Ovi oli koko ajan auki

Pekka huomasi naisen ensin tämän vaatteiden vuoksi: ne olivat niin persoonalliset ja värikkäät. Nainen erottui selvästi joukosta.

Oltiin pienessä Helsingin keskustan baarissa, vuosi oli 2007, Pekka nelissäkymmenissä. Nainen istui yksinään.
He päätyivät juttelemaan. Nainen kertoi nimensä; kutsutaan häntä Siniksi. (Sini, Pekka ja muut haastatellut eivät esiinny tässä jutussa oikeilla nimillään heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.)

Sini oli herttaisen oloinen. Rauhallinen, hymyileväinen ja kiltti, taiteellinenkin, kertoi maalaavansa öljyväreillä. Hänen ja Pekan välille syntyi nopeasti yhteys.

”Ajattelin, että kiva ihminen.”

Pekka istuu Long Playn toimituksen sohvalla ja yrittää palauttaa tapahtumia mieleensä. Hän pahoittelee, etteivät muistikuvat ole aivan tarkkoja. Siitä kaikesta on yli kymmenen vuotta. Sen hän muistaa, että jo hyvin varhaisessa vaiheessa Sini mainitsi menevänsä eräisiin talkoisiin kunnostamaan ystävänsä taloa. Tuli puhetta myös tanssikursseista, joille Sini osallistui säännöllisesti. Mukana oli osin samoja ihmisiä kuin talkoissa.

Sini kysyi, haluaisiko Pekkakin tulla mukaan joskus. Uteliaisuus heräsi. Tanssia ja talkoita, mikäpä siinä, sehän kuulosti mukavalta.

”Minä sitten lähdin, koska, no, uusi ihminen, ja halusin tutustua juttuun, kun hänkin siellä oli.”

Ensimmäinen tanssitunti, jolle Pekka osallistui, järjestettiin Helsingissä steinerkoulun liikuntasalissa. Hän muistelee, että paikalla oli noin tusina ihmistä. Melkein kaikki olivat naisia ja Pekkaa nuorempia. Heillä kaikilla oli samantyyliset vaatteet.

Kurssia veti räväkkä ja energinen nainen. Hänen miehensä toimi dj:nä ja soitti rytmikästä musiikkia. Alettiin liikkua vapaasti. Ei ollut liikesarjoja tai muita sääntöjä. Piti vain antaa oman kehon viedä.

”Siellä mentiin silleen, että vähän kierrettiin rinkiä ja sitten aika vapaamuotoisesti liikuttiin.” 

Pekka hymähtää ja lisää: ”Se oli oikeastaan aika rentouttavaakin.” 

Ringissä tanssahtelua jatkui jonkin aikaa. Sen jälkeen musiikki keskeytettiin ja alkoi puhekierros. Jokainen kurssille tullut sai kertoa omasta tilanteestaan ja tuntemuksistaan. Tanssinopettaja ikään kuin haastatteli heitä, kyseli tarkentavia kysymyksiä.

”Ne olivat osittain ihan asiallisia kysymyksiä.”

Mutta osittain eivät.

Tanssinopettaja laittoi aina yhden ihmisen kerrallaan jonkinlaiseen piinapenkkiin. ”Hän alkoi vihjailla, että nyt sä et kerro ihan kaikkea. Että onko jokin asia, mitä sä haluaisit sanoa. Ja kun kaikki muut katsoivat, että mitä se nyt sanoo, niin ne gimmaparat menivät aika hämilleen.”

Kun Pekka vieraili ensimmäisen kerran tanssikurssilla, Salla oli ollut ryhmässä jo yli kymmenen vuotta.

Hän oli liittynyt mukaan parikymppisenä. Lukion jälkeen Salla oli kovasti toivonut löytävänsä jonkin oman, tärkeän jutun. Elämänkokemusta hänellä ei ollut vielä paljoakaan, mutta kova halu tehdä jotakin merkityksellistä.

Sallan isä oli new age -henkinen ihminen. Isä kertoi vastaanottaneensa ennustuksen, jonka mukaan musiikki ja tanssi tulisivat kuulumaan tyttären elämään. Lisäksi ennustaja oli kuulemma sanonut, että Salla tulisi vielä liittymään johonkin ryhmään, laumaan.

Asia palautui mieleen, kun Salla kävi eräänä päivänä ostoksilla Ruohonjuuressa. Niihin aikoihin kauppa ei vielä ollut se ylihintaisia luontaistuotteita keskiluokalle myyvä sliipattu ketju, joka se nykyisin on, vaan hellyttävä röttelö VR:n makasiinien päädyssä. Vuosituhannen lopun helsinkiläisissä vaihtoehtopiireissä Ruohonjuuri oli keskeinen kohtaamispaikka. Patsulia, alkuviljaa, sappisaippuaa, hennaa... Ja seinällä ilmoituksia, joissa kerrottiin, mitä kaupungin hipimmällä puolella oli tarjota.

Kun etsii merkitystä elämäänsä, alkaa helposti nähdä merkkejä. Salla huomasi Ruohonjuuren seinällä ilmoituksen luovan tanssin kurssista. Se tuntui jotenkin kohtalonomaiselta. Voisiko tämä olla se asia, mistä hänen elämässään olisi kysymys? 

Hän lähti kurssille.

Aloitus oli hieman kankea. Kun Salla tapasi ensimmäistä kertaa tanssikoulun johtajan, jokin kohtaamisessa tuntui oudolta. Mieltä jäi vaivaamaan hähmäinen epäilys, josta oli vaikea saada otetta. Mutta hän ajatteli sen olevan vain hänen omaa hölmöä epävarmuuttaan. Tässähän oli nyt mahdollisuus löytää elämään sitä ennustettua tanssia ja yhteisöllisyyttä, eikä silloin ollut syytä empiä.

Hän siis jatkoi mukana. Kurssilla oli sinänsä ihan mukavaa: liikuttiin vapaasti ja oman tunteen johdattamana, tehtiin improvisaatioharjoituksia. Välillä tanssinopettajan mies ohjasi piirtämistä ja maalaamista. Porukka oli taiteellista ja samanhenkistä.

Outo olo kuitenkin vaivasi Sallaa koko ajan. 

”Että tässä on jotain pielessä.”

Hän jättäytyi pois.

Kun Salla oli ollut yli vuoden poissa kuvioista, tanssinopettaja yllättäen soitti hänelle.

”Hän sanoi jotain sellaista, että kuule, sä olet ollut ainoa, joka on päässyt sellaiseen tilaan, mitä voi kutsua pieneksi kuolemaksi. Että olet ollut yhtä kaiken kanssa.”

Salla ymmärsi kyllä, mihin opettaja viittasi. Hän oli kerran kurssilla kokenut jotain sellaista.