Minä ja Juhana Vartiainen
Pitkät - LP 25
Juhana Vartiainen toivotti filosofit keskustelemaan talouspolitiikasta muutenkin kuin ”selkäydinvasemmistolaisuuden pohjalta”. Tietokirjailija Tommi Uschanov vastasi toiveeseen.
Hän luki läpi Juhana Vartiaisen 2 500 Twitter-viestiä ja selittää nyt, miksi Vartiainen on ymmärretty väärin ja miksi yhteiskunnan rakenteiden uudistaminen on meillä niin vaikeaa. Vastauksen osasia ovat Sauli Niinistö, 1990-luvun lama, suomen kieli, ruotsalaiset rekkakuskit ja Suomen entisen perustuslain kuudes pykälä.
Usein kysytään, mitkä ”3 asiaa taikasauvalla muuttaisin”. Hoopo kysymys, talpol:n pitää perustua uskottavuuteen ja ihmisten hyväksyntään.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen kirjoitti näin Twitterissä 24. lokakuuta 2014. Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, sillä hänen julkisuuskuvansa puhuu niin vahvasti aivan toista. Jo omastakin elämänpiiristäni tiedän, kuinka Vartiaisesta on syntynyt monille suomalaisille mielikuva käskyttäjänä, joka vaatii kylmän autoritaarisia päätöksiä, jotka sivuuttavat kansan tahdon ja tuntemukset.
En ole itse täysin vakuuttunut, että Vartiaisen ehdottamat yhteiskuntapoliittiset uudistukset olisivat paras mahdollinen ratkaisu niihin ongelmiin, joista 2010-luvun Suomi kärsii. Sen sijaan uskon kyllä, että jos Suomessa tehtäisiin ties mistä syystä täsmälleen ne toimet, joita Vartiainen haluaisi, olisi niistä suomalaisille enemmän hyötyä kuin haittaa – riippumatta siitä, mitä muuta kuka tahansa muu sitten voisikin ehdottaa tai tehdä. Minua myös vaivaa se, että Vartiaiseen henkilöidään julkisessa keskustelussa jatkuvasti asioita, joiden henkilöitymäksi hänestä ei todellisuudessa ole. Ajattelen samalla kuitenkin myös, että vaikka tällainen henkilöinti on julkisen keskustelun kannalta huono asia, niin siihenkin on omat syynsä, joiden esiin nostaminen voi ehkä parantaa keskustelun laatua.
Vartiaisen konkreettiset ehdotukset ja kertomus, jonka hän niiden tueksi kertoo, ovat sinänsä päässeet julkisuudessa hyvin esiin. Ne koostuvat muun muassa seuraavista ajatuksista:
Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat jääneet eläkkeelle, eikä niiden tilalle ole tullut yhtä monta nuorempaa suomalaista toimimaan vuorollaan hyvinvointivaltion maksajina. Samaan aikaan eläkeläiset elävät yhä vanhemmiksi, koska suomalaisten elinajanodote on terveyspalvelujen parantuessa ja elintapojen muuttuessa noussut useita kymmeniä vuosia muutaman viime sukupolven aikana. Vakuutusmatemaattiset laskelmat, jotka on tehty taannoisten elinaikaennusteiden pohjalta, ovat siksi olleet ylioptimistisia. Julkistalouden tulo- ja menopuolten väliin on revennyt niin kutsuttu kestävyysvaje. Työssä olevan väestön osuus pienenee ja on jo nyt Suomessa merkittävästi pienempi kuin muissa Pohjoismaissa. Työllisyysastetta tulisi määrätietoisesti nostaa. Keskimääräistä eläkkeellejäämisikää saisi mielellään myöhentää. Työperusteista maahanmuuttoa tulisi voimakkaasti lisätä; maahanmuuttajat eivät kilpaile suomalaisten työttömien kanssa, koska he tulevat tänne tekemään sellaisia töitä, joihin työttömistä ei ole. Palkkojen yleiskorotukset pitäisi korvata minimikorotuksilla, kuten on tehty muissa Pohjoismaissa. Palkkaratkaisut tulisi sitoa työn tuottavuuden kehitykseen ja hintakilpailukykyyn. Kotihoidon tuki kannattaisi lakkauttaa, jotta naisia saataisiin tasa-arvoisemmin mukaan työelämään. Perusturvan tulovähenteisyyttä pitäisi lieventää, jolloin matalapalkkatöitäkin voisi tehdä suistumatta köyhyyteen.
Vartiaisen viestin kiistellyin osa on työn tarjontaa koskeva ajatus, jonka monet ovat mieltäneet arki-intuition vastaiseksi: Jos työmarkkinoille tulee työkykyisiä ihmisiä, joiden taidoille on käyttöä, heille syntyy työpaikkoja sitä mukaa. Työn määrä ei ole vakio, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsista. Siellä työttömyys ei ole äskettäisinä lamavuosinakaan noussut, toisin kuin Suomessa – Vartiaisen mukaan juuri siksi, että työmarkkinoille on tullut enemmän ihmisiä kuin Suomessa ja tätä on politiikalla tietoisesti rohkaistu. Sama argumentti puhuu myös maahanmuuton lisäämisen puolesta: työt eivät lopu, jos niitä syntyy sitä mukaa kuin niille tulee tekijöitä.
Vartiainen on korostanut myös, että kestävyysvaje ei johdu esimerkiksi eurokriisistä tai globaalista finanssikriisistä. Syy on nimenomaan väestörakenteen muutos: työikäisiä ja veroja maksavia ihmisiä on suhteessa vähemmän kuin ennen, ja sen vuoksi hyvinvöintivaltiota on entistä vaikeampi pitää yllä. Rakenneuudistusten tarve olisi tullut eteen jopa siinä tapauksessa, että viime vuosikymmenen lopulla katkennut nousukausi olisi Suomessa jatkunut ennallaan.
Jos vaivautuu tutustumaan Vartiaisen kirjoituksiin ja muihin lausuntoihin yksityiskohtaisemmin, huomaa että hän itse kantaa jatkuvaa huolta juuri päätösten hyväksyttävyydestä kansalaisten silmissä. Hän on jopa valitellut sitä, kuinka samat poliittiset toimet, joilla kestävyysvajetta on mahdollista kuroa umpeen, avaavat hyväksyttävyysvajetta toisella suunnalla entistä isommaksi. Keinot, joilla hyvinvointivaltion tulevaisuus olisi turvattavissa, olisivat jo tiedossa, mutta ne ovat niin monien mielestä niin epämiellyttäviä, ettei niihin ole toistaiseksi turvauduttu.
Mutta miten hyväksyntä on parhaiten hankittavissa ja ylläpidettävissä? Onko osa mahdollisista keinoista jäänyt pimentoon?
