Murhanäytelmä

Pitkät - LP 107

Murhanäytelmä

Venäläinen toimittaja lavasti oman murhansa, koska pelkäsi kuolevansa.

Venäläistoimittaja tunnettiin presidentti Vladimir Putinin tiukkana arvostelijana. Kun Ukrainan turvallisuuspalvelu sai tietää, että joku suunnitteli hänen murhaamistaan, se päätti ryhtyä mielikuvitukselliseen operaatioon. Arkadi Babtšenkon henki säästyi, mutta hänen elämänsä ei palannut entiselleen. Hän joutui menemään maan alle. Long Play tapasi Babtšenkon hänen nykyisessä piilopaikassaan.

 

ARKADI BABTŠENKO istuu sohvarahilla avaran kerrostaloasunnon olohuoneessa. Hän muodostaa sormillaan pyssyn.

”Jos hän olisi päättänyt tappaa, hän olisi tappanut, mikään ei olisi estänyt”, hän sanoo. ”Eli itse asiassa olen hengissä ainoastaan hänen ansiostaan.”

Babtšenko näyttää melko lailla samalta kuin lehtikuvissa: pitkä mies rennoissa shortseissa ja t-paidassa. Mutta nyt hän on paljon laihempi. Hän vaikuttaa hieman ylivirittyneeltä. Hän puhuu koko ajan käsillään.

Asunto ei ole hänen. Se on vuokrattu haastattelun ajaksi. Babtšenko ei halua, että hänen nykyinen kotipaikkansa päätyy julkisuuteen. Eikä edes se, missä maassa hän asuu ja milloin haastattelu on järjestetty.

Sen voi sentään sanoa, että Babtšenko ei enää asu Ukrainassa eikä hän työskentele enää ATR-kanavalla. Nykyisin hän julkaisee juttujaan sosiaalisessa mediassa, pääosin Facebookissa ja Youtubessa. Sosiaalisessa mediassa Babtšenko onkin suosittu. Hänen Facebook-profiilillaan on yli 260 000 seuraajaa. Osa heistä myös rahoittaa Babtšenkon työtä lahjoituksin.

Babtšenkon kirjoitukset ovat kärjekkäitä, provosoiviakin. Viime kuukausina hän on syyttänyt niissä Venäjää epärehellisistä vaaleista ja poliitikkojen ja toimittajien sananvapauden rajoittamisesta.

Babtšenko kaivaa repustaan puhelimen ja hakee videopätkän. Se on peräisin yhden Venäjän kuuluisimman ruutukasvon Vladimir Solovjovin ohjelmasta. Solovjov – Putinin äänekäs puolestapuhuja – ruotii siinä yhtä Babtšenkon Facebook-kirjoitusta.

”Säälittävä paska!”, Solovjov meuhkaa.
”Petit maasi!”
Babtšenko hymähtää ja panee puhelimen pois.
Hän kertoo saavansa paljon uhkauksia, mutta useimmiten ne eivät kuulemma häntä hetkauta.
”Uhkaukset täytyy erottaa toisistaan”, hän selittää. ”Se, mitä idiootit trollit kirjoittavat Facebookissa, on soopaa. Siitä ei kannata välittää. Mutta säännöllisesti tulee myös uhkauksia, joihin suhtaudun vakavasti.”

Babtšenko kertoo noudattavansa turvallisuusohjeita, joita ”paikallinen palvelu” hänelle tarjoaa. Hän ei kerro, mikä tuo palvelu on.

Vanhassa kotikaupungissaan Moskovassa hän ei ole käynyt sitten vuoden 2017. Hän ei tiedä, voiko hän palata sinne koskaan. Venäjällä Babtšenko on monien silmissä maanpetturi, joka auttoi Ukrainan valtion provokaatiossa, provokatsijassa.

Venäjästä puhuminen saa Babtšenkon kiihtymään. Hän korottaa ääntään.

”Venäjä on minulle vihollinen, en halua mitään asioita Venäjän kanssa. Piste!”

Pian hän rauhoittuu ja tokaisee huvittuneena: ”Olisi pitänyt ottaa savukkeet mukaan. Innostuin.”

Lavastusmurhasta on kulunut nyt kolme vuotta. Babtšenko on luvannut kertoa, miten kaikki oikein tapahtui. Niin tarkasti kuin pystyy.

”Alan muistaa oman kuolinpäiväni huonosti”, hän sanoo.

Babtšenko aloittaa kertomuksensa yhdestä puhelinsoitosta. Soittaja oli eräs ATR-kanavan johtaja, joka kertoi haluavansa jutella ennen illan lähetystä.

Esimies ei kertonut puhelimessa, mitä asia koski, mutta Babtšenko ilahtui. Hän ajatteli, että viimein keskusteltaisiin maksamatta jääneistä palkoista, joiden perään hän oli kysellyt.

Babtšenko lupasi olla toimituksessa tuntia ennen kuin hänen nimikko-ohjelmansa Prime: Babtšenko alkaisi. Hän puki takin ylleen ja asteli lämpimään kevätilmaan.

Toimituksen kohdalla hän pani merkille auton, joka kaarsi parkkipaikalle. Autosta nousi kaksi vierasta miestä. He kävelivät sisään toimitukseen. Hetkeä myöhemmin Babtšenko astui sisään, ohitti vastaanottotiskin, riisui takkinsa, tervehti työkavereitaan ja jatkoi pomon huoneeseen.

Siellä pöydän ääressä istuivat samat miehet, jotka Babtšenko oli hetkeä aiemmin nähnyt parkkipaikalla.

”Ukrainan turvallisuuspalvelusta”, esimies esitteli ja poistui sitten huoneesta.

Miehillä oli mukanaan kansio. Toinen heistä avasi sen ja alkoi levittää asiakirjoja pöydälle.

Babtšenko katsoi niitä: mukana olivat hänen kotiosoitteensa ja puhelinnumeronsa, vaimon puhelinnumero, passin numero, vanha passikuva, vaimon vanhoja passikuvia, kuva heidän kotitalostaan...

Babtšenko sanoo, että mukana oli tietoja, joita ei voi saada muualta kuin Venäjän valtion rekistereistä.

SBU:n miehet kertoivat saaneensa paperit venäläiseltä mieheltä, joka oli kielinyt heille murhasuunnitelmasta. Mies ei ollut taustaltaan mikään tyypillinen palkkatappaja. Hän oli entinen ortodoksimunkki, joka oli liikuskellut viime vuodet Itä-Ukrainan sotatoimialueilla. (Myöhemmin hän on kertonut BBC:n haastattelussa, että suostui palkkamurhaan, koska pelkäsi, että muuten hänet tapettaisiin.)

SBU kertoi Babtšenkolle, että tämä palkkatappaja jatkaisi yhteydenpitoa murhan tilaajaan normaalisti ja raportoisi samalla turvallisuuspalvelulle suunnitelmien etenemisestä. Sitä kautta SBU pääsisi käsiksi murhaa suunnittelevien ihmisten viestiliikenteeseen ja saisi kullanarvoista tietoa.

Babtšenkon taposta oli luvattu 40 000 dollarin palkkio, josta osa oli jo maksettu. Kaupoista on olemassa videokin, jonka palkkamurhaaja oli kuvannut salaa. Autossa kuvatulla tallenteella näkyy, kuinka paksu setelitukku vaihtaa omistajaa. Autoradiossa soi kaihoisa iskelmä ja palkkamurhaaja laskee rahoja ääneen hiljaisella, matalalla äänellä. 26... 27... 30.

Loput miehen oli määrä saada, kun tehtävä olisi suoritettu.

Kun agentit olivat näyttäneet kaikki todisteet, he tekivät ehdotuksensa: lavastettaisiin murha ja otettaisiin tekijät kiinni.

Babtšenko sanoo, että hän suostui siihen empimättä. ”Kysymyshän ei ollut pelkästään minusta.”
Hänelle oli kerrottu, että tappolistalla oli kymmeniä muitakin nimiä. Hän piti selvänä, että uhka oli todellinen. Parissa vuosikymmenessä oli tapettu kymmeniä venäläisiä toimittajia, ja Babtšenko oli tuntenut osan heistä henkilökohtaisesti.

”Ajattelin, että nyt on minun vuoroni.”

Vaihtoehdot olivat vähissä. Piileskely tai edes maasta pakeneminen ei välttämättä auttaisi, kuten Salisburyn tuore myrkytystapaus osoitti. Hänen oli siis luotettava agenttien sanaan ja uskottava elämänsä heidän käsiinsä. Miltä se tuntui?

Babtšenko tulistuu nopeasti. Hän sanoo, että häneltä kysytään aina tätä samaa asiaa ja että kysymys on typerä. Hetken ajan hän messuaa kiihtyneenä velvollisuudesta ja uhrautumisesta.

”En tuntenut mitään, matruusilla ei ole kysyttävää! Kun tulee komento, silloin mennään ja tehdään! Ei se ollut mikään valinnan asia!”

--

Tilaa Long Play ja lue koko juttu täältä.

Tämä oli ilmainen näyte.