Besserwisser

Pitkät - LP 102

Besserwisser

Essee suomalaisesta keskustelukulttuurista, sosiaalisesta mediasta ja pätemisen tarpeesta.

 

Kalifornian auringossa kehitettyyn palveluun liitettiin aluksi optimistisia toiveita: sana olisi vapaa ja altavastaajat pääsisivät ääneen. Toisin kävi. Somessa kukoistaa harvainvalta, ja mitä vihaisempi on viesti, sitä paremmin se leviää. Mitä siitä seuraa meille, ja miksi olemme koukussa kärttyiseen keskusteluun?

VUOTTA 2020 on pari päivää jäljellä. Olen viettänyt pyhät sukulaisten joulupöydissä ja nyt, vihdoin yksin, makaan turtana sohvalla. Käsinoja on tummunut kohdasta, jossa päätäni lepuutan. Avaan puhelimeltani Twitterin ja alan tottuneesti sormenpäällä nykien päivittää sen virtaa. Yksi viesti saa sormen pysähtymään. Pyöreässä kuvassa vasten vaaleansinistä taustaa hymyilee toimittaja Ivan Puopolo. Hän on julkaissut twiittinsä juuri äsken, viisi minuuttia yli puolenpäivän: ”Miksihän Suomessa ei ole yhtään puoluetta, joka pyrkisi systemaattisesti minimoimaan valtion eli maksimoimaan yksilön(vapauden)?”

Viesti on kuin syöttö lapaan – tai tältä kuvittelen sen jääkiekossa tuntuvan. Tartun puhelimeeni molemmin käsin. Vastauksen muotoiluun kuluu kuusi minuuttia.

Kello 12.12 vastaan: ”@ivanpuopolo Koska meillä vahva valtio nimenomaan turvaverkoillaan mahdollistaa yksilön vapauden? (Partasen Anu kirjoittaa tästä näkökulmasta hienosti kirjassaan Nordic theory of everything.)”

Jään odottamaan. Turtumus on vaihtununut pieneen kiihtymykseen. Jatkan Twitterin uutisvirran päivittämistä, mutta nyt myös odotan pienen kelloikonin syttymistä merkiksi siitä, että kommenttiini on reagoitu. Pian joku ehkä tykkää twiitistäni tai vastaa siihen. On ihan mahdollista, että joku jakaa sen saatteella ”Tämä!”.

Puopolon kommentti on paljon suositumpi kuin omani. Hänen twiitistään tykätään 856 kertaa ja sitä jaetaan 35 kertaa, minun twiittini kerää 136 tykkäystä, mutta sen jakaa vain yksi ihminen. Molemmat keräävät koolle juuri sitä porukkaa kuin olettaa sopii: Puopolo perussuomalaisia ja minä demareita, Puopolo useamman Suomen lippuja nimimerkeissään käyttävän patriootin ja minä erään fillarikommunistin sekä nimimerkin Bambi.

Viestinvaihto tuntuu hetken tyydyttävältä. Sormenpäiden kihelmöinti sulaa lämpimäksi onnistumisen kokemukseksi, kun muiden tykkäyksiä alkaa napsua. Erityisen miellyttävältä tuntuvat muutaman arvostamani poliitikon ja tutkijan reaktiot – ja parin muun viehättävän somenaaman, sellaisten, joiden silmissä mielelläni esiinnyn edukseni.

Mutta iltapäivän edetessä vaikutus laimenee vähitellen. Tilalle hiipii tuttu tunne: morkkis. Miksi taas piti langeta kommentoimaan? Katson twiittiäni tarkemmin. Käytän muotoilua ”Partasen Anu” osoittaakseni, että tunnen tämän kansainvälisen menestyskirjailijan. Kirjasta käytän englanninkielistä nimeä, vaikka olen itse lukenut sen suomeksi.

Mitä helvettiä.

Vastaukseni ei ole dialogia vaan poseeraamista. Mutta niin on Puopolon avauskin. Hänen kysymyksensä on itse asiassa väite, jonka tarkoitus on provosoida.

Puopolo on tv-toimittaja ja kolumnisti, minä olen viestintäkonsultti ja teatteritieteen drop-out. Kumpikaan meistä ei ole kansantaloustieteen tai edes valtio-opin asiantuntija. Silti meillä molemmilla on tarve jakaa ymmärrystämme näistä teemoista ja tökkiä toista mieltä olevia.

Läheiseni kuvailisivat minua konfliktipelkoiseksi. Miksi siis Twitterissä muutun... tällaiseksi?

En pidä siitä.

KIRJAUDUIN Twitteriin ensimmäisen kerran tammikuussa 2011, mutta ensimmäistä twiittiäni maailma sai odottaa toista vuotta. Huhtikuun lopussa 2012 julkaisin lausunnon: ”Häät on kyllä ihan mahtava konsepti. Ja toi rakkausavioliitto. Sietääkin juhlia.”

En enää muista kenen juhlissa olin, mutta omasta äänestäni kuulen, että twiitti on kirjoitettu nousuhumalassa. Tykkäyksiä se on saanut nolla.

Maailman ensimmäisen twiitin julkaisi palvelun perustaja Jack Dorsey maaliskuussa 2006: ”just setting up my twttr”, se kuului.

Aluksi Twitteriä kutsuttiin mikroblogialustaksi, sillä sen ajateltiin mullistavan juuri blogijulkaisemista 140 kirjainmerkin rajoituksellaan. Huhtikuussa 2007 Time-lehden teknologiatoimittaja Lev Grossman luonnehti twiittejä julkaisuiksi, jotka ovat jopa blogikirjoituksiakin yhdentekevämpiä. Aikakauslehdeltä se oli melko ilkeää piikittelyä , sillä noihin aikoihin toimittajat eivät juuri arvostaneet blogeja. 2000-luvun alussa blogien ja kansalaisjournalistien odotettiin haastavan perinteiset mediat. Iso ilmiö niistä tulikin, mutta toimittajien yhteiskunnallista portinvartijaroolia ne eivät onnistuneet kaatamaan. Sen teki sosiaalinen media – sellaiset palvelut kuten Twitter.

Lev Grossman arveli ihmisten olevan aivan uudenlaisen datariippuvuuden kynnyksellä; jos blogit ja sähköpostit olivat kokaiinia, Twitter oli samaa crackiksi jalostettuna. Minusta hän oli sekä oikeassa että väärässä. Twitter tosiaan toi mukanaan uusia ongelmia, ja se totta tosiaan koukuttaa – mutta datan, tiedon, kanssa sen tenholla on vähän tekemistä. Se Twitter-crack, johon minä olen koukussa, on jotain muuta.

Olen julkaissut kymmenessä vuodessa runsaat 18 000 twiittiä. Maaniset vaiheet ovat vaihdelleet rauhallisempien kanssa. Jostain päivänpoliittisesta kähinästä kiihtyneenä saatan julkaista kymmeniä twiittejä päivässä. Joskus pysyn hiljaa päiväkausia.

Alussa, kun vielä olin täyspäiväinen toimittaja, Twitter-tilini oli selvästi enemmän kiinni ammatissani. Twiittailin työntantajani Helsingin Sanomien tabloidiuudistuksesta, jaoin työkavereiden juttuja ja vastailin lehden saamaan kritiikkiin. Varoin ottamasta kantaa poliittisesti. Nyt, viestintäkonsulttina, olen vähän vapaampi ja Twitter-minäni on saanut poliittistakin väriä. Saatan kehua tai haukkua ministereitä nimeltä, pöyristellä perussuomalaisia tai kansallismielisiä kokoomuslaisia tavalla, joka itsestäni tuntuu melkein mielenosoitukselta. Opinions obviously my own, Twitterin esittelytekstissäni lukee.

Vuosien myötä aktiivinen twiittailuni on kerännyt paljon seuraajia, nyt heitä on jo 28 960. Yksi Suomi-Twitterin suurista, Helsingin entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri (122 252 seuraajaa) vertaa usein Twitter-yleisöjä perinteisiin medioihin. Saurin ajatus on, että jos twiittaajalla on keskisuuren aikakauslehden verran seuraajia, se tuo myös vastuuta. Omalla seuraajamäärälläni olen suunnilleen Keski-Uusimaan printtilehden kokoinen, selvästi Demokraatin painettua versiota suurempi.

Kun julkaisin ensimmäisen nousuhumalaisen viisauteni vuonna 2012, olin yksi palvelun sadasta miljoonasta käyttäjästä. Nyt Twitterillä on 192 miljoonaa päivittäistä käyttäjää, ja palvelussa julkaistaan joka päivä noin 500 miljoonaa twiittiä.

Yhdysvaltalaisen tutkimuslaitos Pew Centerin selvitysten mukaan alustan käyttäjät ovat keskimääräistä koulutetumpia, varakkaampia ja nuorempia. Selvä enemmistö on miehiä. Useimmiten äänessä on vain pieni vähemmistö: käyttäjien aktiivisin kymmenesosa julkaisee 80 prosenttia Twitterin koko sisällöstä.

Yhteiskunnallisen keskustelun areenana Twitter on kokoaan merkittävämpi, koska se on osoittautunut käteväksi työkaluksi toimittajille ja päättäjille. Vaikka suurin osa ihmisistä ei ole Twitterissä, juuri kukaan ei voi välttyä palvelulta, koska media raportoi sen tapahtumista jatkuvasti.

Donald Trumpin presidenttikaudella Twitterin poliittinen merkitys nousi uudelle tasolle. Trump ohitti perinteiset mediat ja viesti suoraan omille kannattajilleen, sarjatulena. Parhaina päivinä hän saattoi julkaista jopa kaksisataa twiittiä. Ehkä hänkin istui sitten jokaisen jälkeen odottamassa, että joku painaisi tykkäysnappia tai jakaisi hänen ajatuksensa muille.

Kun Twitter lopulta viime talvena kongressitalon väkivaltaisen valtauksen jälkeen päätti sulkea presidentin tilin, vaikutukset olivat konkreettisia. Viikkoa myöhemmin viittaukset Trumpiin muiden käyttäjien kommenteissa olivat vähentyneet kolmanneksella. Myöhemmin Trump yritti palata areenalle omalla julkaisualustallaan From The Desk of Donald J. Trump. Sekin oli tavallaan mikroblogi: yksi apea nauha twiitin mittaisia älähdyksiä ja niiden alla jakonapit eri somealustoille. Ajatuksena oli, että fanit voisivat toimia Trumpin viestinviejinä ja toimittaa hänen sanomansa näin Twitteriin. Ei se onnistunut. Trump sulki uuden alustansa muutamassa viikossa.

TUNNISTATKO itsessäsi erit. Twitterissä laukeavan pätemisentarpeen (itse tunnistan ehdottomasti)? Triggeröikö sen esiin joku tietty teema, toinen käyttäjä, vai onko besserwisseröinti ihan omaehtoista? Mistäköhän johtuu, että jossain määrin tää tuntuu painottuvan meihin jätkiin?”

Painan sinistä nappia ja jään odottamaan. Kaverini postaa pian vastaukseksi meemikuvan, jossa lukee: Tim is on the internet. He sees something that offends him, but he ignores it and moves on with his life. Good move, Tim.

Moni muukin vitsailee. ”Osallistun vain Twitter-keskusteluihin aiheista, joiden absoluuttinen ja objektiivinen asiantuntija olen”, vastaa Patrik Gayer, Teslan Pohjoismaiden yhteiskuntasuhdepäällikkö.

Mutta kyllä moni tunnistaa itsensä tai muut.

Härkäpapuyritys Beanitin vuorovaikutusvastaava Jukka Kajan sanoo syyttävänsä evoluutiota: ”Meidän matoiset aivomme ei pysty käsittämään sitä, että eteen aukeavaa (kommentointi)mahdollisuutta ei tarvitse aina käyttää.”

Transaktivisti Aimo Flaeming vastaa muistolla: ”Tunnistan joo, ennen twitteriäkin olin se tyyppi jollain phpBB-foorumeilla joka tuli sormi pystyssä tekemään datadumppeja joka aiheeseen. Syytän autismin ja ADHD:n yhteenliittymää.”

Hän sanoo huomanneensa, että pätemisen tarve tulee usein tyydytetyksi jo sillä, että vain kirjoittaa kommenttinsa – sitä ei tarvitse edes julkaista.

Kirjailija Philip Teir kertoo, että hän on poistanut seurattavistaan käyttäjiä, jotka jaksoivat sinnikkäästi selostaa näkemyksiään koronasta ja Ruotsista. Koronan myötä paremmintietäjien äänet ovat tosiaan entisestään vahvistuneet Twitterissä. Some-epidemiologeista on tullut jonkinlainen vitsi: Miten on mahdollista, että Sanna Marin ei ole lukenut tätä Medium-blogipostausta Uuden Seelannin koronastrategiasta! Toimittakaa linkki pääministerille!

Minusta tuntuu, että äänekkäimpiä heistä yhdistää yksi asia: vallan menetys. Kaikkein kiivaimmin päätöksiä kritisoivat miehet, jotka ovat itse tottuneet olemaan päättäjien pöydässä, in the room where it happens, kuten Hamilton-musikaalissa lauletaan. Politiikan tuolileikissä kiertovauhti on kuitenkin nopea: kun musiikki lakkaa, joku aina huomaa, ettei enää olekaan sisäpiirissä. Turhautuminen purkautuu neuvoina sosiaalisessa mediassa.

On tietysti ymmärrettävää, että jos on joskus kuulunut siihen porukkaan, jota kuunnellaan, poikkeusaikoina on vaikeaa seurata valtioneuvoston tiedotustilaisuuksia kotisohvalta. Twitterissä saa ajatuksilleen ainakin yleisön, ja kuka tietää, ehkä viserryksiä luetaan siellä oikeissakin tilannehuoneissa.

Itse en ole ollut koskaan vallan ytimessä, mutta toimittajana ja konsulttina olen päässyt sen verran lähelle, että minäkin turhaudun, kun poliitikot tuntuvat tekevän päätöksiä, jotka itse tekisin mielestäni paremmin. Inhottaa myöntää.

Inhottaa? Tosiaan, oman somekäytöksen analysointi aiheuttaa voimakkaita tunteita. Ne muistuttavat teini-iän ahdistuksia: Miksi olen tällainen? Miksen osaa olla cool? Mihin tarvitsen tätä huomiota?

Tämä oli ilmainen näyte.