Avoin suhde

Ensimmäinen luku, jossa venäläinen dissidentti joutuu vaikeuksiin Belgradin lentoasemalla

Kaksi vuotta sitten venäläis-hollantilainen lakimies Peter Nikitin pysäytettiin Belgradin kansainvälisellä lentoasemalla.
Nikitin oli palaamassa kotiinsa Portugalista, missä hän oli ollut tapaamassa äitiään.

Passintarkastuksessa hänet vedettiin sivuun. Hänelle ilmoitettiin, että häntä ei päästettäisi Serbiaan.

Nikitinille annettiin paperi, jossa viitattiin epämääräisesti turvallisuuteen liittyviin syihin. Mitään tarkempia perusteita ei kerrottu. Rajapoliisit käskivät Nikitiniä palaamaan seuraavalla lennolla takaisin Frankfurtiin, missä hän oli vaihtanut konetta.

Nikitin kieltäytyi jyrkästi.

Hän oli asunut Serbiassa pitkään, ja oleskelulupa oli kunnossa. Kotona odottivat puoliso ja kaksi lasta. Kello oli vähän yli puolenyön.

Seuraavat puolitoista vuorokautta Nikitin kyhjötti passintarkastuskoppien kupeessa. Hän käpertyi ahtaille penkeille mutta ei saanut silmäystäkään unta. Nälkäkin vaivasi. Poliisit tarjosivat jokusen sämpylän.

Aina välillä häntä maaniteltiin siirtymään lähtöporteille, mutta Nikitin oli päättänyt, ettei lähtisi Serbiasta kuin väkipakolla. Hän kyseli moneen kertaan, mihin maahantulokielto perustui. Poliisit toistelivat, että päätös oli tehty ”ylempänä”.

Nikitin kyllä aavisti, mistä oli kyse. Sen jälkeen, kun Venäjän armeija oli hyökännyt täydellä voimalla Ukrainaan, hän oli järjestänyt Belgradissa sodanvastaisia mielenosoituksia ja arvostellut muutenkin näkyvästi Vladimir Putinia.

Serbian poliittinen johto taas tunnetaan tiiviistä yhteyksistään Kremliin. Sota ei  ole viilentänyt maiden välejä. Serbia on Euroopan ainoa valtio, joka ei ole asettanut Venäjälle talouspakotteita.

Sodan alettua Nikitin oli huomannut, että hänen poliittinen toimintansa herätti Serbiassa rajua arvostelua. Yksi maan suurimmista iltapäivälehdistä oli syyttänyt häntä ”kaaoksen levittämisestä”. Erään mielenosoituksen jälkeen maan itsevaltainen presidentti Aleksandar Vučić oli kutsunut häntä julkisesti ”Ukrainan etujen tärkeimmäksi puolestapuhujaksi Serbiassa”. Kyseessä ei ollut kohteliaisuus.

Nikitin piti todennäköisenä, että maahantulokiellon takana oli joko itse presidentti tai tämän oikea käsi Aleksandar Vulin, joka toimi tuolloin Serbian tiedustelupalvelun johtajana.

Vulinilla on likeiset suhteet Venäjään. Hän oli vastikään joutunut Yhdysvaltain pakotelistalle. Perusteluissa mainittiin sekaantuminen ase- ja huumekauppaan, julkisen aseman väärinkäyttö sekä Venäjän pyrkimysten tukeminen.

Puoli vuotta aiemmin Peter Nikitin oli tehnyt Vulinista rikosilmoituksen. Se liittyi epäilyihin, että venäläinen palkka-armeija Wagner oli värväämässä Serbiasta taistelijoita riveihinsä.

Lentoasemalla kyhjöttävän Nikitinin tilanne ei siis näyttänyt kovin hyvältä. Hänen passinsa oli otettu pois, mutta puhelimensa hän sai onneksi pitää. Hän alkoi soitella joka paikkaan: tutulle asianajajalle, Serbian opposition edustajille, Hollannin suurlähetystöön ja toimittajille.

Nikitin antoi lentoasemalta useammankin haastattelun ulkomaille. Uutistoimisto AP:lle hän sanoi pysyvänsä passintarkastuspisteellä ”kunnes he päästävät minut kotiini tai karkottavat maasta voimakeinoin”.

Radio Free Europen haastattelussa hän otaksui, että päätös hänen kohtelustaan oli tehty Moskovassa.

”On selvää, että heillä [venäläisillä] on erittäin paljon vaikutusvaltaa Serbian hallitukseen, joka vain toteuttaa heidän käskyjään. Minulla ei ole tässä asiassa konkreettisia todisteita, mutta mitään muutakaan selitystä tälle ei ole.”

Toinen luku, jossa esitellään Euroopan sairas mies ja käydään sukkakaupoilla

En tiedä, onko Serbian ulkoministeriössä samanlaista maakuvasta vastaavaa osastoa kuin Suomessa, mutta jos on, niin eipä käy kateeksi heidän työsarkaansa.

Serbialla on ollut jo pitkään lievästi sanottuna imago-ongelma. Ja siitä se saa syyttää lähinnä itseään.

1990-luvulla Jugoslavian hajoamissodissa julmuuksiin syyllistyivät kaikki osapuolet, mutta kääntelipä asiaa miten päin hyvänsä, selvää on, että karmeinta jälkeä saivat aikaan Serbian sotajoukot. Yli 8 000 bosnialaisen siviilin joukkoteurastaus Srebrenicassa oli jotain, mitä Euroopassa ei pitänyt tapahtua toisen maailmansodan jälkeen enää koskaan.

Sanomalehtien pääkirjoitustoimittajat kaivoivat naftaliinista vanhan termin: Euroopan sairas mies.

Serbia yritti kynsin ja hampain pitää kiinni alueista, joita se piti ominaan. Kosovosta se vetäytyi vasta sen jälkeen, kun Nato oli tehnyt 78 päivän ajan ilmaiskuja Belgradiin ja muualle maahan.

Sitä ennen Kosovossa oli ehtinyt tapahtua kauheuksia: kokonaisten kylien tuhoamista, mielivaltaisia teloituksia, raiskauksia… Yli miljoona Kosovon albaania oli jättänyt kotinsa ja paennut.

Serbia sai tukea pyrkimyksilleen Venäjältä.

Noista ajoista saakka Serbia on ollut monien mielikuvissa eräänlainen Venäjän vasallivaltio keskellä Eurooppaa. Se, että Serbian nykyjohto mielistelee Putinia, ei tietenkään yhtään hälvennä tuota kuvaa. Aleksandar Vučić oli yksi harvoista eurooppalaisista valtionpäämiehistä, jotka ottivat vastaan kutsun saapua Moskovaan voitonpäivän juhlallisuuksiin.

Sekä serbialaiset että venäläiset poliitikot viljelevät mielellään ajatusta veljeskansoista, jotka seisovat ikuisesti toistensa tukena. Yhteistä on myös katkeruus länttä ja aivan erityisesti sotilasliitto Natoa kohtaan; Kosovon sodan aikaisiin pommituksiin ja niiden oikeutukseen palataan yhä uudestaan ja uudestaan.

Siinä narratiivissa länsimaat ovat kaksinaismoralisteja: on tekopyhää syyttää Venäjää nyt