Pitkät - LP 125   30.5.2023

Irlannin kadonneet lapset

Pitkät - LP 125

Nunnien johtaman laitoksen takapihalta löytyi satojen lasten ruumiit. Miksi kukaan ei kaivannut heitä?

Paikallinen historiaharrastaja paljasti joukkohaudan katolisen järjestön  mailta. Nyt Irlantia odottaa historiallisen suuri selvitystyö. Vuosikymmenten ajan aviottomia äitejä oli laitettu pakkotöihin ja erotettu lapsistaan, jotka kärsivät kaltoinkohtelua nunnien käsissä. Toimittaja Alli Hallonblad matkusti Tuamin kaupunkiin tapaamaan niitä, jotka selvisivät.

CATHERINE CORLESS muistaa, kuinka kivimuurin päälle kiinnitetyt lasinsirpaleet kimmelsivät auringossa. Muuri oli kolmisen metriä korkea ja sitä puhkova portti lähes aina suljettu. Muurin takana kohosi harmaa kivitalo, yksi suurimmista rakennuksista Tuamin pikkukaupungissa Irlannin länsirannikolla.
Elettiin 1950- ja 60-lukujen taitetta. Catherine oli ekaluokkalainen, maatilaa pitävän viisilapsisen perheen kuopus. Hän ohitti kivimuurin aina koulumatkallaan ja jäi usein katselemaan sitä.
Muurin ympäröimä talo tunnettiin paikallisten keskuudessa nimellä the home. Siellä asui lapsia, jotka olivat erilaisia kuin muut. Kalpeita, heikon oloisia. Home babies, kotilapset, niin heitä kutsuttiin.
Lapsilla ei ollut äitiä eikä isää – niin Catherine silloin luuli. 
Hän kävi alakoulua, jossa opettajina toimivat katoliset nunnat, ja luokalla oli muutama lapsi muurin takaa. He saapuivat tunnille aina joitakin minuutteja myöhemmin kuin muut, juuri ennen aamurukousta. Yhtenä vaitonaisena ryhmänä, katseet maassa, he kiirehtivät paikoilleen luokan takaosaan kengänpohjien naulat lattiaan napsuen. Ääni oli niin tunnistettava, että moni Tuamissa asuva muistaa sen edelleen.
Lapsien saapuminen eri aikaan kuin muut tuntui ennalta suunnitellulta koreografialta. Päivänsä kotilapset viettivät luokan takaosassa hiljaa ja passiivisina. Aivan kuin heitä ei olisi ollut olemassa.
Yhtenä päivänä Catherine sai päähänsä toistaa jekun, jonka oli nähnyt erään luokkatoverinsa tekevän aiemmin. Hän kaivoi välitunnilla naulakoiden luona takintaskustaan tyhjän karkkipaperin, rypisti sen kämmenissään ja tarjosi sitä eräälle kotilapsista. Tytöllä oli punaiset hiukset.
Tässä, ota karkki.
Lapsi otti karkkipaperin vain tajutakseen hetkeä myöhemmin, ettei sen sisällä ollut mitään. Muut nauroivat hänelle. 
Kun kotilapset sinä päivänä lähtivät taas koulusta ennen muita lapsia, Catherinea kadutti ja hän yritti tavoitella punatukkaisen tytön katsetta, turhaan. Tyttö katosi muiden mukana takaisin muurin taakse.
Muisto kiusanteosta on jäänyt vaivaamaan Catherine Corlessia. Myöhemmin hän on kertonut tapauksesta lukuisissa lehtihaastatteluissa. Jotkut tarinan yksityiskohdat ovat vuosien saatossa muuttuneet: joskus hän on esimerkiksi kertonut, että karkkipaperin sisältä löytyi kivi. Aina uudestaan hän on kuvaillut, kuinka tytön pettynyt ilme palaa hänen mieleensä.
Lopulta tuo muisto ajoi hänet tutkimustyöhön, joka johti yhteen Irlannin lähihistorian suurimmista skandaaleista. 

ON TAMMIKUUN loppu vuonna 2023. Tuamissa tuulee, pilvet riippuvat matalalla. Kävelen Catherine Corlessin kanssa pihapolkua paritalokorttelin keskelle, ja siellä eteemme avautuu yllättävän suuri asfaltoitu leikkikenttä: keinuja, kiipeilyteline, koripallokoreja ja skeittiramppeja. Kenttä on autio, jollei oteta lukuun raakkuvia nokkavariksia. 
Metalliaitaan kiinnitetyt kyltit ilmoittavat kentän olevan toistaiseksi suljettu.
Corless osoittaa kentän toisella puolella siintävää vanhaa rapistunutta kivimuuria. 
”Tuo köynnöksen peittämä kohta on ainoa osa alkuperäistä muuria, joka on jäljellä.”
Catherine Corless on nyt 68-vuotias. Hänen lyhyiksi leikatuissa punaruskeissa hiuksissaan on jo paljon valkoisia suortuvia. Kasvoilla on hiukan surumielinen ilme. Corlessin osoittamalla paikalla oli aiemmin rakennus, jossa kotilapset elivät. 
Nykyään Corless tietää, että se oli ensikoti, jota katolisen Bon Secours -järjestön nunnat ylläpitivät vuodesta 1925 vuoteen 1961. Eivätkä lapset eivät olleet orpoja, kuten hän oli luullut – he olivat vain syntyneet avioliiton ulkopuolelle.
Avioliiton ulkopuolinen seksi oli umpikatolisessa Irlannissa rikokseen verrattava synti pitkälle 1900-luvun loppupuolelle asti. Käytännössä vastuun seksistä kantoivat naiset. Jos avioton tyttö tai nainen tuli raskaaksi, lapsen isän perään harvoin kyseltiin. Abortti ei ollut vaihtoehto.
Naimattomat raskaana olevat naiset saapuivat Tuamin ensikotiin usein iltapimeän turvin. Naisen piti elää ensikodissa lapsen elämän ensimmäinen vuosi, jonka aikana hän teki kotitöitä ilman palkkaa. Vuoden jälkeen hänen tuli lähteä ja jättää lapsensa nunnille. Lapset asuivat ensikodissa, kunnes heille löydettiin adoptio- tai sijaisperhe. Joskus lapsia lähetettiin tehdaskouluihin, jotka olivat köyhille tarkoitettuja sisäoppilaitoksia. Äitejään he eivät yleensä enää nähneet. 
Valtio maksoi Bon Secoursille Tuamin ensikodin ylläpidosta. Järjestö sai rahaa jokaisesta naisesta ja lapsesta, joka talossa asui.
Nykypäivän näkökulmasta äitien erottaminen lapsistaan on karmeaa. Tuam ei kuitenkaan ollut poikkeus vaan osa järjestelmää. Samankaltaisia laitoksia toimi ympäri Irlantia aina vuoteen 1998 asti. Ensikodit olivat osa verkostoa, jonka tutkija James M. Smith on nimennyt ”vankeuden arkkitehtuuriksi”. Se muodostui erilaisista toisistaan riippuvaisista laitoksista, joiden yhteinen tehtävä oli piilottaa sellaiset ihmiset, joiden katsottiin olevan uhka yhteiskunnan moraalille. Nämä ihmiset olivat yleensä naisia.
Irlanti itsenäistyi vuonna 1921, ja kun se pyrki määrittelemään kansallista omakuvaansa, tärkeä erottava tekijä entisestä siirtomaaisännästä Britanniasta oli uskonto. Irlannissa valtaosa väestöstä oli katolilaisia, kun taas Britannian puolella enemmistö oli protestantteja. Kuin tämän eron korostamiseksi Irlannin puolella rajaa katolisen kirkon vallan annettiin kasvaa. Paikalliset papit käyttivät merkittävää moraalivaltaa kyläyhteisöissä, ja kirkosta tuli tietyissä asioissa jopa valtiota vahvempi. Se seurasi ihmisiä läpi näiden elämän kasteesta viimeiseen siunaukseen.
Keskiöön nousi naisten kunniallisuus. Irlannista tuli valtio, jossa hallinto, yhteiskunta ja kirkko ylläpitivät järjestelmällistä misogyniaa. Naisia suljettiin erilaisiin laitoksiin mitä kummallisimmista syistä.
Vankeuden arkkitehtuurin yksi ominaisuus oli, että kun yhteen laitokseen joutui, oli merkittävä riski joutua myös johonkin toiseen.
Ensikotien lisäksi instituutioiden verkkoon kuului tehdaskouluja, mielisairaaloita ja pahamaineisia Magdalena-pakkotyölaitoksia, joista suuri osa oli pesuloita. Tyttö tai nainen saattoi joutua Magdalena-laitokseen vaikka siksi, että häntä pidettiin kevytkenkäisenä tai muuten taakkana yhteiskunnalle. Laitoksiin piilotettiin myös seksuaalirikosten uhreja. Vapaudenriiston pituutta määriteltiin harvoin, ja moni vietti laitoksessa koko elämänsä.

CATHERINE CORLESSILLE Tuamin ensikodin vaiheiden selvittelystä on tullut eräänlainen pakkomielle. Hän ajautui aiheen pariin innostuttuaan kotiseutunsa historian tutkimisesta. Sen jälkeen kun hänen neljä lastaan olivat muuttaneet pois kotoa, hän oli kaivannut tekemistä ja ilmoittautunut paikallishistorian tutkimuksen iltakurssille. Hän oli elänyt pitkään kotiäitinä, eikä hänellä ollut muuta koulutusta kuin aikoinaan 
 

Kirjoittaja