Mummo on murhattu!

Pitkät - LP 71

Mummo on murhattu!

Huikea rikosdraama ja ajankuva 1980-luvun Helsingin homopiireistä.

1980-luvulla homomiehiin kohdistuvat väkivaltarikokset yleistyivät maailmalla, myös Suomessa. Helsingissä tapettiin runsaan kolmen vuoden aikana kolme miestä, joiden surmaa poliisi ei ole koskaan selvittänyt. Sitä ennen sekalainen joukko viinuria, turkkuria ja parturi-kampaajaa perusti Suomen ensimmäisen drag show’n. Se nousi hillittömään suosioon ja kiersi ympäri maata. Mummon kuoleman jälkeen kaikki hiipui. Hänen ystävänsä miettii yhä, miksi hänet tapettiin.
 

Lauantaina 11. elokuuta 1979 lihakauppias Raimo Liukkonen lähti aamupäivällä kohti Helsingin keskustaa. Hän oli menossa ravintola Gambriniin, joka sijaitsi sisäpihalla osoitteessa Iso Roobertinkatu 3–5.

Gambrini oli perinteikäs ravintola, jonka sisustuksessa oli punaista plyysiä. Siellä järjestettiin Club Diana -nimisiä homodiskoja joka keskiviikko ja joka toinen lauantai.

Tänä iltana siellä tapahtuisi jotain poikkeuksellista. Mainoksessa luki:

Vihdoinkin! Ensimmäinen suomalainen Drag Show.

Solisteina mm. Marilyn Monroe, Amanda Lear, Missis Miller, David Bowie, Marlene Dietrich ja Hormooni Systerit.

Tunti taukoamatonta viihdettä, tanssia ja upeita pukuja.

Esitys oli saanut nimeksi Happy Gays. Raimo Liukkonen ja muut olivat harjoitelleet sitä ahkerasti koko heinäkuun eräässä pommisuojassa Espoon Haukilahdessa. Nyt olisi kauan odotettu ensi-ilta.

Iso Roobertinkadulla Liukkonen käveli porttikongista sisäpihalle, ohitti kreikkalaisen Athanasios-ravintolan ja nousi portaat ylös Gambriniin. Ensi-iltaan oli vielä useita tunteja. Ryhmä kokoontui ravintolaan harjoittelemaan, kokeilemaan pukuja ja meikkaamaan. 26-vuotias Liukkonen ei ollut aiemmin esittänyt dragia, eikä sitä ollut tiettävästi tehnyt julkisesti Suomessa kukaan muukaan.

Päivisin Liukkonen kävi töissä Pajusen ruokakaupan lihatiskillä Asematunnelissa ja viihtyi hyvin työssään. Aiemmin hän oli työskennellyt seurakunnassa, metsätöissä ja pitokokkina. Hän oli harrastanut jonkin verran näyttelemistä nuorisoseuran teatterissa, mutta esiintyjänä hän oli kuitenkin amatööri. Kesän aikana Liukkonen oli opetellut meikkaamaan.

Drag-ryhmä oli koottu kavereista ja tuttavista sen jälkeen, kun Diana-klubia vetävä suomenruotsalainen Pärre ja kotkalainen teatteriohjaaja Reijo ”Rolle” Paukku olivat päättäneet tuoda dragin Suomeen. Pärre oli vieraillut usein Tukholmassa ja saanut sieltä vaikutteita. Hän oli nähnyt suositun After Dark -drag-ryhmän esityksiä, joissa oli upeat puvut ja hienot tanssiliikkeet.

Paukku oli ryhmän ainoa ammattilainen: hän vastasi ohjauksesta, koreografiasta, lavastuksesta ja puvuista. Esitys koottiin talkootyöllä: yksi drag queeneistä oli onneksi kampaaja ja toinen turkkuri. Asuja haalittiin myös Pelastusarmeijan kirpputorilta ja lainattiin Kotkan kaupunginteatterista.

Ennen ensiesitystä Paukku oli sanonut ryhmälleen, ettei alkoholia saisi ottaa ennen show’ta, mutta kun hän oli iltapäivällä poikennut asioille, osa ryhmästä oli karannut välittömästi tuopille kadun toiselle puolelle ravintola Budapestiin (nykyään sen paikalla on karaokebaari Swengi).

Seitsemän jälkeen ihmisiä alkoi valua sisään Gambriniin. He jättivät takkinsa narikkaan ja ottivat paikkansa pöydistä. 30 markan lipun hintaan kuului illallinen.

Show alkoi vasta yhdentoista maissa. Alku oli dramaattinen. Salissa alkoi soida Richard Straussin Also sprach Zarathustra.

Sitä seurasi pätkä Hair-musikaalia, ”Aquariuksen” diskoversio. Sen aikana viisi miltei alastonta miestä tanssi hämärässä valaistuksessa.

Espanjalainen Manolo esitti Zarah Leanderin ”Cabaret Paris’n” silinterihatussa, frakin takissa ja sukkahousuissa.

Sitten koitti Raimo Liukkosen vuoro. Lavalle asteli lyhyt, pyylevä mies, jolla oli tumma, hieman kiehkurainen peruukki. Hän esitti Pirjo Laitilan ”Pikku-pikku bikinissä” yhdessä seurueen ainoan naisen, ”Daalian” kanssa. Daalia oli pukeutunut mieheksi, Liukkonen naiseksi – ei kuitenkaan bikineihin vaan mustaan ranta-asuun.

Ystävät yleisössä nauroivat katketakseen, kun näkivät hänet ensimmäistä kertaa naisen vaatteissa.

Illan aikana lavalla nähtiin myös eroottista tanssia ja vauhdikas cancan-esitys.

Juuri ennen viimeistä numeroa, The Village Peoplen ”In the Navya”, Liukkonen asteli lavalle yksin. Hän oli pukeutunut kukkaleninkiin ja hattuun, ja kädessään hän heilutteli vaaleanpunaista sateenvarjoa. Hän esitti yhdysvaltalaisen huumorilaulajan Mrs. Millerin kappaleen ”A Lover’s Concerto”. Iäkkääksi Mrs. Milleriksi muuntautunut lihakauppias Liukkonen hoilotti antaumuksella: Now I belong to you / from this day until forever / just love me tenderly / and I'll give to you every part of me.

Siitä esityksestä Liukkonen sai taiteilijanimensä. Häntä alettiin kutsua Mummoksi.

 

X

 

Suurin osa helsinkiläisestä yleisöstä ei vuonna 1979 ollut nähnyt vastaavaa, ei televisiossa eikä varsinkaan oikeassa elämässä. Että olisi esitys, jota varten miehet vetävät jalkaansa verkkonailonit ja korkokengät, pukeutuvat röyhelöhameeseen ja leikkivät esittävänsä nauhalta tulevia lauluja. Hyvä tavaton.

Suomi oli harmaa ja konservatiivinen maa. Se oli vasta lämpenemässä ajatukselle siitä, että seksuaalivähemmistöille voisivat kuulua samat oikeudet kuin muillekin. Homoseksuaaliset teot oli poistettu rikoslaista 1971, mutta homous luokiteltiin yhä sairaudeksi. Voimassa oli kehotuskielloksi kutsuttu lakipykälä, joka kielsi julkisen kehottamisen samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliseen haureuden harjoittamiseen.

”Esityksen vastaanotto oli ihan huikea”, Kaisa Härkönen eli ”Daalia” muistelee. Härkönen oli päätynyt mukaan ryhmään, koska Paukku tunsi hänet Kotkan nuorisoteatterista.

”Lopulta me saatiin myös kaikki heterot Gambriniin.”

Happy Gays -show’ta esitettiin neljänä lauantaina. Pian Reijo Paukku alkoi valmistella uutta Hot Stuff -esitystä, jonka ensi-ilta oli samana syksynä.

Lehdistö riemastui.

Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Suomi maailman syrjässä on pääsemässä rumbaan mukaan. Helsinkiin tulee transvestiittishow.”

Naistenlehti Hopeapeili nosti ryhmässä esiintyvän Jorma Husun kanteensa täydessä tällingissä. ”Maailmalla riehuva drag-kuume on ehtinyt nyt Suomeen”, lehdessä kirjoitettiin.

Apu-lehti puolestaan kertoi, ettei drag show’lla ”ole juurikaan mitään tekemistä moottoriurheilun, drag-racingin tai drag-ajojen kanssa”.

Ja Ilta-Sanomat: ”Kuinka uskallettua? Mies esiintyy naisena keskellä kaupunkia. Kansainvälistä, vähän paheellista, kuumaa. Ennen kaikkea ihanaa, että nyt meilläkin on oma transvestiittishow.”

Lehdissä kierreltiin kysymystä siitä, keille Diana-klubin illat oli tarkoitettu. Kirjoitettiin esimerkiksi ”poikkeavista” ja ”iloisista pojista”.

Kalle-lehdessä Diana-klubin tunnelmaa ennen show’ta kuvattiin näin:

”Musiikki, discomainen, vetävä, menevä, jyllää tajuntaasi. Alat viihtyä, rentoutua. Menetät ennakkoluulosi, jos sinulla niitä olikaan kun sisälle tulit.”

”Enemmistö yleisöstä on miehiä. Istuvaa housua, tyylikästä paitaa, kravattia. Tukka huoliteltu. Samppanjaa. Ei humalaisia. Ajoittain liukuvia, etsiviä katseita.”

Heti ensimmäisistä viikoista asti oli selvää, että Raimo Liukkonen eli Mummo oli yleisön suosikki. Hänen olemuksensa nauratti ihmisiä.

Ilta-Sanomat kehui numeroa, jossa Mummo esitti Shirley Basseyn ”Goldfingerin” punaisessa silkkileningissä: ”Eittämättä hauskin oli Goldfinger epätavallisen näköisen transvestiitin esittämänä. Mies oli pieni, paksu ja hänen rintakarvansa oli peitetty kiilteellä. Pyöreä olutmaha hytkyi hauskasti.”

Pian Raimo Liukkonen alkoi esiintyä lehdissä omalla nimellään. Häntä julkisuus ei pelottanut, päinvastoin: hän nautti huomiosta ja siitä, että hänestä tehtiin juttuja.

Kun miestenlehti Urkki kysyi, eikö hänen miehinen identiteettinsä kärsi naisten vaatteista, Liukkonen vastasi: ”Kärsiikö se naisilla, kun he vetävät housut, pitkät housut jalkaansa? On sitä nähty vuosikymmenet sitten jo yksi Marlenekin frakissa. Tämä pukeutuminenhan on rooli. Rooli ei minulta vie identiteettiä eikä sitä tuo. (– –) Minä säilytän kyllä miehisyyteni hameesta huolimatta. Ja jos vielä epäilet, niin lyön käsilaukulla.”

Tämä oli ilmainen näyte.