Pitkät - LP 72   20.12.2018

Avokämmen

Pitkät - LP 72

Suomen parhaita naisurheilijoita syrjitään, haukutaan ja vähätellään.

Tenniksen piti olla lajeista tasa-arvoisin, mutta siinäkin naisten pelit piilotetaan takakentille ja sponsorirahat suunnataan miehille. Pelimatkoilla naiset pyykkäävät itse pelipaitojaan, kun miespelaajat juhlivat italialaisissa mittatilauspuvuissa. Muissa lajeissa tilanne on vielä surkeampi. Huippu-urheilussa naisen euro on usein vain sentin kymmenyksiä, jääkiekossa ei sitäkään, sillä Suomen parhaat naispelaajat joutuvat maksamaan siitä, että saavat pelata. Tyytymättömyys kasvaa urheilijanaisten keskuudessa.

On lokakuinen arki-ilta Talin tenniskeskuksessa Helsingissä. Täällä on juuri pelattu Tennisliigaa, joka on kotimainen, tennisseurojen välinen kilpailusarja. Keskuskentällä – joka on tenniksessä varattu tähtipelaajille – on päättynyt ottelu, jossa Suomen tämän hetken kuuluisin pelaaja Henri Kontinen on nelinpeliparinsa, australialaisen John Peersin kanssa voittanut hollantilaisen Jean-Julien Rojerin ja virolaisen Jürgen Zoppin. Yleisöä on Suomessa järjestettävään tennisotteluun paljon, muutama sata ihmistä. He tömistelevät, taputtavat ja vislaavat.

Palkintojenjaossa kentällä seisoo viisi ihmistä: järjestävän seuran miesjohtaja, kunniapuheenjohtaja, joka on mies, tilaisuuden miesjuontaja sekä kentällä pelin loputtua olleet kaksi pallolasta, jotka ilmeisesti sentään vain sattumalta ovat poikia.

Turnauksen mainosjulisteissa Kontinen, Peers, Rojer ja romanialainen Horia Tecău poseeraavat totisina mustavalkoisissa kuvissa. Edellisenä päivänä Suomen Tennisliitto on julkaissut Facebook-sivullaan turnauksen avauspäivästä 90 kuvan koosteen. Joukossa ei ole yhtään kuvaa naispelaajista.

Vaikka kyllä täällä naisetkin pelaavat.

Jos kävelee keskuskentän ohi ja älyää jatkaa kävelysiltaa pitkin pressuseinälle asti, nostaa pressua ja luikerrella sen raosta toiselle puolelle, löytää tiensä kentälle numero yhdeksän. Siellä on meneillään naisten nelinpeli. Anastasia Kulikova syöttää. Hän on nuori, todella kova pelaaja, joka on tänä syksynä voittanut ensimmäisiä ammattilaiskisojaan. Kentän laidalla seisoo Suomen kaikkien aikojen paras naispelaaja Emma Laine.

Yhden penkkirivin mittaiseen katsomoon on löytänyt kourallinen ihmisiä: naispelaajia ja heidän perheenjäseniään.

Tenniksenhän piti olla urheilulajeista kaikkein tasa-arvoisin. Mitä helvettiä täällä siis tapahtuu?

 

Urheilun tasa-arvosta puhuminen on kuin painajaisuni, jossa on joutunut keskelle Tervanevan suota apunaan naurettavan ohuet murtomaahiihtosauvat.

Suomen, Ruotsin ja Norjan yleisradioyhtiöiden viimevuotisen selvityksen mukaan huippu-urheilussa naisen euro on monissa lajeissa 0,3–4 senttiä. Jääkiekossa suomalaisen naisen euro on miinuksen puolella, sillä naisten SM-liigapelaajat joutuvat maksamaan pelaamisestaan itse keskimäärin 150 euroa kuussa.

Suomen kaikkien aikojen paras naisjääkiekkoilija, 45-vuotias Riikka Välilä, on voittanut urallaan 11 arvokisamitalia. Hän ei silti asu kartanossa Kaliforniassa vaan tahkoaa yhä liigaa Ruotsissa – ja käy päivätöissä fysioterapeuttina.

”Saisin vähän enemmän rahaa, jos en pelaisi”, hän sanoi STT:lle viime maaliskuussa.

Suomessa on noin 1 200 ammattilaisurheilijaa, siis sellaista, jotka elättävät tai ainakin yrittävät elättää itsensä urheilulla. Heistä naisia on 20, siis 1,6 prosenttia. Ammattikseen urheilevista naisista parhaiten tienaavat hiihtäjät, joiden ansiot ovat keskimäärin 64 prosenttia miesten ansioista.

Harva nainen ryhtyy urheilemaan rahan takia – valitettavasti kannattavampaa olisi esimerkiksi pyrkiä naimisiin jääkiekkomiljonäärin kanssa.

Se, ettei naisille haluta tai viitsitä maksaa, peilaa suoraan sitä, miten naisten urheilua arvostetaan. Sitä arvostetaan esimerkiksi seuraavilla tavoilla: Kun jalkapalloilija Sami Hyypiä sai pojan vuonna 2004, hän sanoi Ilta-Sanomille: ”Tuli poika eli pelimies eikä lipunmyyjä.” Vielä muutama vuosi sitten Ilveksen fanituotekaupassa myytiin vauvojen bodyjä kahdessa värissä: pinkissä luki Lipunmyyjä ja sinisessä Pelimies.

Jääkiekkoilija Teemu Selänne on kuvaillut itseään ”hauskaksi sovinistiksi”. Tv-ohjelmansa kuvauksissa hän on väheksynyt muun muassa ammattilaisnyrkkeilyn maailmanmestaruuden voittaneen Eva Wahlströmin kykyä olla ”yhtä hyvä” urheilija kuin miehet.

Tunnettu jääkiekkovaikuttaja, pääkonsuli, reservin majuri, merkonomi, yrittäjä, kunniapuheenjohtaja ja jääkiekon Kekkonen Kalervo Kummola puolestaan totesi naisjääkiekkoilijoista Liikunnan 100 tasa-arvotekoa -kampanjan paneelikeskustelussa näin: ”Olisi huolestuttavaa, jos naispuolisten jääkiekkoilijoiden määrä nousisi kovin suureksi, sillä jääkiekko ei sovi kaikille naisille, vaan tanssi ja taitoluistelu voivat olla naisille parempia lajeja.”

On hämmästyttävän vähän aikaa siitä, kun naisten urheilua ei pidetty urheiluna lainkaan. Joissain lajeissa naisia suorastaan estettiin kilpailemasta. Olympialaisissa naiset ovat saaneet juosta yli 200 metrin matkoja vasta 1960-luvulta lähtien – aiemmin heidän ajateltiin väsyvän liikaa. (Ainoa poikkeus oli vuoden 1928 olympialaiset, joissa juostiin naisten 800 metrin kilpailu.) ”Lääketieteellisiin syihin” on vedottu, jotta naiset eivät voisi hypätä mäkeä, ja tätä on tapahtunut vielä 2000-luvulla. Kansainvälisen hiihtoliiton puheenjohtaja Gian Franco Kasper sanoi vuonna 2005, että ”ei pidä unohtaa, että mäkihypyssä tömähdetään maahan parin metrin korkeudelta ainakin tuhat kertaa vuodessa. Se ei voi olla leideille hyväksi lääketieteellisessä mielessä”.

Kun naiset ovat sitten päässeet kilpailemaan, tärkeintä suorituksessa on ollut heidän ulkonäkönsä. Kansainvälisen jalkapalloliiton puheenjohtaja Sepp Blatter huomasi vuonna 2004, että naiset pelaavat jalkapalloa. ”He voisivat pelata erilaisissa asuissa kuin miehet, naisellisemmissa, esimerkiksi tiukemmissa sortseissa, sillä anteeksi vain, mutta jalkapalloa pelaavat nykyisin kauniit naiset.”

Joulukuussa 2018 kansainvälinen jalkapalloliitto valitsi ensimmäisen kerran koskaan vuoden parhaan naisjalkapalloilijan. Kun norjalainen Ada Hegerberg oli pitänyt kiitospuheensa, tilaisuuden juontaja kysyi häneltä hekotellen, osaako hän twerkata. Hegerbergin ilme valahti. ”En”, hän sanoi ja kääntyi hetkeksi poispäin juontajasta.