Päivästä päivään

Maaliskuu 2025.

Vilkuilen sisääntulijoiden virtaa eräässä Helsingin monista Fazer-kahviloista. Olen sopinut tapaavani 25-vuotiaan Anniinan, mutta en tiedä, miltä hän näyttää.

Lopulta Anniina bongaa minut. Hänellä on sininen kesämekko, pitkät piikkisuorat hiukset tarkalla keskijakauksella ja moitteeton kevyt meikki.

Tilaamme erikoiskahvit ja alamme jutella matkasuunnitelmista. Anniina on lähdössä seuraavalla viikolla Berliiniin itsekseen. Se on hänen suosikkikaupunkejaan. Siellä on ihania puistoja ja museoita, joissa on kiva kierrellä yksinkin.

Siellä ovat myös Euroopan parhaat huumeet.

Anniina kertoo käyttäneensä huumeita 18-vuotiaasta. (Hän ei esiinny tässä jutussa oikealla nimellään, ja myös muiden huumeita käyttävien nuorten nimet on muutettu.)

Hän käyttää enimmäkseen opioideja. Ne ovat hänen drug of choice, kuten sanotaan, niitä hän ottaa, jos valita saa.

”Mulla opioidiriippuvuus on about niin kroonista kuin mitä tässä ikäluokassa löytyy.”

Hän piikittää nyt päivittäin subutexia eli subua. Burprenorfiinia sisältävä subutex on alun perin suunniteltu kipulääkkeeksi. Ainetta käytetään nykyisin korvaushoitolääkkeenä, mutta sitä liikkuu paljon myös katukaupassa. 1990-luvulta lähtien se on ollut yksi Suomen suosituimmista huumeista. 

Anniina rinnastaa subun peruselintarvikkeisiin, ja hän budjetoi siihen menevän rahan kuukausimenoihinsa. Minibulkki, eli seitsemän tabletin levy, maksaa kotiin kuljetettuna noin 130 euroa. Tämänhetkisellä toleranssilla se kestää noin viikon. Anniinalla menee siis pelkästään subuun noin 500 euroa kuussa.

Siihen päälle tulee sitten kaikki muu: aika paljon kannabista ja usein muitakin aineita. Kaikki tämä vaatii budjetointia.

”Suurin negatiivinen puoli huumeiden käytössä tällä hetkellä on, että jää paljon vähemmän rahaa kaikkeen kivaan ja hyödylliseen.”

Juuri nyt Anniinan arki on hankalaa, koska hänellä ei ole oikein päivärytmiä.

Hän keskeytti hiljattain ammattikoulun, koska oli aivokalvontulehduksen takia sairaalassa. Nyt hän elää työkyvyttömyyseläkkeellä. Tässä jutussa hän ei halua kertoa tarkemmin siitä, mistä muualta saa rahaa.

Arjessa pärjääminen vaatii paljon ennakointia.

Vuokra lähtee automaattisesti tililtä, ja huumeisiin on oma budjettinsa. Anniina on asettanut itselleen omaehtoisia luottokieltoja, jotta ei hankkisi huumeita velaksi. Hänelle tulee harvoin sellaisia tilanteita, että sekä rahat että huumeet olisivat lopussa. 

Myös rikosrekisteri on pysynyt puhtaana. Anniina ajattelee, että asioiden on oltava jotenkin kunnossa, jotta hän voi jonain päivänä lopettaa huumeiden käytön.

”Oon yrittänyt olla olematta täysi ihmisperse siitä huolimatta, että oon nisti.”

Anniina oli täysi-ikäinen, kun hän aloitti laittomien huumeiden käytön, mutta alkoholia hän oli juonut siinä vaiheessa jo pitkään. Ensimmäisen kerran 12-vuotiaana.

Hänellä oli jo tuolloin pahoja tunnesäätelyn ongelmia, masennusta ja ahdistusta. Ala-asteella häntä kiusattiin rajusti.

”Siinä kohtaa oli muitakin maladaptiivisia keinoja käsitellä niitä ongelmia. Alkoholi ei ollut mun ykkösjuttu silloin, viiltelin tosi paljon.”

(Maladaptiivinen tarkoittaa haitallista toimintatapaa.)

14-vuotiaana Anniina yritti itsemurhaa ja joutui psykiatriseen sairaalaan kolmeksi ja puoleksi viikoksi. Ja sen jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen eri sairaaloihin ja hoitolaitoksiin. Hän kertoo olleensa itsetuhoinen ja hoitohenkilökunnalle vaikea hallittava.

Hänelle koetettiin monenlaisia lääkityksiä, joista kaikista oli hänestä enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun hänelle määrättiin rauhoittavia bentsoja eli bentsodiatsepiinia, hän väärinkäytti niitä.

16-vuotiaana Anniina päätyi erääseen koulukotiin Länsi-Suomessa. Siellä harva kävi koulua. Monet polttivat pilveä ja lähtivät hatkoille.

”Katoin touhua lähinnä alaspäin. Tosi moni on hämmästellyt, että miten sä olit siellä etkä vetänyt kamaa. Yksi ohjaaja sanoi mulle jälkikäteen, että jos nuoret eivät tänne tullessa käytä huumeita, niin täällä sen varmasti oppii.”

Anniina ei kuitenkaan oppinut. Hänelle huumeiden käyttö näyttäytyi ”luuserihommana”, ja hän pysytteli erossa niistä porukoista.

17-vuotiaana Anniina oli niin itsetuhoinen, että päätyi puoleksi vuodeksi Pitkäniemen psykiatrisen sairaalan Eva-yksikköön, erityisen vaikeahoitoisten alaikäisten psykiatriseen hoitoon.

Kun hän täytti 18 vuotta, hänet siirrettiin aikuisten oikeuspsykiatriselle osastolle. Niissä hoidetaan erittäin vaikeita psykoosipotilaita ja tehdään mielentilatutkimuksia vakavia rikoksia tehneille.

Anniinan mukaan osastolla oli muun muassa murhan yrityksestä epäilty mies.

Hän oli osastolla vain kaksi kuukautta, kunnes lääkäri ja hoitohenkilökunta totesivat, ettei väkivallaton nuori nainen kuulu siihen joukkoon.

Sairaalassa hän ehti kuitenkin tavata tulevan poikaystävänsä. Kolmikymppisen miehen, joka vaikutti älykkäältä, huumorintajuiselta ja karismaattiselta.

Seurustelun alettua kävi hiljalleen ilmi, että mies käytti paljon huumeita. Eräänä päivänä Anniina pääsi osastolta kotilomalle ja meni miehen luo. Siellä mies puhui Anniinan kokeilemaan amfetamiinia. 

Se ei tuntunut oikeastaan miltään. Mutta seuraavana päivänä hän kokeili subutexia, ja se kolahti. 
Muutamassa kuukaudessa hän kävi läpi kaikki yleisimmät aineet, joita Suomesta saa: kannabis, amfetamiini, subutex, kokaiini, mdma, oksikodoni…

Puolen vuoden päästä tulivat ensimmäisen kerran vieroitusoireet, vaikka hän ei niitä silloin tunnistanutkaan.

Käyttöä vauhditti se, että Anniina ihaili miestä. Tämän ystäväpiirillä näytti olevan homma hallussa. Yksi oli lääkärikin. Kyllähän lääkäri tietäisi, jos huumeet olisivat pahaksi, Anniina sanoo ajatelleensa. Koulussa annettu huumevalistus alkoi tuntua huijaukselta.

Anniina sanoo, ettei kokenut ryhmäpainetta huumeiden käyttöön, vaikka aloittikin toisen käyttäjän kannustuksesta. Hänellä oli vain niin paha olo, että mikä tahansa olisi kelvannut sitä lievittämään.