Puolet petäjäistä

Jussi Antman on kaatanut työkseen puita yli 30 vuotta. Hän ei ole koskaan oikein osannut ajatella tekevänsä jotakin muuta.

Antman on metsäkoneyrittäjä. Hän katkoo puut ja pinoaa ne tien varteen, josta tukkirekka noutaa kuorman.

Tänään hänen työmaansa sijaitsee Ala-Vuokissa, Suomussalmen eteläreunalla, keskellä Kainuuta. Antman on ajanut tänne aamuvarhaisella kotoaan, vajaan sadan kilometrin päästä Kuhmosta. Päivän urakkaa on takana jo useampi tunti.

Koneyrittäjän työpiste on kahdeksanpyöräisen rungon päälle pultattu lasikoppi, jota suojaavat teräskehykset. Sieltä Antman hallitsee yli kahdeksan metriä pitkän ja lähes kolmekymmentä tonnia painavan metsäkoneen liikkeitä.

Vihreä harvesteri, ammattilaisten kesken moto, möyryää hitaasti eteenpäin kuivalla, loivasti järveen viettävällä mäntykankaalla. Ajourat ovat kapeita. Paksujen, ihmisenkorkuisten renkaiden ja puunrunkojen väliin jää vain senttejä.

Antman ajaa tarkasti. Puihin ei kolise.

Työn alla on hakkuualueen eli leimikon harvennus. Noin puolet puista kaadetaan. Enemmänkin voisi, mutta palstan omistaja on toivonut, että jätetään vähän tiheämmäksi. Motokuski kaataa kuten tilataan.

Nykypäivän metsurin työ ei ole voimalaji. Sormet pyörittelevät kahta ohjaussauvaa ja painelevat niitä ympäröiviä kytkimiä. Liikkeet ovat nopeita ja hienovaraisia, lähes huomaamattomia.

Antman käskyttää kymmenmetrisen puomin päähän kiinnitettyä kouraa, joka tarraa kiinni puun runkoon. Nopea sahan surahdus, ja puu on poikki. Antman painaa nappia, joka kirjaa puulajin moton tietokoneelle: mänty.

Koura pitää rungon otteessaan, kääntää sen kyljelleen ja liikuttaa lävitseen. Samalla se karsii oksat. Tukin haluttu pituus on syötetty koneeseen ennalta. Jälleen nopea surahdus, runko katkeaa. Sama liike toistuu, kunnes puusta on jäljellä enää ohut latva. Se putoaa maahan. Koko prosessiin kuluu vain sekunteja.

Pysähtymättä Antman ohjaa kouran seuraavan puun luo. Sama liikesarja toistuu. Ja taas uudelleen. Kaikki näyttää hyvin vaivattomalta.

Samalla kun puut kaatuvat, Antman puhuu. Silti katse pysyy työssä. Savotta ei pysähdy hetkeksikään.

Antmanin mukaan hyvän motokuskin tunnistaa siitä, ettei tämä tee yhtään ylimääräistä liikettä.

”Ei savotta-aikanakaan paras metsuri ollut se, joka heilui eniten.”

Täydellisenä työpäivänä moto liikkuu vain eteenpäin, koura kulkee puulta toiselle ilman turhaa kiertelyä ja päivän viimeinen puu kaatuu tien varresta, huoltopaikan ja oman auton vierestä.

Vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin metsä on Antmanista ”mukava paikka touhuta”, vaikka ei tämäkään työ aina herkkua ole. Kuten talvella, jolloin paksu tykkylumi rojahtelee koneen päälle ja tunkee jokaiseen rakoon.

Mutta silloinkin moton ohjaamossa voi kuunnella radiota tai äänikirjaa tai soitella sieltä tutuille. Usein on myös kiva vain istua omissa ajatuksissaan, taustalla moottorin matala hurina.

Työtä ei opi viikossa tai kuukaudessa. Vuoden, parin harjoittelun jälkeen motokuski alkaa olla tuottava. Mutta vielä vuosikymmenten jälkeenkin oppii uutta ja itsestään löytää kehittämisen kohteita.

Välillä Antman kuulostaa huippu-urheilijalta. Hän on videoinut työtään, jotta saisi karsittua pois turhat liikkeet. Hän arvioi säästäneensä kymmeniätuhansia euroja pelkästään sillä, että opetteli sammuttamaan moottorin aina, kun ei tee aktiivisesti töitä.

”Jokainen ylimääräinen liike kuluttaa polttoainetta. Se kuluttaa laitteita, hidastaa työtä, eli maksaa rahaa.”

Jussi Antmanilla ei ole enää yhtä paljon kollegoita kuin ennen. Kun hän aloitteli 1990-luvun alussa työuraansa, yli 130 000 suomalaista sai elantonsa metsäalalta. Nyt heitä on alle 70 000, kolmisen prosenttia maan koko työvoimasta.

Jos mukaan laskee myös välilliset työpaikat, esimerkiksi palveluiden ja laitteiden myyjät, luku nousee jonkin verran, mutta isoa kuvaa sekään ei muuta: metsä ei ole entisen kaltainen leipäpuu. Sotien jälkeiset suuret savotat ja uitot, joilla työskenteli