Kun aseet puhuvat

Tästä työvuorosta ei jäisi jälkipolville kerrottavaa. Haukottavan tylsä päivä.

Jotain sellaista konstaapeli Mäkinen muistaa miettineensä. Taisi hän sanoa niin ääneenkin, työparilleen, jonka kanssa hän partioi poliisin ennaltaehkäisevän yksikön iltavuorossa yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista. Isoksi osaksi heidän työnsä merkitsi nuorten kohtaamista siellä, missä nämä liikkuivat.

(Mäkinen ei ole konstaapelin oikea nimi. Myös muiden tässä jutussa esiintyvien poliisien nimet on muutettu, koska nimien kertomiseen voi liittyä turvallisuusriskejä. Lisäksi osa tapahtumien paikoista ja vuosiluvuista on jätetty mainitsematta.)

Oli maanantai-ilta, kesä väsymässä syksyksi, eikä nuorisoa näkynyt oikein missään.  

Järjestyspoliisin kenttäryhmillä oli alkamaisillaan vuoronvaihto, joten lähes kaikki partiot olivat kaupungin pääpoliisiaseman liepeillä. Osa lopettelemassa työvuoroaan, osa vasta aloittamassa. Mäkisen ja hänen toverinsa työaikaa oli kuitenkin jäljellä vielä muutama tunti. He sopivat esihenkilönsä, kenttäjohtajan, kanssa radiopuhelimella, että he voisivat turvata vuoronvaihtoa. Kaksikko olisi siis käytettävissä kiireellisiin tehtäviin.  

Pian sellainen ilmaantuikin. Kotihälytyskeikka maaseutukylään, joka sijaitsi noin puolen tunnin ajomatkan päässä.  

Ensitiedot hätäkeskukselta tulivat autoon viranomaisradiolla.

Nipin napin täysi-ikäinen nuorimies oli pyytänyt apua. Kyse oli humalaisesta isästä, jonka kanssa oli tullut kotona käsirysyä. Isä oli tyrkännyt poikaansa niin, että tämä oli loukannut päänsä.

Nyt humalainen mies oli omakotitalossa yksin. Poika ja paikalla ollut äiti olivat paenneet naapuriin.

Mäkisen korviin se kuulosti hyvin tavanomaiselta tehtävältä. Lähisuhdeväkivaltaa, ikävää, muttei poliisille mitään uutta. Joskus ihmisten riidat vain äityvät sellaisiksi.

Kuljettajan paikalla istunut partiotoveri pani hälytysvalot ja -äänet päälle. He lähtivät matkaan.

Toinen partio – kaksi poliisia – sattui olemaan lähempänä määränpäätä. He huikkasivat radioon, että menevät edeltä. Hetken päästä he jo ilmoittivat olevansa perillä.  

Mäkisen partio oli ehtinyt muutaman minuutin päähän kohteesta, kun viranomaisradiosta kuului huuto.

Poliisia ammuttu!

Tehtävän luonne muuttui silmänräpäyksessä. Radioliikenne sakeni lähes kaaokseksi. Korvanappiin tulvi valtava informaatiomöly, kaikki kanavat lauloivat yhtä aikaa, eikä mistään tahtonut saada tolkkua.

Mäkinen, joka istui pelkääjän paikalla, kaivoi esiin konepistoolin. Monella kenttäpartiolla on autossaan sellainen. Niissä harvoissa tilanteissa, joissa konepistooli on näkyvillä, tarkoituksena ei ole näyttävyydellä mahtailu. Konepistoolilla vain on yksinkertaisesti helpompi osua kohteeseen etäältä kuin vyöllä kannettavalla virka-aseella.

Mäkinen kiinnitti lippaan, viritti aseen ja pani punapistetähtäimen päälle. Enää kyse ei totisesti ollut tavanomaisesta keikasta. Pulssi tiheni.  

Illasta saattaisi sittenkin jäädä kerrottavaa jälkipolville.

Lue koko juttu! Tilaa Long Play tai kirjaudu tilillesi.

Suomen poliisi ampuu virkatehtävissä tyypillisesti 20–30 kertaa vuodessa. Ihmiseen laukauksista kohdistuu noin viisi. Se on hyvin vähän, kun ottaa huomioon, että poliisilla on vuodessa yli miljoona tehtävää.

Ylivoimainen enemmistö suomalaisista poliiseista ei joudu ampumaan ihmistä koskaan.