Pitkät - LP 130   31.10.2023

Musta veljeskunta

Pitkät - LP 130

Hurja matka Euroopan unohdettuun historiaan lapsinuohoojien jalanjäljissä.

Lapsena Ilkka Karisto järkyttyi luettuaan nuortenromaanin sveitsiläisistä pojista, joita 1800-luvulla myytiin nuohoojiksi Milanoon. Nyt hän matkusti kirjan tapahtumapaikoille ja tapasi nykyajan siirtotyöläisiä. Italian vaurauden takaa paljastuu edelleen työläisten riistoa ja ihmiskauppaa.

OLIN 14-VUOTIAS, kun perheemme oli lähdössä pakettimatkalle Gardajärvelle. Vanhempani suunnittelivat matkaa: rantalomailun vastapainoksi voisimme tehdä vaikkapa päiväretken Milanoon, käydä katsomassa kuuluisaa tuomiokirkkoa ja La Scala -oopperataloa…

Minulla oli toisenlainen idea. Kaivoin esiin suuren maantiekartan ja osoitin pientä kylää Sveitsin eteläosissa, kiemuraisen vuoristotien päässä. Kylän nimi oli Sonogno.  

Ehdotin, että matkustaisimme ensin bussilla Sonognoon ja kävelisimme sieltä 180 kilometriä Milanoon.

Tai en minä oikeastaan ehdottanut. Minä vaadin.

Vaatimukseni johtui saksalaisen Lisa Tetznerin kirjoittamasta kaksiosaisesta nuortenkirjasta Musta veljeskunta. Olin lukenut sen jo moneen kertaan ja järkyttynyt joka kerta. Kirja sijoittuu 1830-luvun Sveitsiin ja Italiaan, ja se kertoo ihmiskaupasta.

Päähenkilö, 13-vuotias Giorgio, asuu köyhässä perheessä Sonognossa, ja kun perhettä koettelevat monenmoiset vastoinkäymiset – kuivuus vie sadon, lehmä kuolee metsäpalossa, äiti joutuu onnettomuuteen –, Giorgio myydään nuohoojamestarin apulaiseksi Milanoon.

Hän lähtee matkaan kävellen. Päästyään Maggiore-järven rantaan Giorgio ilmoittautuu ohjeiden mukaisesti ihmissalakuljettajille. Milanoon on matkalla parisenkymmentä muutakin sveitsiläistä poikaa, ja yön pimeydessä heidät käsketään pieneen veneeseen. Järvellä nousee myrsky ja vene uppoaa. Vain muutama lapsi selviää hengissä, Giorgio heidän joukossaan, ja niin matka jatkuu jalan.

Poikia vie Milanoon ”arpinaamaiseksi mieheksi” kutsuttu ihmiskauppias. Hän pakottaa uupuneet lapset kävelemään yötä myöten eikä anna heille syötäväksi kuin pienen palasen leipää.

Perillä Milanossa Giorgio joutuu kokemaan vielä kovempia. Työ on yhtä helvettiä. Nuohoojamestari panee Giorgion kapuamaan savupiipun sisään. Poika toimii eräänlaisena ihmisrassina, nousee savutorvessa ylöspäin ja pudottelee nokea alas sitä mukaa kun etenee kohti piipun suuta. Nokipöly yskittää, menee silmiin ja joka paikkaan, ja heti ensimmäisenä työpäivänään Giorgio antaa ylen ja menettää tajuntansa.

Nuohoojamestarin kotona häntä solvataan, lyödään ja pidetään nälässä. Joka ilta hänet teljetään eteisen pieneen häkkiin, jossa hän joutuu viettämään yönsä.

Hieman valoa kaiken kurjuuden keskellä tuovat toiset lapsinuohoojat. He perustavat eräänlaisen salaseuran ja antavat sille nimeksi Musta veljeskunta.

Lapsena ahmin kirjaa iltaisin sängyssä pala kurkussa. Miten ketään lasta voitiin kohdella niin poskettoman epäoikeudenmukaisesti? Kirjan aikuisiin ei ollut luottaminen, he toimivat mielivaltaisesti. Vääryyttä vääryyden perään. Musta veljeskunta sai minut ensimmäistä kertaa todella ajattelemaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja vaikutti nuoruusiän maailmankatsomukseeni luultavasti enemmän kuin punk ja Hannu Karpon ohjelmat yhteensä.

Vaikka on klisee sanoa lukeneensa jonkin kirjan ”herkässä iässä”, juuri siitä oli kyse: lapsuuteni alkoi olla peruuttamattomasti ohi, olin juuri siirtynyt yläasteelle ja sitä kautta kohti aikuisten maailmaa. Jollain tasolla kai tajusin, että tuo maailma on joskus käsittämättömän julma ja että keskuudessamme liikkuu ihmisiä, joilla on arpinaamaisen miehen moraali.

Kaikkea tällaista oli siis taustalla, kun esitin vaatimukseni, että kävelisimme Milanoon samaa reittiä, jota pitkin ihmiskauppias kuljetti Giorgioa kirjassa. Matkamme olisi kunnianosoitus lapsiraukkojen kohtalolle.

Vanhempani eivät innostuneet ideasta. He yrittivät selittää, että 180 kilometriä on pitkä matka, eikä samoilu Milanon kehäteillä muutenkaan ollut se tapa, jolla he olivat ajatelleet kesälomansa viettää.

 

SAAVUN SONOGNOON postibussin kyydissä aurinkoisena alkusyksyn aamuna. Kaikki näyttää aika lailla siltä kuin lapsena kuvittelin. Näen jo kaukaa kirkontornin, vanhat harmaat kivitalot sekä vuoret, jotka saartavat kylää kolmesta suunnasta. Sonogno sijaitsee Verzascan pitkulaisen vuoristolaakson perukoilla: kylään johtaa yksi ainoa tie, eikä se jatku täältä pohjoiseen.

Nyt olen 45-vuotias ja aion ottaa vahingon takaisin. Tarkoitukseni on lähteä kävelemään vuorilta alas Maggiore-järven rantaan ja jatkaa sieltä polkupyörällä kohti Milanoa. Haluan nähdä omin silmin kaikki ne paikat, joissa kirjan Giorgio joutui kokemaan kovia.  

Sonogno elää nykyisin turismista; moni talo on vuokrattuna loma-asunnoksi. Vakituisia asukkaita on vain 86.

Aikoinaan näillä seuduilla elettiin hyvin niukkaa ja vaatimatonta elämää, mutta nyt Sonogno näyttää yhtä vauraalta kuin muukin Sveitsi. Lapsille on rakennettu hieno leikkipuisto ja valaistu jääkiekkokaukalo, vaikka heitä ei asu täällä kuin vähän toistakymmentä.

Olen sopinut tapaamisen paikallisen museon johtajan Veronica Carminen kanssa. Tapaamme kahvilan terassilla. Alan viipymättä selostaa hänelle matkani ideaa ja Mustan veljeskunnan vaikuttavuutta.

Carmine sanoo, että kirja on hänelle hyvin tuttu. Itse asiassa se myös kuvaa historiaa melko todenmukaisesti. Täältä Sveitsin eteläosista vietiin etenkin 1800-luvun loppupuolella paljon pieniä poikia nuohoojiksi Milanoon ja muuallekin teollistuvaan Eurooppaan. Heidän kohtelunsa oli usein raakalaismaista. Nuorimmat olivat kuusivuotiaita.

”Nämä lapset repäistiin aivan erilaiseen maailmaan. Täällä asuessaan he olivat eläneet koko ajan lähellä luontoa. He ovat tunteneet eläinten äänet ja jäljet. Ja jo hyvin nuorina he ovat osanneet ennustaa säätä katsomalla taivaalle. Sitten heidät on heitetty Milanoon, täysin toisenlaiseen ympäristöön, suurkaupunkiin, jossa on valtavasti ihmisiä, hevosia, vaunuja ja kaikkea. Sen on täytynyt olla todellinen trauma näille lapsille. Voi sanoa, että he menettivät lapsuutensa.  Solidaarisuutta he löysivät omasta viiteryhmästään, muista nuohoojalapsista.”

Carmine kertoo, että lapsia päätyi nuohoojiksi kahta reittiä. Joillekin kävi juuri niin kuin kirjan Giorgiolle: kotikylään saapui mies, joka vei mukanaan. Toiset lähtivät nuohoojina työskennelleiden isiensä apulaisiksi.

”Niissä tapauksissa suhde muuttui. Isä lakkasi olemasta isä niille lapsille.”

Kun olemme saaneet cappuccinot juotua, siirrymme tien toiselle puolelle museoon. Selviää, että suuri osa näyttelystä on omistettu lapsinuohoojille. Yhdessä huoneessa valopöydille on heijaistettu katkelmia Mustasta veljeskunnasta.

Carmine näyttää lehtileikettä vuodelta 1832. Siinä on lyhyt uutinen veneestä, joka upposi Maggiore-järvellä myrskyisenä yönä. Kyydissä oli 22 nuohoojapoikaa, ja uutisen mukaan hengissä säilyi vain venekuski ja kaksi tai kolme lasta.

Juuri tuosta onnettomuudesta kirjailija Lisa Tetzner sai idean romaaniinsa.

Carmine kertoo, että 1800-luvun loppupuolisko oli näillä seuduilla suuren murroksen aikaa. Eurooppa teollistui ja kaupungit kasvoivat ja tarjosivat houkutuksiaan: työpaikkoja, mahdollisuutta kouluttautua, ehkä myös rikastua. Samoihin aikoihin alppikylissä kärsittiin poikkeuksellisen huonoista satovuosista ja nähtiin nälkää. Perheet olivat suuria, lapsia oli usein yli kymmenen.

Moni jätti kotinsa ja lähti siirtolaiseksi. Vuoristolaaksoista lähdettiin ennen kaikkea Italiaan, mutta myös Ranskaan ja paljon kauemmaskin, Yhdysvaltoihin ja Australiaan.

Samanlainen liikehdintä oli käynnissä vähän joka puolella Eurooppaa. Miljoonia ihmisiä lähti paremman elämän perässä valtamerten taakse.

Lapsien lähettäminen nuohoojiksi oli kuitenkin tilapäistä. Poikia vietiin Milanoon ja 
 

Kirjoittaja