Hellät apinat

Pitkät - LP 88

Hellät apinat

Mitä ihmisille tapahtuu, kun pandemiaoloissa ei enää voi kosketella toisia?

Ihmiset koskettelevat toisiaan koko ajan, silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Tutkijat arvelevat, että pidämme sillä tavoin joukkoamme koossa, niin kuin apinat. Juuri oikeanlainen kosketus saa ihmisen voimaan hyvin ja toimimaan sopuisasti toisten kanssa. Mutta jos yksilöiden ja yhteiskunnan hyvinvointi perustuu koskettamiselle, mitä tapahtuu kun se otetaan pois?

KAKSI YÖTÄ sen jälkeen kun Suomen hallitus oli ilmoittanut maan rajojen sulkemisesta ja kaikkien yli 70-vuotiaiden eristämisestä, heräsin siihen, että päässäni soi Dancing In the Moonlight -kappale Toploader-yhtyeen versiona suoraan vuodelta 2000. Ruumis tuntui koko päivän raskaalta, mutta hilpeä ralli päässä ei tauonnut.

Iltapäivällä kävelin tyhjää Helsinginkatua pitkin. Pysähdyin suljetun Roskapankki-baarin markiisin alle, kaivoin puhelimeni esiin ja avasin videon Youtubesta.

Alussa on huoneisto, jonka yhdessä huoneessa bändi soittaa. Ajattelin heti, että he ovat jotenkin jääneet yhdessä karanteeniin.

Kun 32 sekuntia on kulunut, basisti juoksee ovelle. Siellä on ryhmä ihmisiä, joista yksi hyppää basistin syliin. Alkaa tapahtua. Ihmisiä virtaa ovista, eräs nainen taputtaa paljaalla kädellään miehen selkää. 1.30: Kolme ihmistä kaatuu sängylle. 1.38: Lisää halauksia. Ihmiskädet koskevat ihmisiä ja myös asunnon pintoja. 1.42: Makuuhuoneessa tyynysoditaan. 2.20: Nauravaa miestä pussataan otsalle ja hänen päätään paijataan. Ihmiset kiipeilevät toistensa yli ja suutelevat.

Ihoa, ihoa ja ihoa.

Kun turvavälit vedettiin, selkein yksittäinen muutos oli se, että kaikki siihenastinen populaarikulttuuri muuttui käsittämättömäksi. Elokuvat ja televisio-ohjelmat alkoivat vaikuttaa siltä, että niiden aihe oli oikeastaan sittenkin kosketteleminen, ei esimerkiksi rakkaus, rikollisuus, musiikki, tiede tai mikään sellainen mistä ohjelmatiedoissa mainittiin. Jokaisen elokuvan ja tv-sarjan kohdalla Yle Areenassa olisi voinut lukea vain: tässä ohjelmassa ihmiset koskettelevat ihmisiä, koko ajan.

Tavataan sanoa, että suomalaiset eivät koskettele vaan pitävät luonnollisesti isoa etäisyyttä toisiinsa.

Tavataan myös ajatella, että nykyään ihmiset eivät enää kohtaa fyysisesti, vaan istuvat vain internetissä.

Kävi ilmi, että se ei ole totta. Oikeasti ihmiset kättelevät ja taputtelevat alati tuttuja ja tuntemattomia, tukevat horjahtavaa, halaavat ystävää, paijaavat vauvan poskea, asettavat käden harteille, tarttuvat lasta olkapäistä, nappaavat irtohiuksen toisen paidasta ja heittävät ylävitosia.

Kaikki nuo kosketukset tulivat äkkiä näkyviksi, kun niitä oli syytä välttää.

Se alkoi näyttää oudolta. Miksi ne niin tekevät?

KUN YRITETÄÄN ymmärtää ihmisiä, aloitetaan usein apinoista, eikä sitä oikein voi nytkään välttää. Tutkimuksista tiedetään, että kädelliset sukulaisemme sukivat toisiaan paljon. Alun perin luultiin sen liittyvän turkin puhdistamiseen, mutta totuuden nimissä siihen kulutettu aika ylittää puhdistustarkoituksen moninkertaisesti. Jotkut apinat sukivat jopa viidesosan kaikesta ajastaan. Se on mielettömän paljon, kun ottaa huomioon, että saman ajan voisi kuluttaa vaikka ruokaa etsimällä. Evoluution tutkijoiden mukaan se tarkoittaa, että noilla kosketuksilla on jokin muu merkitys. Ei olisi järkeä haaskata niin paljon aikaa johonkin turhaan.

Tiedetään, että mitä enemmän apinat toisiaan sukivat, sitä laajemmat verkostot niiden yhteisössä on. Ja mitä enemmän sukimiskontakteja, sitä laajempi aivokuori apinoilla.

Monien tutkijoiden mukaan superkehittynyt aivokuoremme tekee meistä ihmisistä sen mitä olemme. Ja kuten apinat, mekin koskemme toisiamme pitääksemme yhteisöä kasassa – emme vain huomaa sitä, paitsi kun tulee maailmanlaajuinen epidemia ja se kaikki pitää lopettaa.

Jotkut tutkijat puhuvat ihon nälästä.

Kun siitä puhutaan, viitataan usein yhdysvaltalaisen psykologin Harry Harlow’n apinakokeisiin. Mieluummin niitä olisi ajattelematta, mutta ne ovat pakollinen rasti, joten katsotaanpa.

Harlow’sta sanotaan usein, että hän oli uraauurtava tutkija ihmisvauvojen läheisyyden tarpeen selvittämisessä. Hän ei kuitenkaan tutkinut ihmisvauvoja vaan reesusapinoita.

1950-luvulla vallitseva käsitys vauvoista oli, että ne ojentelevat käsiään hoivaajaa kohti saadakseen ravintoa. Siksi niitä ei saanut pitää turhan päiten sylissä, vaan karaista ja opettaa olemaan erillään. Ideana oli, että jos vanhempi ottaisi lapsen aina syliinsä ja paijaisi tätä, lapset kasvaisivat riippuvaisiksi äideistään eivätkä koskaan kunnolla itsenäistyisi.

Harlow ajatteli, että itse kosketus on päinvastoin ihmisten eloonjäämisen kannalta välttämätöntä.

Osin häntä myös ajoi halu osoittaa, että psykologia on ”oikeaa tiedettä”, eikä vain teorioita. Oikeaa tiedettä tehtiin laboratoriossa.

Harry Harlow rakensi itselleen laboratorion. 1950-luvun lopulla hän erotti siellä pieniä reesusapinoita emoistaan ja pisti ne asumaan sekä pehmeällä kankaalla päällystettyjen että kylmien metallisten emohökötysten kanssa.

Kankainen emo ei tarjonnut ravintoa, metalliselta sitä sai.

Pikkuapinat suosivat sitä emoa, jonka kosketus muistutti edes vähän oikeaa apinaa, mutta jolta ei saanut maitoa. Ne takertuivat siihen ja painautuivat sitä vasten.

Tutkimuksen lopputulema oli, että nisäkkään poikanen ei tarvitse emoaan yksinomaan ruokailuun, vaan myös läheisyyteen.

Ikään kuin tuo ei olisi riittänyt Harlow kehitti vielä ”epätoivon kuilun” (kyllä, pit of despair), johon vangitsi apinanpoikasia eristyksiin todistaakseen, että vaikka niillä olisi suojaa ja ravintoa, ilman lajitoverien kontaktia ne sairastuvat ja tulevat hulluiksi.

Näin kävi.

Nyt Harlow’n kokeet tuntuvat poikkeuksellisen julmilta. Ja myös turhilta: miksi tehdä kaikki tuo ilmiselvän asian todistamiseksi?

Mutta ei se niihin aikoihin tuntunut ihan yhtä järjettömältä. Harlow’n piti ponnistella todistaakseen, että vastasyntynyt tarvitsee emon läheisyyttä.

Ihmisillä ei voi tehdä sellaisia kokeita. Mutta tosielämä on tuottanut niitä. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen orpokodeissa ja sairaaloissa ihmiskosketukselta eristettyjen lasten kuolleisuus oli korkeissa lukemissa. Asiantuntijat ihmettelivät, kun lapset vain kuolivat, vaikka heillä oli periaatteessa kaikkea, millä ihminen pysyy hengissä: lämpöä, suojaa, erinomaista ravintoa.

Lastenlääkäri Harry Bakwin tarkkaili tapahtumia New Yorkin Bellevue-sairaalassa. Siellä haluttiin estää kohtalokkaita virustartunta-aaltoja. Lapset laitettiin omiin turvaeriöihinsä, ja kaikki ihokontakti pidettiin minimissä. Kuolleisuus nousi.

Kun hoitajia sitten kehotettiin pitelemään vauvoja sylissä ja päästämään vanhemmat osastolle, kuolleisuus romahti.

Myöhemmin Harry Harlow’n oppilas Mary Carlson pääsi tutkimaan Ceausescun hallinnon jälkeensä jättämiä orpolapsia Romaniassa. Vailla hellyyttä laitoksissa kasvaneet lapset muistuttivat häntä apinoista, joita hän oli nähnyt Harlow’n laboratoriossa: lapset heijasivat itseään samalla tavalla, nyppivät ihoaan ja tarrasivat omiin jäseniinsä. Heidän stressihormonitasonsa olivat poikkeuksellisen korkealla.

Nyt tämä on jo itsestäänselvää: Vauvojen tarvetta ihokosketukseen ei enää kukaan kyseenalaista. Kun vauvat saavat olla iholla, ne kasvavat nopeammin ja niiden vastustuskyky paranee.

Vielä 1970-luvun alussa Suomessa keskoset pidettiin lasikaapeissa. Kun ystäväni sai tyttärensä melkoisesti etuajassa 2010-luvulla, vahvimmaksi muistikuvakseni lapsen ensihetkistä jäi se, miten hän nukkui kevyt pieni ruumis äitinsä käsivarren ihoa vasten, täsmälleen kuin apina.

Tämä oli ilmainen näyte.