Fantasia

Pitkät - LP 113

Fantasia

Turkkilaiset miehet kehittivät uuden suomalaisen kansallisruoan.

Suomeen muutti 1990-luvun lamavuosina Turkista satoja miehiä, joista häkellyttävän suuri osa ryhtyi pitämään pitseriaa. Suomessa he ovat uhranneet lähes kaiken aikansa työlle, ja harva toivoo omien lastensa jatkavan raskaassa ammatissa. Eivät pitsayrittäjät itsekään nuorempana ajatelleet ryhtyvänsä niihin hommiin: haaveet olivat kovin erilaisia.
 

 

LAPSENA KÄVIN USEIN elintarviketukussa Oulun teollisuusalueella. Minulla oli tapana istua ostoskärryssä, kun isäni lastasi kärryn alatasolle valtavia muoviin paketoituja juustoraastesäkkejä. Olin vaikuttunut ja ylpeä siitä, että isälläni oli firman kortti, jolla hän maksoi kaiken sen ruoan itse. Muistikuvissani maksukortti on valkoinen, aivan kuten valtava elintarviketukkukin. Valkoiset seinät, valkoiset lattiat ja loputtomiin jatkuvat käytävät, joita reunustavat valkoiset hyllyt täynnä ananaskanistereita ja tomaattisoseämpäreitä.

Kun olin lapsi, isälläni oli aina pitseria, välillä useampikin. Vaikka se tarkoitti sitä, että isä teki pitkää päivää ja oli paljon pois kotoa, ajattelin asiasta lapsena kovin ylevästi. Minä tiesin, missä isäni työskentelee ja mitä hänen työnsä tarkoittaa. Sain käydä hänen työpaikallaan ja olla asioilla mukana. Monen muun lapsen vanhempien työt olivat kovin etäisiä – toimisto jossain kaukaisessa kuutiotalossa – ja sillä tavalla oman ymmärrykseni ulkopuolella. Minä saatoin viedä ystävän syömään jotain niin herkullista kuin pitsaa milloin vain huvitti, niin monella täytteellä kuin halutti. Limsaakin sai juoda niin paljon kuin pystyi!

Isä muutti Turkista Suomeen vuonna 1990. Hän tuli rakkauden perässä niin kuin  monet muutkin. Isä oli työskennellyt hotellissa Marmariksessa ja tavannut siellä äitini. 

Isä teki hetken töitä Valion tehtaalla, sitten hän perusti oman ravintolan. Lapsuuteni luonnollinen maailmanjärjestys oli, että kaikilla turkkilaisilla on pitseria. Se nyt vain oli niin, enkä minä lapsena kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Pitseriat olivat meidän valtakuntaamme. Miten hienoa oli hakea autolla kotiin ravintolaruokaa ja katsoa koko ilta telkkaria, se oli elämää! Kaikki Oulun pitseriayrittäjät tunsivat minut ja äitini. Joskus kun äiti odotti autossa, minun piti tehdä kaksi noutokierrosta, sillä pitserioiden miehet tunkivat mukaan niin monta limsapulloa, ettei niitä saanut kannettua kerralla autoon.

Pitserioissa oli töissä perhetuttuja, kavereiden isiä, joskus myös äitejä. Niissä oli ystävällisiä ja nauravaisia miehiä, joilla oli musta parta, essu päällä ja sormet aivan jauhoissa. Joskus joku kuoli, joskus muutti takaisin Turkkiin tai vaihtoi alaa. Joka tapauksessa takapihoilla sauhusi punainen Marlboro ja pöytiä koristivat punavalkoruudulliset pöytäliinat. Isäni pitseriassa seinällä oli koristeena pyöreä peltilautanen, johon oli kirjailtu hänen oman kotikaupunkinsa nimi. Ja lähes jokaista loosia kohden oli myös suuri taulu: hedelmäasetelma. Sellaiset ovat minusta nykyäänkin viehättäviä.

Muistan myös suomalaisen tarjoilijatytön, jolla oli tapana pyörittää minua ilmassa. Pitseriassa oli hyvä olla suomalainen tarjoilija, jotta paikalliset uskaltaisivat tulla sisään.

Asiakkaista oppi nopeasti aistimaan, olivatko he kohteliaita ja ystävällisiä vai pitikö olla varpaillaan. Joillakin oli ennakkoluuloja ja rasistisia asenteita. Meidänkin ravintolamme ikkunat olivat joskus teipattuina, kun ne rikottiin.

Jotenkin ihmeellisesti minun isäni tunsi kaikki ja kaikki tunsivat hänet. Aina kun pitseriassa esittäydyttiin uudelle isäni näköiselle miehelle, he kehuivat minua hirveästi ja sanoivat maşallah, ja sitten isäni oli ainakin tunnin keskustelemassa heidän kanssaan ja vielä toisen tunnin puhelimessa. Koko ajan oli jotain asioita hoidettavana. Pitseriat ovat oma maailmansa, joka ei koskaan nuku.

Muistan, kuinka jännittävää oli opetella kassakoneen käyttöä, kun isä yllättäen pyysi minua ottamaan asiakkaan tilauksen vastaan. Ymmärsin sen verran, että raha on vakava aikuisten asia ja että sen kanssa ei sopinut töpeksiä, ja niinpä kassakoneen kirjaimet ja numerot vilisivät silmissä ja saivat minut jähmettymään. Isä osoitti, mitä nappia painetaan, ja lopulta kone sylki setelit näkyviin kassakoneesta. Tai sitten isä otti tilauksen ylös valkoiselle kapealle paperille ja käski minun kiikuttaa sen takahuoneeseen pitsaleipurille, joka kiinnitti lapun hyllyn reunaan kasvojensa korkeudelle. Sain tehdä itse oman pitsan ja laittaa siihen, mitä ikinä halusin. Keneltäkään vähänkään tutulta ei saanut ottaa rahaa vastaan. Kaikesta pitsatiedostani huolimatta minulle selvisi vasta kiusallisen vanhana, että katkaravun nimi ei ole kakkarapu.

Minun isäni tiesi kaiken ravintoloista, ruoasta ja yrittämisestä. Kun me joskus kävimme syömässä ulkona vanhempieni kanssa, isä sanoi aina, että saisin tilata, mitä vain haluan, mutta kun olin tilaamaisillani, isä opetti, ettei siinä paikassa kannata tilata kalaa vaan pitäisi ottaa lihaa, tai ettei toisessa paikassa kannata tilata lihaa vaan kalaa, ja ettei burgeripaikassa kannata tilata pastaa. Joka tapauksessa valintani oli aina väärä, koska isä tiesi liikaa. Mutta minä opin, ja nykyään tilaan listalta nopeasti, missä ikinä syönkin.

Pitsa seurasi minua kaikkialle. Se näkyi katukuvassa joka paikassa. Se oli myös ikävissä uutisissa, joissa kerrottiin ravintola-alan ahdingosta tai sääntöjen kiertämisestä. Niistä jutuista syntyi vaikutelma, että ulkomaalaiset yrittäjät tekevät jotakin perustavanlaatuisesti eri tavalla kuin suomalaiset yrittäjät.

Pitsa seurasi minua myös partioleirille Etelä-Suomeen. Suomessa oli silloin pahimmat rankkasateet sataan vuoteen, ja palokunta imi letkuilla mutaa leiriläisten veden valtaan joutuneista teltoista. Isäni ajoi monta sataa kilometriä tuodakseen meille höyryävän kuumaa pitsaa.

MUISTAN KIRKKAASTI HETKEN, jolloin pitseriaelämän hohto katosi. Tapaus ei oikeastaan liittynyt mitenkään siihen, mitä pitserioissa oikeasti tapahtuu, vaan homman pilasi minulta täysin ulkopuolinen henkilö.

Olin muistaakseni yläasteikäinen, korkeintaan lukion ensimmäisellä luokalla, kun läheinen ystäväni käytti pitseriatyöntekijästä nimitystä karvakäsi. En ollut kuullut hänen käyttävän rasistisia ilmauksia koskaan ennen. Meidän oli tarkoitus mennä syömään, mutta pasmani menivät sekaisin. Muistan, kuinka ruumiini kuumeni ja kylmeni sitten saman tien Oulun Franzéninpuiston pakkasillassa. Eikö poika ymmärtänyt, että nimitys ei ainoastaan kohdistu minun isääni, vaan että pitserian omistaja, kokki ja tarjoilija ovat isäni? Että minäkin olen karvakäsi?

Silloin pitseriasta tulikin yhtäkkiä nolo. Ajatus siitä, että tiskin takana on joku minun isäni näköinen, joka saattaisi vieläpä tuntea minut, tuntuikin nyt vaikealta. Ensimmäisen kerran tajusin, että ystäväni ovat valkoisia. Kyllä minä tietysti tiesin, että me olemme turkkilaisia ja siinä mielessä erilaisia, mutta tähän asti se oli lähinnä tarkoittanut, että vietin Turkissa hienoja lomia ihanien sukulaisten seurassa, että elämässäni oli kirkkaita värejä ja voimakkaita tuoksuja, että en syönyt sianlihaa vaan ruokaa, joka maistui joltain, että minulla oli pitkät ripset, joista ihmiset huomauttelivat, ja että sain tuoda kaverin koulun jälkeen isän ravintolaan syömään tai vaikka TET-harjoitteluun.

Olin ollut ihan kokonainen ihminen, mutta tuossa hetkessä minä jakaannuin tietyllä tapaa kahtia. Olin osa kaveriporukkaa, joka menee syömään paikkaan, jonka työntekijöitä he haukkuvat, ja samalla osa sitä yhteisöä, joka ruoan valmistaa. 
Tapauksen jälkeen emme paljon yhdessä syöneetkään, ja aloin erkaantua porukasta.

Ajan myötä tuo pieni välikohtaus silloisen ystäväpojan kanssa herätti minut huomaamaan ajatusmaailmojemme erilaisuuden: minä olin häntä edellä. Enkä tarkoita mitään sellaista, että tytöt kypsyvät poikia nopeammin. Tarkoitan, että minulla oli sellaista kulttuurillista ymmärrystä ja hiljaista tietoa, mitä hänellä ei ollut silloin ja tuskin olisi tulevaisuudessakaan. Ymmärsin, että hänen päässään on tiettyjä rajoituksia, jotka minulta puuttuvat. Se oli identiteetin muodostumisen kannalta tärkeää tajuta: että minulla on tällainen aarre, jonka jakavat vain ihmiset, joilla on taito ymmärtää kahta kulttuuria.

Karaistuin. Siitä asti olen odotellut, että Martti Ahtisaaren perustamasta CMI:stä otetaan yhteyttä ja pyydetään töihin. Että vielä joku päivä Suomi ymmärtää, millainen rikkaus sillä on käsissään toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajissa. Että tässä globalisoituneessa maailmassa ei pärjätä ilman meitä, että me olemme Suomen vienti ja tuonti ja diplomatia.

Isäni ei enää pyöritä ravintoloita. Hän toivoi, että en kirjoittaisi tätä juttua. Isäni pelkää, että kun teen ”juttuja ulkomaalaisista”, ihmiset huomaavat minunkin ulkomaalaisuuteni. Älä keskity meihin vaan tee jotain muuta, isäni kehotti. Hän myös epäili, etten löydä haastateltavia juttuuni, koska ihmiset haluavat nykyisin pitää matalaa profiilia. Kukaan ei halua silmätikuksi tai rasistisen kommenttikentän puheenaiheeksi.

Myöhemmin kerroin, että teen jutun isäni kiellosta huolimatta – ja hän sanoi arvanneensa, että niin käy. Kun kysyin, onko isällä vinkata haastateltavia, hän ehdotti erästä Mehmetiä, sillä ”Mehmet tekee kovasti töitä eli antaa hyvän kuvan ulkomaalaisista”.

Nauratti.

 

--
 

Tämä oli ilmainen näyte.