Matka pään keskipisteeseen

Pitkät - LP 110

Matka pään keskipisteeseen

Voisivatko psykedeelit auttaa mielenterveysongelmista kärsiviä?

Psykedeeleihin kohdistuu paljon odotuksia, koska mielenterveyden lääkehoidossa ei ole tapahtunut pitkään aikaan suuria läpimurtoja. Mutta aiheeseen liittyy vaikeita eettisiä kysymyksiä, eikä psykedeelejä ole Suomessa tutkittu ihmisillä. Turkulainen tutkija halusi kokea tripin omin neuvoin, jotta ymmärtäisi paremmin tutkimuskohdettaan. Toimittaja Anna Tommola pääsi seuraamaan koetta syrjäiselle saaristomökille.

 

KUVASSA 27-VUOTIAS Amanda Feilding poseeraa eksoottisessa kaftaanissa. Hänen olkapäällään istuu lemmikkipulu nimeltä Birdie. Päänsä ympärille Feilding on kietonut punaoranssin huivin. Seinällä hänen takanaan näkyy hylly ja siellä kellastunut pääkallo, johon on porattu useita reikiä. Kuva on otettu vuonna 1970 – päivänä, jona Feilding ajeli hiusrajansa paljaaksi, suojasi loput kutreistaan kukallisella suihkumyssyllä, ruiskutti päähänsä puudutusainetta, tarttui hammaslääkärin poraan ja lävisti sillä huolellisesti kallonsa.

Feilding oli kasvanut yläluokkaisessa mutta varattomassa perheessä Oxfordshiressä, karannut 16-vuotiaana maailmalle, elänyt jonkin aikaa beduiiniheimon parissa Syyrian aavikolla ja palannut sitten Englantiin opiskelemaan uskontotieteitä ja taidetta. 1960-luvulla hän löysi psykedeelit. Hän laajensi tajuntaansa päivittäin mikroannoksilla LSD:tä. Hänen ystäväpiirissään ainetta kutsuttiin ”psykovitamiiniksi”, sillä se virkisti ja sai nauttimaan omista ajatuksista.

Kallonporaushankkeen tarkoitus oli samansuuntainen: Feilding uskoi, että kallon sisäisen paineen hellittäminen tehostaisi veren virtausta aivoihin ja saisi mielenkin virtaamaan vapaammin. Idean hän oli saanut ystävältään ja entiseltä rakastetultaan, hollantilaiselta lääketieteen opiskelijalta, joka oli itse toteuttanut saman tempun viisi vuotta aiemmin. Hollantilainen puolestaan oli saanut idean historiasta. Kallonporaus on ikivanha hoitomuoto, jota jo muinaiset egyptiläiset ja inkat käyttivät. Sen ajateltiin vapauttavan päästä pahat henget, jotka aiheuttivat esimerkiksi päänsärkyä tai epilepsiaa. Kallonporauksesta luovuttiin 1900-luvun alussa, kun lääkärit innostuivat lobotomiasta. Nykytiedon valossa kallonporaus on hyvin kyseenalainen hoitomuoto. Kun Feilding vuonna 1970 etsi ihmistä, joka voisi porata hänen kallonsa, kukaan ei suostunut. Hän päätti toimia itse ja tallentaa tekonsa dokumenttielokuvaksi. Kun operaatio oli ohi, hän kietoi päänsä siteisiin, puhdisti veriset kasvonsa pumpulilla, pukeutui kaftaaniin ja lähti juhliin.

Nyt Amanda Feilding on 79-vuotias kreivitär, joka asuu keskiaikaisessa vallihaudan ympäröimässä kartanossa sukunsa mailla Oxfordshiressa. Yllättäen hän on ajankohtaisempi kuin koskaan. Feildingin perustama ja johtama Beckley-säätiö on kerännyt yksityistä lahjoitusrahaa kymmenille akateemisille tutkimuksille, joissa on selvitetty psykedeelien vaikutuksia ja käyttöä mielenterveyden hoidossa.

Ala on kokenut viime vuosina renessanssin. Odotukset ovat suuria: mielenterveyden lääkehoidossa ei ole tapahtunut pitkään aikaan merkittäviä edistysaskeleita, mutta uusien psykedeelitutkimusten tulokset vaikuttavat lupaavilta.

Kielletyistä huumausaineista, joihin on pitkään suhtauduttu hyvin varautuneesti, ovat nyt innostuneet niin lääkärit, sijoittajat kuin tavalliset ihmisetkin.

Lokakuussa 2021 viestintätoimisto Milttonin strategia- ja muutosviestinnän johtaja Olli Sirén kuvaili HS Visiossa, kuinka ”psykedeelit toimivat ikään kuin kunnon hieronnan tapaan ja antavat uuden virrata osaksi ajattelua”. Jos ne saisivat johtajat tekemään ”parempia päätöksiä niin ihmisten kuin luonnon kannalta”, miksi jättää sellainen keino käyttämättä, hän kysyi.

Joistain puheenvuoroista voisi päätellä, että psykedeelit ovat ihmelääkkeitä, jotka aivan lähivuosina saapuvat sairaaloihin ja kukistavat aikaamme riivaavan masennusepidemian.

Osansa ilmapiirin muutoksessa on varmasti Michael Pollanilla, joka on tiede- ja ympäristöjournalismin professori Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä. Suuren suosion saaneessa Tuntematon mieli -kirjassaan Pollan käy läpi psykedeelitutkimuksen historiaa viime vuosisadan puolivälistä näihin päiviin saakka. Pollan heittäytyy myös itse koekaniiniksi: hän kokeilee erilaisia aineita ja meditaatio- ja hengitysmenetelmiä ja peilaa sitten trippiensä tuottamia tunteita ja oivalluksia tieteelliseen tietoon.

Hänen innostuksensa on tarttuvaa: puhutaan jo ”Pollan-efektistä”.

PÄÄDYIN ETSIMÄÄN tietoja kreivittären kallonporauskokeilusta erään sattuman käynnistämän tapahtumaketjun seurauksena. Runsas vuosi sitten tein tiedejuttua ihmisen sisäisestä puheesta. Yritin selvittää, mikä sen tarkoitus on. Haastattelin tietoisuuden tutkija Jussi Jylkkää, ja hän ryhtyi puhumaan muuntuneista tajunnantiloista. Jylkkä kertoi, että päänsisäinen monologi voi hiljentyä esimerkiksi psykedeelien vaikutuksen alaisena tai meditoidessa.

Jylkkä on Åbo Akademissa tutkijatohtorina työskentelevä psykologian dosentti ja filosofian tohtori, joka on tutkinut muun muassa kielen ja muistin yhteyksiä. Nyt hän yrittää selvittää psykedeeleihin liittyviä kokemuksia. Hän uskoo, että muuntuneita tajunnantiloja tutkimalla voitaisiin ymmärtää paremmin, mitä ihmisen tietoisuus ylipäätään on. Haastattelussa Jylkkä kertoi, että psykedeelit aiheuttavat usein kokemuksen, jossa tuntuu, että ego katoaa ja kaikki on yhtä. Juuri tuo kokemus saattaa selittää, miksi jotkut saavat psykedeeleistä apua.

Pari kuukautta haastattelun jälkeen sain Jylkältä sähköpostiviestin, jonka otsikko oli ”Työmatka psykedeeleillä”.

Hän kertoi suunnittelevansa ystäviensä kanssa pienimuotoista kokeilua. Tähän asti hän oli perehtynyt psykedeeleihin vain lukemalla tutkimuksia. Vaikka hän lukisi ja oppisi kaiken mahdollisen, tietäisikö hän kuitenkin vielä enemmän, jos kokeilisi aineita itse? Kysymys oli Jylkälle filosofinen. Syntymästään saakka värisokea ei voi kokemusperäisesti tietää, mitä on nähdä punaista, hän selitti. Psykedeelistä matkaa ei voisi tutkijana ehkä täysin ymmärtää, jos sitä ei kävisi henkilökohtaisesti läpi.

Jylkkä kirjoitti, että mukaan matkalle lähtisi myös kognitiivisen neurotieteen dosentti Henry Railo Turun yliopistosta. Visuaaliseen tajuntaan erikoistunut Railo on tutkinut esimerkiksi sitä, miten aivot käsittelevät näköhavaintoja. Myös häntä motivoi mukaan tieteellinen kiinnostus tajunnan ilmiöihin.

Jylkkä kysyi, haluaisinko tulla toimittajana seuraamaan tilannetta.

ERÄÄNÄ PERJANTAINA vuonna 1943 lääketehdas Sandozissa työskennellyt sveitsiläinen kemisti Albert Hofmann teki kokeita laboratoriossaan, kun hänelle tuli outo olo. Hofmann arveli, että oli vahingossa saanut tutkimaansa ainetta elimistöönsä. Aine oli lysergihapon dietyyliamidi, jonka hän oli aiemmin onnistunut eristämään myrkyllisestä torajyvästä. Hofmann halusi varmistua asiasta, ja kolme päivää myöhemmin hän nautti ainetta tarkoituksella. Seurasi ensimmäinen tunnettu LSD-trippi.

Sandoz patentoi LSD:n lääkkeeksi. Seuraavien vuosikymmenten aikana aineella tehtiin lukuisia tutkimuksia ja hoidettiin kymmeniätuhansia mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä. Tulokset olivat monesti lupaavia, joskaan metodit eivät usein vastanneet nykystandardeja. Esimerkiksi Harvardin yliopiston professorin Timothy Learyn ja hänen kollegansa Richard Alpertin kokeet karkasivat 1960-luvulla käsistä, ja tieteenteko alkoi muistuttaa enemmän hallitsematonta viihdekäyttöä. Leary ja Alpert jakelivat psilosybiiniä opiskelijoille ja saattoivat olla itsekin aineissa tutkimustilanteissa. Harvardin johto huolestui sekä metodeista että koehenkilöiden turvallisuudesta, ja lopulta tutkijat saivat potkut. Sen jälkeen Leary perusti ystävineen kommuunin ja ryhtyi psykedeelien ilosanomaa julistavaksi LSD-profeetaksi: Leary uskoi, että kun kaikki vain käyttäisivät aineita, maailmaan saataisiin rauha.

1960-luvun Yhdysvalloissa psykedeelien käyttö politisoitui. Vallanpitäjät katsoivat, että LSD oli yksi syypää nuorten radikalisoitumiseen ja sodanvastaiseen liikehdintään. Eikä se ehkä aivan tuulesta temmattu ajatus ollut: joidenkin tutkimusten mukaan psykedeelit voivat lisätä ihmisen yhteyden tunnetta luontoon ja toisiin ihmisiin sekä vähentää auktoriteettiuskoa. Yhdysvaltain liittovaltio kielsi LSD:n vuonna 1968 ja psilosybiinin kahta vuotta myöhemmin. Presidentti Richard Nixon julisti huumeidenvastaisen sodan alkaneeksi, ja Timothy Learystä tuli hänen arkkivihollisensa. Lääketutkimuksia koskeva sääntely kiristyi, ja vähitellen lääkeyhtiöt menettivät kiinnostuksensa rahoittaa psykedeelikokeita. Aiheesta tuli tiedemaailmassa tabu, johon ei koskettu vuosikymmeniin. Täysin aineiden terapiakäyttö ei loppunut, mutta se vaipui maan alle, epävirallisten oppaiden ja perinnettä ylläpitävien itseoppineiden shamaanien haltuun.

Vuosituhannen vaihteessa tutkimus alkoi hiljalleen elpyä. 1960-luvun ylilyönneistä oli ehkä kulunut riittävästi aikaa, mutta muutokseen johti myös ahkera vaikuttamistyö kulisseissa sekä riittävän uskottavien tutkijoiden innostuminen aiheesta. 2000-luvulla psykedeelien terapiakäytöstä on julkaistu useita pieniä mutta lupaavia kokeita. Esimerkiksi vuonna 2016 Lontoon Imperial Collegen tutkijat julkaisivat tutkimuksen, jossa psilosybiiniä annettiin kahdelletoista vaikeasti masentuneelle potilaalle. Koehenkilöt eivät olleet saaneet apua lääkkeistä eivätkä terapiasta, mutta psykedeelin käytön jälkeen kaikkien oireet lievittyivät. Kolmen kuukauden kuluttua viidellä heistä masennuksen kriteerit eivät enää täyttyneet.

Yhdysvaltalaisen Johns Hopkins -yliopiston tutkijat puolestaan antoivat psilosybiiniä 51:lle kuolemansairaalle syöpäpotilaalle. Potilaiden ahdistus ja masennusoireet helpottuivat, he tunsivat elämänsä merkityksellisemmäksi ja pelkäsivät vähemmän kuolemaa.

Tässä kohtaa nousee esiin kreivitär Amanda Feildingin nimi: hänen säätiönsä on nimittäin rahoittanut näitä molempia tutkimuksia. Entisestä hipistä on tullut uuden aallon psykedeelitutkimuksen harmaa eminenssi.

Rahoittamisen lisäksi Feilding on järjestellyt seminaareja, koordinoinut tutkimushankkeita, lobannut lupia ja ideoinut yksittäisiä tutkimushypoteeseja. Feildingillä ei ole lääketieteellistä koulutusta, mutta hän on ollut aktiivisesti mukana tutkimushankkeissa ja saanut siten nimensä kymmeniin vertaisarvioituihin artikkeleihin. Hänen säätiönsä on tehnyt tiivistä yhteistyötä etenkin Imperial Collegen tutkijoiden kanssa. Uusi psykedeelitutkimus on kaiken kaikkiaan ollut pitkään erilaisten säätiöiden, järjestöjen ja yksityisten lahjoittajien avokätisyyden varassa. Julkista rahaa siihen on alkanut herua vasta aivan viime aikoina.

Tähän saakka tutkimukset ovat olleet enimmäkseen pieniä ja tulokset ovat siis vasta alustavia. Ne ovat kuitenkin herättäneet suurta innostusta, ja niitä pyritään toistamaan kymmenissä uusissa koeasetelmissa eri puolilla maailmaa. Tähän saakka laajin on psykedeelihoitoja edistävän mielenterveysalan yritys Compass Pathwaysin kansainvälinen tutkimushanke, josta julkaistiin tuloksia viime marraskuussa. Tutkimuksessa oli mukana 233 ihmistä kymmenestä eri maasta ja aiemmista kokeista poiketen myös kontrolliryhmä. Tutkijat antoivat vaikeahoitoisille masennuspotilaille eri määriä psilosybiiniä. Suurimman annoksen eli 25 milligrammaa saaneista lähes joka kolmannen oireet olivat kolmen viikon kuluttua joko lieventyneet tai täysin poissa. Vielä kolmen kuukaudenkin jälkeen neljäsosa heistä oireili vähemmän. Pienemmän annoksen saaneiden ja plaseboryhmän välillä eroa ei havaittu.

Samalla kun tutkimuksia on päästy tekemään yhä laajemmilla ihmisjoukoilla, myös tutkimusaiheiden kirjo on laajentunut. Nyt tutkijat yrittävät selvittää, voisivatko LSD, psilosybiini tai MDMA (tuttavallisemmin ekstaasi) auttaa ihmisiä irti paitsi masennuksesta, myös traumoista, riippuvuuksista, syömishäiriöistä ja muista mielen jumeista. (Jotkut laskevat samaan ainejoukkoon myös ketamiinin, jonka käyttö masennuksen hoidossa on jo pidemmällä.)

Suomessa psykedeelejä ei ole tutkittu ihmisillä. Viitisen vuotta sitten psykologian tutkija Mona Moisala ja psykiatrian professori Jesper Ekelund suunnittelivat Helsingin yliopistossa pientä psilosybiinitutkimusta ja saivat sille HUSilta eettisen luvan. Rahat kuitenkin puuttuivat, ja homma jäi sikseen. Myöhemmin Compass Pathways tarjosi suomalaistutkijoille mahdollisuutta osallistua kansainväliseen hankkeeseen, jolle olisi rahoituskin. Mutta sillä kertaa asia tyssäsi tutkimuslupaan. Se piti hakea valtakunnalliselta lääketieteelliseltä tutkimuseettiseltä toimikunnalta. Tutkijat yrittivät useita kertoja, mutta toimikunnan päätös oli aina kielteinen. Tutkimuksen kohtalo oli siis vähän hassu: ensin olisi ollut lupa muttei rahaa, sitten rahaa muttei enää lupaa.

ONKOHAN TÄSSÄ mitään järkeä, ajattelin, kun huhtikuisena iltapäivänä söin lounaseväitä kaatosateessa Raision ABC-huoltamon parkkipaikalla. Olin matkalla syrjäiselle saaristomökille seuraamaan käytännössä tuntemattoman ihmisen psykedeelikokeilua.

--

Tilaa Long Play ja lue koko juttu täältä.

Tämä oli ilmainen näyte.