Ihmeen kaupalla

Kun ihminen saa syöpädiagnoosin, voi tunne olla järisyttävä. Kuin todellisuus irtoaisi saranoiltaan. Säikähdys saattaa olla suuri siitäkin huolimatta, että syytä epätoivoon ei välttämättä ole: nykyisin jo kaksi kolmesta syöpäpotilaasta paranee.

Mutta entä jos sairaus onkin kuolemantuomio, sellaista laatua, jota ei voida parantaa? Esimerkiksi jokin pahimmanlaatuisista aivokasvaimista. Toisin kuin muualla kehossa sijaitsevat syövät, ne usein romahduttavat kyvyn liikkua, puhua ja ajatella. Diagnoosin saatuaan moni on täynnä mustaakin mustempia tunteita. Pelkoa, vihaa, epätoivoa, alakuloa, epäuskoa. Ei, tämä tragedia ei voi langeta juuri minulle, ei minun läheisilleni.

Niin varmasti itsekin suhtautuisin. 

Sen jälkeen, kun isäni kuoli vaikeaan aivosyöpään keväällä 2021, olen toisinaan miettinyt asiaa.

Alkujärkytyksen jälkeen tekisin varmaankin kaiken sen, mikä on hoidettava, kun järki vielä toimii. Laatisin testamentin, edunvalvontavaltuutuksen ja hoitotahdon, joka sisältäisi ainakin elvytyskiellon. Miettisin, millaiset hautajaiset tahtoisin, ja kertoisin toiveet läheisilleni. Pohtisin, onko jotain olennaista jäänyt sanomatta.

Kun käytännön ikävyydet olisi saatu pois alta, keskittyisin kenties muistelemaan kaikkea sitä kaunista, mitä olen kokenut. Muistot katoaisivat mukanani, eikä enää olisi pahemmin aikaa hankkia uusia.

On hyvinkin mahdollista, että mieleni musertuisi. Rypisin ehkä itsesäälissä: pian elämästäni tulisi kesken jäänyt kirja, joka jää alassuin pöydälle ikuisiksi ajoiksi. Sitten en enää aistisi edes murhaavaa tyhjyyttä, pimeyttä tai hiljaisuutta.

Jos jotain on mahdoton yrittääkään kuvitella, niin omaa olemattomuuttaan. 

Mutta tietysti tämä kaikki on vain arvailua. Ehkä kaikki menisikin aivan toisin: kriisitilanteessa, epätoivon ajamana, ihminen saattaa ajatella ja toimia täysin odottamattomilla tavoilla.

Yksi asia on silti varma. Ennen testamenttia ja edunvalvontavaltuutusta, heti diagnoosin saatuani, tekisin sen kaikkein ilmeisimmän. Menisin verkkoon ja etsisin tietoa sairaudesta.

Niin teki myös tamperelainen Karita Aaltonen. Vuonna 2012 hän oli 38-vuotias kahden pienen pojan äiti, joka juonsi työkseen yritysten juhlia, messuja ja muita tapahtumia.

Kummalliset oireet olivat alkaneet edeltävänä syksynä. Ensimmäinen tilanne sattui juontokeikalla jyväskyläläisessä kodintarvikeliikkeessä. Äkkiarvaamatta oikea jalka petti alta, ja Aaltonen mätkähti lattialle mikrofoni kädessään. Miten hämmentävää. Kaikesta huolimatta hän nousi ylös ja jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Samankaltaisia tilanteita tuli lisää. Kerran moottoritiellä Aaltonen unohti äkisti, miten autoa ajetaan. Ratin takana iski paniikki. Kumpi polkimista olikaan kaasu, kumpi jarru? Apua!

Jollain ilveellä hän selviytyi kotiin.

Oli korkea aika hakeutua lääkäriin. Migreeniä, arvioi ensimmäinen neurologi.

Toinen lääkäri passitti Aaltosen magneettikuviin. Tuli alustava diagnoosi: erittäin pahanlaatuinen aivokasvain. Myöhemmin se tarkentui kaikkein pelätyimmäksi aivosyöväksi, glioblastoomaksi.

Sairaudesta on joskus käytetty kylmäävää lempinimeä terminaattori. Syy on aggressiivisuudessa, sillä tavallisesti glioblastooma etenee ja tappaa nopeasti. Diagnoosin jälkeen ihminen elää tyypillisimmin noin vuoden. Parantavaa hoitoa ei ole.

Karita Aaltonen meni siis nettiin ja alkoi etsiä tietoa. Toisin kuin moni muu vastaavassa tilanteessa, hän ei hakenut elinaikaennusteita. Hän naputti hakukenttään positiivisempia sanoja. Syövän parantaminen, parantava ruokavalio, syövästä selviytyneet. Erityisesti häntä kiinnostivat täydentävät ja vaihtoehtoiset hoidot, jollaisia lääkärit eivät tavallisesti tarjoa tai suosittele. Aaltonen luki ja mietti, voisiko hän itse tehdä jotain – sen sijaan, että seuraisi vain vierestä avuttomana, kun muut tekevät päätöksiä hänen hoidostaan.

Hän kirjoitti lapulle sanan impossible ja piirsi kahden ensimmäisen kirjaimen päälle ison rastin.

Hän oli päättänyt parantua. 

 

Kirjan kannessa nainen hymyilee suun täydeltä. Samoin toisen, kolmannen ja neljännen kirjan.

Avaan yhden self help -oppaista ja lehteilen sivuja. Lisää hymykuvia. Hymyä lapset kainalossa, hymyä luonnon keskellä, hymyä keittiössä smoothiekannu kädessä, hymyä jopa sairaalasängyssä, sama hohtava hymy jokaisessa kuvassa ja jokaisessa tilanteessa.   

Karita Aaltonen on kirjoittanut paranemiskertomuksestaan ja hyvinvointivinkeistään neljä kirjaa. Niistä uusimpaan, viime vuonna ilmestyneeseen Aikuisen naisen voimakirjaan, on pääkaupunkiseudun kirjastoissa viikkojen varausjono.

Juuri kirjoissaan hän on kertonut esimerkiksi aivosyövän ensioireistaan, päätöksestään parantua ja lapusta, johon hän piirsi rastin jälkeen sanan possible.

Aaltosen kuolemantuomiodiagnoosista on jo 14 vuotta, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla elossa. Vielä ihmeellisemmältä kuulostaa se, että Aaltonen väittää parantuneensa pahanlaatuisesta aivosyövästä.

Nykyisin hän työskentelee hyvinvointivalmentajana ja joogaopettajana, joka luennoi terveellisistä elämäntavoista yrityksissä ja pitää hyvinvointiretriittejä sekä Suomessa että maailmalla. Iltapäivä- ja naistenlehdet ovat julkaisseet hänestä tukun ihastelevia juttuja, joissa kerrotaan, miten aivosyöpä on merkinnyt ”kutsua muutokseen” ja mahdollistanut ”syvän henkisen kasvun”.

Verkkosivuillaan Aaltonen mainostaa valmennuksiaan, jotka on suunnattu syöpään sairastuneille. Esimerkiksi kolmen kuukauden Holistic Healing -hoitopolku maksaa 3 333 euroa. Se sisältää positiivista vertaistukea, terveysneuvoja ja henkilökohtaisesti räätälöidyn ”moniammatillisen tiimin”, johon voi tarpeen mukaan kuulua vaikkapa kiinalaisen lääketieteen harjoittaja tai ravintolisä- ja rohdosasiantuntija.

Aaltosen näkemykset siitä, mikä lopulta paransi hänet, saavat välillä kulmat kohoamaan. Hän väittää kivenkovaan, että vaihtoehtoisilla hoitomuodoilla oli lopputuloksessa hyvinkin merkittävä rooli.

Toisaalta Aaltonen jakaa kirjoissaan ja blogissaan kunniaa myös lääketieteelle. Hän otti vastaan hoidot, joita hänelle tarjottiin. Vuonna 2012 aivokasvainta leikattiin