saatiin paitsi lihaa myös villaa ja nahkaa. Mutta juuri muuta ei sitten ollutkaan. Taloustermeillä ilmaistuna Mesopotamian laaksolaisilla oli valtava ylijäämä maataloustuotteista ja alijäämää kaikesta muusta. Tarvittiin ulkomaankauppaa. Kaupunkivaltiot olivat järjestäytyneet valtavien, tuhansia ihmisiä työllistävien temppeleiden ympärille. Temppeleiden virkamiehet hoksasivat lähettää paikallista tuotantoa karavaanien mukana kaukomaille. He myivät tuotteet velaksi ja perivät koron, kun ne oli myyty voitolla. Tavallaan he siis pyörittivät alkeellista pankkia samalla, kun hankkivat metalleja, kiviä, puuta ja muuta tarpeellista temppeliensä väelle.

Yhtä kaikki elämä pyöri velan ympärillä. Pienissä yhteisöissä kaikki olivat velkojia ja velallisia, ja lainasta tuli yhteiskuntaa kasassa pitävä liima: se teki ihmiset riippuvaisiksi toisistaan. Velka oli sopimus. Niin kauan kuin sopimukset olivat kunnossa ja kaikkien mielestä kohtuullisia, yhteisö oli vakaa.

Sama periaate pätee yhä. Otetaan esimerkkikansalainen. Hän herää aamulla kodissaan, jonka hän on ostanut velaksi. Aamiaisjuusto leivän päällä – maitotilallinen on rakentanut modernin navetan velaksi ja meijeri laajentanut tuotantoaan velalla. Kansalainen on hankkinut ammattinsa velaksi, opintolainalla. Hän asuu kunnassa, ja kunta vasta velkarahalla pyöriikin. Kulttuuritalon, koulun ja terveyskeskuksen se on rakentanut lainalla. Jos kunnan talous on vakavarainen – eli se ei kahlaa valtuustosalia myöten veloissa – se saa lainaa sopuisalla korolla.

Kansalaisen kotimaa puolestaan rakentaa maanteitä, tukee innovaatioita ja maksaa hyvinvointivaltion kuluja lainarahalla. Rahat se hakenut markkinoilta, joukkovelkakirjalainalla. Joukkovelkakirja on arvopaperi, jolla kunta, valtio tai yritys lainaa rahaa sijoittajilta, esimerkiksi suurilta rahastoilta. Siellä seassa pyörii myös kansalaisen tuleva eläke, sillä työeläkeyhtiöt ovat merkittäviä sijoittajia. Eläkeyhtiö saa antamastaan lainasta koron ja kerryttää sillä osaltaan työeläkkeitä. Lopulta olemme siis kaikki globaaleilla rahoitusmarkkinoilla hyöriviä sijoittajia, eläkeyhtiöt vain hoitavat sijoittamisen puolestamme. Työntekijä on yhtä aikaa lainan ottaja ja antaja, välikäsien kautta vain.

Tämä on juuri sitä jo Mesopotamiasta tuttua velkaverkostoa. Temppeleiden virkamiehet tosin ovat vaihtuneet sijoittajiin ja pankkeihin.

OLLI REHNIN ensimmäiseen velkamuistoon liittyy vekseli. Vuonna 1967 mummi hoiti viisivuotiasta Ollia Jääkärinkadun-kodissa Mikkelin keskustassa. Tauno-isä kipaisi usein töistä kotiin lounaalle ja pelasi Ollin kanssa joskus shakkiakin lounastauolla.

”Kerran hän sanoi, ettei ehdi, kun on tiukka paikka ja pitää mennä käymään pankissa”, Rehn kertoo videopuhelussa.

Lapsi oli kuullut myös vekseli-sanan. Silloin hän ei tietenkään tiennyt, mitä se tarkoittaa. ”Kai se nykyään määriteltäisiin korkeakorkoiseksi pikavipiksi. Ne olivat tuolloin pienyrityksille tyypillisiä. Vekseleitä otettiin, kun oli tiukkaa, ja maksettiin, kun oli parempi vaihe.”

Kaksi vuotta aiemmin Tauno Rehn oli perustanut kaverinsa kanssa Mikkelin Autotarvike -nimisen yrityksen, joka myi Boschin ja Lucasin varaosia.

Yhtiökumppanille oli jäänyt autoalan termein ilmaistuna ryyppy päälle, ja hän oli vienyt rahaa yrityksen kassasta. Nuori yritys oli maksukyvyttömyyden partaalla.

Kotona alkoi kuulua puhetta velasta ja miten se hoidettaisiin.

”Isäukko joutui ottamaan lainaa ja ostamaan kaverin pois. Oltiin pari vuotta aika kovilla”, Rehn muistelee.

Tapaus osuu aikaan, jolloin Suomi oli hyvin pankkikeskeinen maa. Puhuttiin pankkiryhmien ympärille keskittyneistä valtapiireistä ja linnakkeista. Pankeilla oli paljon valtaa, koska lainaa ei saanut muualta. Se kuulostaa nyt vähän eksoottiselta. Maailma on avautunut, eikä pankeilla ole enää samanlaista asemaa.

Rehnkin muistaa, että ”eräs pankkiryhmä pisti hanat jo kiinni, mutta Etelä-Savon osuuspankki luotti, ja isän firma kyettiin pelastamaan”. Luotto kannatti. Mikkelin Autotarvike alkoi myydä autojakin ja työllisti myöhemmin kymmeniä ihmisiä.

Olli Rehn johtaa nykyään Suomen Pankkia, siis keskuspankkia. Keskuspankin perinteinen tehtävä velkasirkuksessa on säädellä rahan määrää yhteiskunnassa. Se ohjailee rahan hintaa päättämällä, millä korolla antaa lainaa muille pankeille.

Voi sanoa, että Rehn tietää veloista kaiken, mitä tiedettävissä on. Hän on ollut avainpaikalla kolmessa merkittävässä talouskriisissä, joissa kaikissa velalla on roolinsa: 90-luvun lamassa, eurokriisissä ja nyt koronakurimuksessa.

On vaikeaa keksiä suurempaa politiikan kiistanaihetta kuin se, mihin velkarahaa pitäisi käyttää. Kysymykseen ei ole tyhjentävää vastausta. Se riippuu.

Lähes kaikki paheksuvat ”syömävelkaa” eli rahan lainaamista ruokaan tai muihin jatkuviin kuluihin. Mutta syömävelka on pelastanut esimerkiksi Suomen.

Itsenäistynyt Suomi aloitti taipaleensa ruokapulassa ja sisällissodassa. Kun sota päättyi toukokuussa 1918, ihmisiä oli kuollut vankileireillä nälkään. Eloon jääneistä iso osa kärsi aliravitsemuksesta ja osa poti espanjantautia. Kesän sato jäi niukaksi, ja ruokaa jatkettiin petulla ja jäkälällä. Ensimmäinen maailmansota saartoineen oli tyrehdyttänyt maailmankaupan. Mutta pian Suomi jo osti ulkomailta viljaa – ruokaostoksia varten se lainasi Yhdysvalloilta kahdeksan miljoonaa dollaria kolmen prosentin korolla.

Syömävelka oli sillä kertaa kannattava investointi. Sen ansiosta maahan jäi ihmisiä tekemään töitä ja yrittämään – sekä kasvattamaan hyvinvointivaltiota, jonka perustat valettiin heti sodan jälkeen. Suomi alkoi ottaa velkaa yhä uusiin tarkoituksiin, esimerkiksi koulujen, sairaaloiden ja maanteiden rakentamiseen. Yritykset pystyttivät velkarahalla tehtaita ja tuotantolinjoja. Maanviljelijät rakensivat velaksi navettoja ja ostivat puimureita. Suuret ikäluokat opiskelivat velaksi.

Väki valui kaupunkeihin ja muutti velkarahalla rakennettuihin lähiöihin. Vienti veti, ja maa vaurastui.

Suomessa toistellaan mielellään, että olemme maa, joka maksaa velkansa.

”Suhdetta varsinkin julkiseen velkaan kuvaa suoranainen ylpeys siitä, että pidämme kunnossa omat asiamme”, Olli Rehn sanoo.

Se on kansallinen tarina, joka alkoi kehkeytyä 1930-luvulla. Silloin monella Euroopan maalla oli laman seurauksena vaikeuksia maksaa omia sota- ja jälleenrakennuslainojaan Yhdysvalloille. Niin kutsutussa Hooverin moratoriossa Yhdysvallat antoi valtioille lykkäystä lainojen lyhennyksistä. Suomi oli ainut maa, joka lopulta maksoi täysimääräisesti lainansa takaisin.

Tästäkin voi olla vähintään kahta mieltä: olisihan lyhennysrahat voinut käyttää köyhässä ja nuoressa maassa toisinkin. Suomen Pankin pääjohtajaa Risto Rytiä ja muita päättäjiä arvosteltiin aikoinaan jääräpäisyydestä.

”Mutta toisaalta velkojen säntillinen lyhentäminen oli kauaskantoista mainetyötä”, Rehn sanoo. ”Yhdysvalloissa julkaistiin 1930-luvulla lähes kolme tuhatta kirjoitusta, pilapiirrosta ja valokuvaa muutoin suhteellisen tuntemattomasta Suomesta, joka muita maita tunnollisemmin lyhensi lainaansa”.

Luotettavan maineesta on sittemmin ollut paljon etua, kun on haluttu uutta lainarahaa.

”Tämä episodi ei varmastikaan haitannut sitä, että nuori tasavalta lunasti aika nopeasti asemansa kansainvälisten sijoittajien silmissä.” 1980-luvulla rahoitusmarkkinat kansainvälistyivät. Suomalaiset yritykset ja myöhemmin yksityiset ihmiset pääsivät kiinni ulkomaiseen lainarahaan. Aiemmin suomalaiset olivat tottuneet siihen, että raha oli niukkuushyödyke ja että pankista sai asuntolainan, kun oli säästöjä, vakaa työpaikka ja asiallisen ihmisen maine. Yhtäkkiä joka puolelta tursusi lainarahaa ja suomalaiset suorastaan villiintyivät.

Tämä oli ilmainen näyte.