Pahin kaikista

Aina toisinaan luen erästä kuusi vuotta vanhaa blogitekstiä lietsoakseni itsessäni kiukkuisia tunteita.

Vuonna 2020 Arto Räty oli Fortumin yhteiskuntasuhteista ja viestinnästä vastaava johtaja. Hän kirjoitti yhtiön verkkosivuille näin: “Eletään syyllistämisen aikaa, vaikka meidän pitäisi yhdessä etsiä ratkaisuja päästöjen vähentämiseen ja ilmaston lämpenemisen estämiseen.”

Rädyn mielestä energiayhtiöitä syyllistettiin ekokriisistä liikaa ja keskustelu eri energiamuodoista oli mustavalkoista. “Hyvät tuottavat sähköä tuuli- ja aurinkoenergialla. Pahat puolestaan sähköä ja lämpöä fossiilisilla polttoaineilla. – – Tämän ‘hyvä-paha’ -asetelman myötä alan yrityksistä on pyritty tekemään sankareita tai syyllisiä miettimättä laajempia yhteiskunnallisia kysymyksiä.”

Arto hyvä, mitä laajempia yhteiskunnallisia kysymyksiä tässä pitäisi miettiä? Fossiilisten polttoaineiden käyttö uhkaa muuttaa tämän planeetan elinkelvottomaksi! 

Kirjoituksessaan Räty palasi yhä uudestaan syyllistämisen kysymykseen. Hän esimerkiksi puhutteli niitä nuoria ihmisiä, jotka olivat lähteneet kaduille osoittamaan mieltään ja vaatimaan parempia ilmastotoimia.

”Syyllistäminen ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu, vaan yhteistyö”, hän neuvoi.

Olen ajatellut ilmastokatastrofia kauan. Olen käynyt läpi kaikki vaiheet. Olen kokeillut oman kulutuksenI vimmatun kriittistä tarkastelua. Olen kritisoinut itseäni tuosta tarkastelusta – eihän olennaista ole oman kulutuksen tuijottaminen vaan rakenteet ja politiikka. Olen yrittänyt kuulostaa toiveikkaammalta ja yhteistyöhenkisemmältä kuin oikeasti olen, koska aina joku vaatii sitä.

Olen varonut sanojani, koska ketään ei saa syyllistää.

Jokin aika sitten Helsingin Tekstin talolla järjestettiin tapahtuma, jossa nuorilta aikuisilta kysyttiin, mitä he toivovat ilmastojournalismilta. Osallistujien kirjoittamissa post-it-lapuissa toistui toive: näyttäkää syypäät.

Joku huomautti, mielestäni aivan aiheellisesti, että ilmastojournalismissa syyllisyys on kummallisen arka aihe. Esimerkiksi rikosuutisten kohdalla asia on päinvastoin: uutistapahtuman kaari päättyy vasta, kun syyllinen selviää. Myös 1990-luvun lamasta on kirjoitettu palstakilometreittäin juttuja, jotka etsivät ja nimeävät vastuullisia. En muista kenenkään valittaneen, että talousrikoksista ja huonosta hallinnosta ei saisi puhua niin syyllistävästi.

National Geographic -tv-kanavalla pyörii sarja nimeltä Lentoturmatutkinta. Pidän siitä hirveästi. Jokaisessa jaksossa kuvataan ensin lento-onnettomuus, sitten kerrotaan, miten tutkijat ovat selvittäneet katastrofin syyn: mikä mutteri petti, kuka antoi väärän neuvon tai painoi ohjaamossa väärää nappia, kuka päästi aseistetun terroristin koneeseen. Silloin kukaan ei sano, että mustavalkoista keskustelua syypäistä ja sankareista pitäisi välttää. Kukaan ei sano, että syyllisten nimeämisen sijaan pitäisi käydä ”laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.”

Ikään kuin nuo kaksi asiaa sulkisivat toisensa pois!

Kun katson Lentoturmatutkintaa, ajattelen, että kun tapahtuu jotain turvallisuudentunnetta järkyttävää – vaikkapa lentoturma tai ekokatastrofi – syiden ja syyllisten perinpohjainen selvittäminen vahvistaa ihmisten uskoa siihen, että yhteiskunta suurin piirtein toimii. Kauheita tapahtuu, mutta elämä voi jatkua.

En ole kai koskaan tavannut Arto Rätyä, eikä hän enää työskentele fossiilipomona vaan johtavana asiantuntijana viestintätoimisto Milttonilla. Silti palaan hänen tekstiinsä yhä uudestaan. Se on omahyväisyydessään niin mahtavan ärsyttävä, että se saa minut aina muistamaan, että kiukku on aika hyvä tunne. Vihaisena olen toimintakykyisempi kuin silloin, jos joudun teeskentelemään positiivista.

Kaikkein mieluiten olisin vihainen aivan tietyille ihmisille, en abstrakteille rakenteille. Hyvä kiukku vaatii kohdetta. Meillä on kuitenkin jonkinlainen sanaton sopimus siitä, että juuri ilmastoasioissa on tahditonta puhua syyllisyydestä.