Neropatit

Pieni pörröinen hyönteinen oli matkalla otsikoihin. Sitä se tuskin itse aavisti, mutta jotain muuta se saattoi hyvinkin ymmärtää, sillä se oli oppinut laboratoriossa uuden, melko epähyönteismäisen taidon.
Se pelasi ”jalkapalloa”.

Tyyli toki poikkesi pelikenttien ihmistähdistä. Kimalainen tarttui palloon eturaajoillaan ja alkoi kävellä takaperin, jolloin pallo lähti vierimään. Kohteena oli keltainen ympyrä, joka oli piirretty pienen pyöreän areenan keskelle. Kun pallo oli maalissa, hyönteinen sai palkinnoksi sokerivettä.

Tutkimus, jossa uudesta taidosta raportoitiin, julkaistiin helmikuussa 2017. Tiedejulkaisu Science kuuluu maailman arvostetuimpiin.

Artikkelin pääkirjoittaja oli kimalaistutkija Olli Loukola. Yhtenä päivänä hänen seitsemänvuotias tyttärensä oli sattunut olemaan mukana töissä. Lapsi oli napannut puhelimella kuvia ja videoita palloilevista kimalaisista.

Kun tutkimus sitten julkaistiin, Loukolan puhelin alkoi soida, eikä se hetkeen loppunutkaan. Tyttären ottamat kuvat päätyivät arvostettuihin medioihin ympäri maailmaa.

”Maali!” otsikoi brittilehti The Guardian. Ja sitä se todella oli.

Loukola oli aloittanut uransa Oulun yliopistossa tutkimalla varpuslintuja, erityisesti sitä, miten ne kopioivat toistensa käytöstä luonnossa. Tohtoriksi väiteltyään hän oli päättänyt siirtyä hyönteisiin.

Kehittyneet mielen kyvyt on yhdistetty pitkään ainoastaan ihmisiin, tai lisäksi kenties muihin kädellisiin. Päähänpinttymä istuu yhä tiukassa. Sen Loukola oli huomannut jo lintututkijana, kun oli osallistunut kansainvälisiin käyttäytymisekologian konferensseihin. Niissä oli pitänyt tottua oudoksuviin katseisiin.

Ja nyt, kun vastaavissa tilaisuuksissa esittäytyi hyönteistutkijaksi… millaisia ilmeet olivatkaan.

Palloilukokeiden aikaan Loukola työskenteli Lontoossa Queen Maryn yliopiston tutkijaryhmässä, jota johti saksalainen Lars Chittka, yksi maailman maineikkaimmista kimalaistutkijoista. Aluksi Loukola oli lähinnä seurannut vierestä kokeneempien kollegoiden työtä. Samalla oli kypsynyt ajatus omasta tutkimuksesta.

Mieleen olivat tulleet simpanssit, jotka osaavat kalastella kepeillä toukkia puunkoloista. Voisikohan kimalaisille opettaa jotain vastaavaa?

Kollegat olivat naureskelleet hyväntahtoisesti. Hullu idea.

Loukola oli kuitenkin päättänyt yrittää. Ensin hän oli koettanut saada hyönteiset hyödyntämään hammastikkua, kaivelemaan sillä sokerivettä putkilosta. Mutta se oli osoittautunut liian vaativaksi eläinten motorisille taidoille.

Sitten askarteluliikkeestä oli löytynyt pieniä palloja, puisia ja styroksisia. Ne näyttivät lupaavilta.

Loukola keksi käyttää vihjeenä tekokimalaista, joka oli liimattu läpinäkyvän muovitikun päähän. Sillä hän pukkaili palloa. Kimalainen tarkkaili vierestä – ja toisti pian tempun itse. Heureka!

Pallon pyörittäminen oli toki veikeä taito sinänsä, mutta tutkimuksen tieteellinen pihvi oli lopulta toinen.

Loukola kollegoineen tuli osoittaneeksi, että kimalaiset pystyvät hienostuneeseen oppimisen muotoon, jota psykologit kutsuvat emulaatioksi. Se tarkoittaa kykyä tehdä jokin asia paremmin kuin on opetettu.

Hyönteisille oli näytetty toistuvasti mallisuoritus, jossa kolmesta pallosta vain kauimmainen vieritettiin maaliin. Kun ne pääsivät yrittämään itse, valitsivat ne kuitenkin tehokkaamman ratkaisun. Lähimmän pallon.

Toisin sanoen: kimalaiset eivät matkineet esimerkkisuoritusta sokeasti vaan sovelsivat oppimaansa joustavasti. Vastaava kyky on eläinkunnassa harvinainen. Pieniltä ihmislapsiltakaan se ei tahdo onnistua.

Hyönteisiltä se sujui, vaikkei niitä pidetä juuri minään. Monelle maallikolle tulee yllätyksenä jo se, että niillä ylipäätään on aivot. Mutta että kyky oppia? Eikä edes mitä tahansa vaan jotain hämmentävän ihmismäistä. 

Jalkapallotutkimuksen jälkeen tietoa kimalaisten mielenliikkeistä on karttunut enemmänkin.

On valjennut, että itse asiassa palloilu ei ole niille vielä temppu eikä mikään.


Toksisen ihmissuhteen tuntomerkkejä ovat muun muassa: kontrollointi, toisen tunteiden ja ajatusten ohittaminen tai vähättely, väkivalta, kykenemättömyys myöntää omia virheitä.

Mitkähän mainituista pätevät ihmisen eläinsuhteeseen?

Aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa suhdehistoria esitetään tarinana ylimielisyydestä. Se kulkee usein tähän tapaan:
Alussa olivat antiikin Kreikan filosofit, jotka asettivat ihmisen elollisten hierarkian huipulle. Matka jatkuu keskiajan uskonoppineisiin, joiden mukaan ihmisen asema luomakunnan kruununa oli Jumalan tahto. Heistä kertomus etenee mutkitellen kohti länsimaisia nyky-yhteiskuntia, joissa hyvin paljon on rakennettu sen varaan, että elinympäristöjä on ollut lupa tuhota ja tuotantoeläimiä hyödyntää miettimättä, mitä eläimet itse mahtavat asiasta tuntea tai ajatella.

Tarinan juoneen näyttäisi kuuluvan kaksi pääpahista, jotka muistetaan mainita lähes aina. Ensimmäinen on 1600-luvun ranskalaisfilosofi René Descartes, joka muistetaan erityisesti lausahduksestaan: Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen.

Oivallus ei selvästikään pätenyt muihin lajeihin. Filosofi leikkeli anatomisissa tutkimuksissaan eläviä eläimiä, kuten kaneja ja koiria – ja teki sen ilmeisen surutta. Hänelle muiden lajien edustajat olivat automaatteja, joilta sisäiset kokemukset puuttuivat tyystin. Jos ne huusivat tuskasta, vertautui se hänen mielestään lähinnä huonosti öljytyn kellokoneiston kirskahduksiin.

Toinen usein konnana esitetty hahmo on yhdysvaltalainen psykologi B. F. Skinner. Hän oli viime vuosisadalla kukoistaneen suuntauksen, behavioristisen psykologian,